Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa II

Jatkan tässä kirjoituksessa sitä merkityksiin liittyvien ajatustenpoikasten tutkiskelua, jonka aloitin edellisessä kirjoituksessa.  Tässä tekstissä kuvaan sitä, miten sanat avaavat ovia. Teksti saattaa olla jonkin verran raskas, mutta jaksakaa – lopussa seisoo kiitos (eli ihmeellinen runous).

Paksut sanat. Kun olen tarkastellut sti-adverbeja (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, yllättävästi, paksusti), yksi oivallus – sinänsä kyllä tavallaan itsestään selvä – on ollut se, miten näiden adverbien ”paksuus” vaihtelee: toisissa on vain vähän semanttista sisältöä, toisissa paljon, melkein lauseen verran.

Tarkastellaan vaikka lausetta Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti. Tässä lauseessa on kaksi adverbia: nopeasti ja odottamattomasti. Niistä adverbi nopeasti on ohut, toisin sanoen siihen ei ole mahdutettu kovin paljon merkitystä. Kielentutkimuksessa on tapana puhua morfeemeista. Morfeemit ovat kielen pienimpiä merkitystä kantavia yksiköitä. Ne voivat olla joko vapaita tai sidonnaisia: adjektiivi nopea on vapaa morfeemi, kun taas elementti –sti on sidonnainen morfeemi. Nopeasti-adverbissa on siis kaksi merkitysosaa: adjektiivikanta nopea ja morfeemi –sti, jonka on yleensä ajateltu olevan johdin ja ilmaisevan tapaa.

(Sivumennen – ja älkää säikähtäkö tästä kenties liian teoreettisesta pohdinnasta –: on myös toisinaan ajateltu, että sti-muodot edustavat taivuttamista eivätkä johtamista. Voimme ehkä ajatella elementin -sti toimivan siten, että se ilmaisee sen elementin, johon se liittyy – eli esimerkkilauseessa adjektiivin nopea – suhdetta toiseen elementtiin lauseessa, joka esimerkissä on joko verbimuoto tuli tai verbin ja subjektin liitto tilanne tuli. -sti on siis eräänlainen kieliopillinen vempain, jonka avulla saadaan laadunilmaus kiinnitettyä verbilausekkeeseen tai lauseeseen; adjektiivejahan ei noin vain voi syntaktisesti liittää verbeihin, vaan ne liittyvät esimerkiksi substantiivin määritteiksi.)

Sen sijaan adverbi odottamattomasti on varsin paksu kahdesta syystä.

Ensinnäkin siinä on monta morfeemia: odottamatonsti (osa liittyy eriasuisiin vartaloihin, mistä äänneasun variaatio). odotta– on verbivartalo, -ma-ton- (tai –maton-) on kieltopartisiipin tunnus, jossa osa –ma– on sama –ma kuin niin kutsutussa agenttipartisiipissa (esim. mummon neulomat sukat) ja kolmannessa infinitiivissä (esim. neulo-ma-ssa) ja jossa –ton on karitiivinen johdin, joka ilmaisee ilman kantasanan kuvaaman olemista (tämän lausekkeen taivutus meni pieleen, mutta älkää siitä välittäkö). –sti on se sama –sti kuin edellä. Sanassa on siis jo morfeemien määrän perusteella paljon prosessoitavaa.

Toiseksi (kuten jo tuli ilmi) sanan odottamattomasti kantana on verbi odottaa. Verbit ovat jo itsessään ”paksuja” sanoja; verbien kehys (englanniksi frame) on rikas. (Hieman hankalasti ”kehys” tarkoittaa monia asioita, mutta puhun tässä kohtaa niin kutsutun kehyssemantiikan – englanniksi frame semantics – tarkoittamasta kehyksestä.) Jokainen verbi tuo mukanaan tiedon esimerkiksi siitä, millaisia osallistujia verbin kuvaamaan prosessiin kuuluu. Odottamiseen kuuluu esimerkiksi se, joka odottaa ja se, mitä odotetaan. Odottamisessa on joku elollinen kokija, jonka kognitiivisia prosesseja tarkastellaan, ja jokin olio tai prosessi, joka on tuon kognitiivisen toiminnan kohteena. Verbeillä on myös ajallisuutta: niin kutsuttu teonlaatu ja kesto sekä sijoittuminen johonkin tapahtuma-aikaan, joka yleensä ilmaistaan aikamuodoilla. Kun siis sanotaan Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti, luodaan samalla paikalle joku kokija, joka olisi voinut odottaa tilannetta, mutta ei nyt voinutkaan tai osannutkaan.

Samoin lauseessa Osa kaihileikkauksistakin voitaisiin tehdä nopeasti ja ilman sairaalapaikkojen tarvetta on ohuemman adverbiaalin nopeasti rinnalla toisena adverbiaalina hyvin paksu elementti, lauseke ilman sairaalapaikkojen tarvetta. Tässä lauseessa verbistä johdettu (eli hienosti sanoen deverbaalinen) elementti on substantiivi tarve. Sekin avaa kehyksen: on joku joka tarvitsee (ja jota lause ei ilmipannusti ilmaise) ja se, mitä tarvitaan, tässä sairaalapaikat – ja tällaista tarvitsemista ei siis ole, minkä kertoo adpositio ilman.

Kun katselin muistiinpanojani, olin kirjoittanut tuon ensimmäisen esimerkkilauseen kohdalle Sanat avaavat ovia. Huomioni varmaankin tarkoittaa käytännössä, että sanat avaavat nimenomaan kehyksiä: sana tuo siis mukanaan osallistujansa ja muita kehyselementtejä.

Maailmat ja kuvat ja avautuvat ovet. Sanat tuovat mukanaan tietorakenteita myös toisessa mielessä; koska sanojen merkitys on ensyklopedinen, ne tuovat mukanaan runsaasti maailmantietoa, kuten edellisessä kirjoituksessani kuvasin.

Lisäksi sanat tuovat mukanaan kaikenlaisia mielikuvia, jotka eivät ole niinkään kielellisiä tai tiedollisia vaan esimerkiksi visuaalisia tai auditiivisia. Tästä sain taas muistutuksen, kun viime viikolla Aleksis Kiven, erään lempikirjailijani ja -runoilijani, päivänä kollegani julkaisi sosiaalisessa mediassa Kiven runon, jonka tässä lainaan:

Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.

(Aleksis Kivi)

Runo on upea. Kiven kielenkäyttö on täysin omalaatuista. Itselleni runo avasi ihmeellisesti ja salamannopeasti syksyisiä ja keltaoransseja, pimeitä, tummia, säkenöiviä kuvia siitä, millainen on kaamea syksy, kun se nähdään rajuna ja rumankauniina, jotenkin jumalaisena. Syksy voi olla rajuudessaan myös upea. Säe säkeeltä aukeaa uusia kuvia: ensin syksyisen korven karun kaunis äänimaailman (huminaa, jylinää, kuminaa), sitten se, miten syysmyrsky käy koivun lehtiseppeleen kimppuun ja raastaa sen alas, miten lehdet räjähtävät pitkin ilmaa, miten myrsky riehuu ja vedet kuohuvat. Ja sitten täysin toinen, kaukainen kuva: kurkiaura kulkee kohti etelää taivaan poikki ”kyntäen sineyttä”. Tämä muistutti minua siitä, miten viime syksynä katselimme pihalta, miten sadat, kenties tuhannet kurjet lensivät suoraan ylitsemme, suuntana tarkalleen ja täsmälleen etelä. Välillä kuului kurkien maaginen, surumielinen huuto. Siinä oli jotakin huikaisevaa. Kesä jätti meidät. Tuli pimeä syksy.

Runous on ihmeellistä: se voi todella tehdä rumasta kaunista. Se voi avata ovia maailmoihin.

Lähteitä:

Berkeleyn yliopisto Kaliforniassa pitää yllä niin kutsuttua FrameNet-projektia, jonka on aloittanut kielentutkija Charles S. Fillmore. FrameNetin ideana on analysoida kaikki englannin verbit (ja muitakin sanoja) niiden kehyksen puolesta ja tutkia esimerkiksi, millaisia osallistujia verbeihin liittyy ja millaisilla lauseenjäsenillä ne konstruktioissa koodataan. FrameNetiin ja sen periaatteisiin voi tutustua osoitteessa https://framenet.icsi.berkeley.edu/fndrupal/

Kieltopartisiippiin voi tutustua osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=526

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa I

Tutkin varsin vaikeaa mutta antoisaa aineistoa, tarkemmin sanoen sti-adverbeja sanomalehtilauseissa (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, oikeasti, valloittavasti jne.), ja tämä tutkiminen on saanut minut kyllä miettimään monenlaisia asioita. Jaan teidän kanssanne joitakin, lähinnä merkityksiin liittyviä ajatuksenpoikasia.

Tämä pohdinta jakautuu kahteen osaan, ettei siitä tulisi liian pitkä. (Varsinainen yhteenveto seuraa sitten jälkimmäisessä osassa II.)

Aloitan lainaamalla kognitiivisen kieliopin luojaa Ronald W. Langackerin kiehtovaa esimerkkiä. Langacker pohtii sitä, mikä osa ilmausten merkityksestä tulee suoraan osarakenteiden merkityksistä ja mikä tulee jostakin muualta. Esimerkiksi hän antaa lauseen He is barely keeping his head above the water, suomeksi Hän saa juuri ja juuri pidettyä päänsä vedenpinnan yläpuolella.

Langackerin mukaan esimerkkilause herättää mielikuvan siitä, miten joku kamppailee pysyäkseen pinnalla uidessaan. Kuitenkaan tämä mielikuva ei itse asiassa voi Langackerin mukaan syntyä säännöllisten yhdistämisperiaatteiden avulla lauseen osana toimivien sanojen konventionaalisista merkityksistä. Toisessa kontekstissa lause voitaisiin nimittäin ymmärtää ratkaisevasti eri tavoin:

Kuvitellaan sellaista meren yli suuntautuvaa helikopterikilpaa, jossa osallistujien on lähtöviivalta maaliin kuljetettava irrotettua päätä, joka roikkuu köyden varassa helikopterista; osallistuja diskvalifioidaan, jos hänen kuljettamansa pää missään vaiheessa menee veden pinnan alle.

Veden pinnan alle joutumista on tosiaan monenlaista, mielikuvitusmaailmoissa vielä useammanlaista. – Valtavasti siitä, mitä teksteistä ymmärrämme, saakin aikaan niin kutsuttua maailmantieto, joka ei ole ”sanoissa tai lauseissa” itsessään – se on tietoa, joka meillä on muutenkin. Tällaista tietoa on lingvistisesti hyvin vaikea kuvata. Miten ihmeessä oikea tulkinta syntyy? Miten sen voi eksaktisti kuvata? Langacker on ratkaissut ongelmaa kognitiivisessa kieliopissaan toisaalta siten, että pragmatiikkaa (merkitystä kontekstissa) ja semantiikkaa ei eroteta keinotekoisesti, toisaalta siten, että merkitys oletetaan laajaksi, niin sanotusti ensyklopediseksi. Sanan merkitys jäsentyy korosteisena osana sen taustana olevaa laajempaa tietorakennetta vasten; voitaisiinkin olettaa sellainen maailma, jossa päänkuljetushelikopteriajot ovat siksi keskeisiä, että jo pään ja veden yhdistäminen toisi heti oikeanlaisen mielikuvan mukanaan.

Olenkin miettinyt taas kerran eräänlaista muna–kana-ongelmaa: Kun tutkin valmiita lauseita, ruodin niitä lukijan näkökulmasta ja jossain määrin epäluonnollisella asenteella, kohtuuttoman analyyttisesti. (Keskivertolukija suhtautuisi niihin varmasti rennommin ja ottaisi merkityksen jotenkin holistisemmin ja enemmän annettuna.) Yritän purkaa merkitystä eri elementtien ja konstruktioiden kontolle. Mitä niistä kukin tekee? Mikä on tietyn elementin oma merkitys, ja mistä se saa merkityksensä?

Kirjoittaja ei pohdi ihan tällaisia. Hän on ilmaissut jotakin mitä hänen tarvitsee ilmaista, mitä hän haluaa ilmaista. Hän on käyttänyt sellaisia kielen rakenteita, jotka mahdollistavat sen sanomisen, mitä hän haluaa sanoa. (Onko hän onnistunut?) Mutta miten merkitys on puolestaan mennyt siihen hänen ilmaisemaansa? Jotenkin se on sinne mennyt (onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin), ja minä sitä sitten tulkitsen, kenties niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut, kenties toisin. Joka tapauksessa en pysty sanomaan, mitä kirjoittaja on itse asiassa aikonut sanoa.

Aineistossani on esimerkiksi lause Michael Ensahin, 14, piirros taas kuvaa tarkasti ja täsmällisesti hänen kotikylänsä tuhon.

Kuvaavatko tässä lähimerkityksiset adverbit tarkasti ja täsmällisesti samaa vai eri asiaa? Kun siinä kerran on kaksi eri sanaa, niin kenties ne kuvaavat kahta eri asiaa: mahdollisesti tarkasti kuvaa piirrosjäljen pikkutarkkuutta, kenties täsmällisesti kuvaa piirroksen totuudenmukaisuutta suhteessa kuvattuihin tuhoihin. Spekulointiahan tämä on.

(Jos tutkitaan tekstin sijaan keskustelua, tällainen ymmärryksen tulkinta on jossain määrin helpompaa: tulkinta voidaan monessa tapauksessa nähdä keskustelijoiden reaktioista ja vastavuoroista. Ymmärrys näkyy vierusparin jälkijäsenestä, esimerkiksi vastauksesta kysymykseen. Sujuva tulkinta ilmenee epäröimättömänä jälkijäsenenä, kun taas korjausaloitteet ja tarkentavat kysymykset kertovat tulkintaongelmista. Teksti on tässä suhteessa kivettynyt: on vain lopputulos, ei edes tekstin rakennusprosessia.)

Entäpä sitten seuraava lause: Merkonomi Kuha seuraa tarkasti ja kiinnostuneena suomalaisen kansantalouden rahavirtoja. Miksi tässä lauseessa on rinnastettu keskenään sti-muotoinen tarkasti ja toisaalta essiivimuotoinen kiinnostuneena? Perinteisesti fennistiikassa on ajateltu, että sti-adverbi tavanilmauksena (mitä se ei muuten aina ole) kiinnittyy selvemmin verbin eli tässä seuraamisen luonnehdinnaksi, kun taas essiivimuotoiset määritteet, tässä kiinnostuneena, kiinnittyvät määriteltävään olioon, tässä merkonomi Kuhaan. Seuraaminen on tarkkaa, merkonomi Kuha on kiinnostunut.

Mutta tämä on vain yksi tulkinta – kyllä kai merkonomi Kuha on myös tarkka seuratessaan tarkasti. Koska sataa rankasti, sade on rankkaa, ja toisin päin. Rohkea päättää rohkeasti. Olioilla ja niiden tekemisillä on kohtalonyhteys. Mitä Forrest Gump sanoikaan – Stupid is as stupid does? On eittämätön kehä olion ominaisuudesta olion tekemiseen – tyhmä tekee tyhmästi ja on siis tyhmä – ja tyhmä on tyhmä koska tekee tyhmästi.

On minulla tällainenkin lause: Dickin tarinasta periytyvät muistin ja minuuden aiheet poimuilevat juonekkaasti. Sen oheen olen kirjoittanut ”tulkintani”: olio tuottaa oliomaista liikettä oliomaisesti.

Tällaiset taide- ja konserttiarviot antavat oman haasteensa: niissä kieli on monesti niin kuvallista ja laatusanoin ladattua, että sen tulkinta ei suju tavanomaisin asein, ja tuntuu, että kirjoittajat käyttävät sanoja kuin nonparelleja kakun päällä, ripotellen. Ja tietysti hyvä niin.

Lähde:

Langacker, Ronald W. 1988: A View of Linguistics Semantics. Teoksessa Rudzka-Ostyn, Brygida (toim.), Topics in Cognitive Linguistics. Amsterdam Studies in the Theory and History of Linguistic Science, Series IV, Current Issues in Linguistic Theory, Vol. 50. John Benjamins, Amsterdam.

Suora lainaus on otettu siinä muodossa, jossa se on Tuomas Huumon 1997 teoksessa Lokatiivit lauseen semanttisessa tulkinnassa: ajan, omistajan, paikan ja tilan adverbiaalien keskinäiset suhteet suomen kielessä, s. 45. (Suomennos on blogin kirjoittajan.)

Kategoria(t): kieli, kielioppi | Avainsanat: , , | Kommentoi

Minän ydin – Kysy ja vastaa, osa 2

Tämä on toinen kirjoitus sarjassa, jossa käsittelen saamiani kysymyksiä. Tässä vastaan seuraavaan, jälleen visaiseen kysymykseen: Mistä minäni ydin koostuu?

En kovin hyvin tiedä, millainen olen – pohdin sitä todella paljon, mutta en osaa kuvata sitä.  (Minulla on siitä kuitenkin jonkinlainen, melko pysyvä tunne.) Haaveilen kirjallisesta muotokuvasta. Haaveilen, että joku kirjoittaisi minusta kuvauksen, josta voisin lukea ainakin jonkin kulman ja jonkin näkemyksen siitä, millainen olen.

Itsensä kuvaaminen on vaikeaa, saati sitten rehellinen kuvaaminen. Jos lähtee tekemään vaikka nettitreffiprofiilia, mistä ihmeestä lähtee? Sanottavaa olisi niin paljon, ja ne, jotka kirjoittavat paljon, tietävät että se, mitä valitaan kuvattavaksi, oikeastaan luo kuvattavan. Paljon (kenties oleellinen?) jää pois. Kieli on tosiaan paras tapa valehdella. Ehkä minuuteni ytimen tuntevat paremmin läheiset ihmiseni kuin minä itse? Hekään eivät tiedä paljon. Ehkä he kuitenkin tietävät oleellisempia puolia minusta kuin minä itse?

Mutta mikä tosiaan luo minuuteni ytimen, pystyin sitä kuvaamaan tai en? Ensin vastauksena tulevat mieleen muistot. Ehkä minäni ydin ovat muistoni, jokin käsitys siitä, mitä minulle on tapahtunut ja miten olen elänyt. Muistot siitä, missä olen asunut, keitä on ollut ympärilläni, mitä olen tehnyt, keitä olen rakastanut, mistä olen pitänyt (mutta tässä mennään jo ominaisuuksiin, joista puhun vasta hetken kuluttua).

Muistoista muodostuu jonkinlainen kertomus. Jos on mieleltään suhteellisen terve, kertomus muodostuu kokonaiseksi eikä siinä ole murtumakohtia. ”Minä” ei esimerkiksi vaihdu kesken kaiken. Voi olla suhteellisen varma, että on sama ihminen, joka oli kolmevuotiaana ja viisitoistavuotiaana ja kaksikymmentäviisivuotiaana. On voinut olla pahojakin vaiheita, mutta ne ovat vain muodostaneet ja värittäneet kertomusta, eivät katkaisseet sitä.

Jotkut muistoni ovat hyvin rakkaita. Kun jotakin ihmeellistä ja kaunista tapahtuu, suljen silmäni ja toivon, että muistaisin tämän aina, että tästä ihanasta hetkestä tulisi pysyvä osa minua. (Varmaankin kaikki tekevät niin.) Mutta ikävä kyllä on täysin mahdotonta tietää, toimiiko menetelmä: Sitten jos ja kun unohtaa tuollaisen hetken, ei voi epäilemättä muistaa myöskään, että on yrittänyt painaa sen mieleensä. Niinpä ei voi muistaa, kuinka monta kertaa on koettanut tallentaa tuollaisen hetken ja kuinka monta sellaista on menettänyt.

Toiset muistot ovat surkeita. Jotkin muistot ovat hyvin vaivaannuttavia: ne herättävät syyllisyydentuntoa tai kummallisen epävarmaa oloa.

Koen säännöllisesti oudon ilmiön, jota olen miettinyt paljon. Aina kun teen jotakin tiettyä asiaa, sanottakoon vaikka että silitän tai puhdistan tiskipöytää tai meikkaan kulmakarvaani (näitä on useita erilaisia), muistan aina saman, juuri tuohon toimitukseen liittyvän pakkoajatuksen, jonka tuo tehtävä virittää: mieleeni tulee aina sama mitätön ja kiusallinen muisto, esimerkiksi sellainen, jossa puhun tuttavani kanssa asiantuntemattomasti lasten kasvatuksesta.

Mitä tuollaisella hetkellä tapahtuu? En voi selittää asiaa muuten kuin siten, että tuolla tapahtumahetkellä olen joko tehnyt sitä asiaa, joka toimii laukaisijana, tai olen joskus aikaisemmin samassa toimessa muistellut asiaa niin perusteellisesti, että se napsahtaa aina päälle saman toiminnan vaikutuksesta. Nämä laukeavat muistot ovat poikkeuksetta tuskastuttavia ja kiusallisia, enkä haluaisi muistella niitä. Outoa kyllä, en saa niitä muissa tilanteissa mieleeni. Ne tulevat vain ja ainoastaan seuralaistoimintansa kanssa.

Kuitenkin myös synkeät muistot ovat minun muistojani. Ne ovat osa minua. Omissa muistoissa on silti se hyvä puoli, että ne ovat salaisia: muut eivät niitä näe. Tiukan paikan tullen voin teeskennellä, että en muista mitään. (Ja usein en muistakaan, ihmiset muistuttavat minua aivan oudoista asioista.)

Muiston pysyvyys. Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan: Jos kerran muistot luovat sen kertomuksen, joka muodostaa jotakin oleellista minusta itsestäni, mitä käy, kun muistot katoavat? Minulla on erittäin hyvä muisti – noin periaatteessa – mutta välillä en muista jotakin ihan oleellista. Välillä joku sukulainen tai ystävä muistuttaa minua jostakin, mistä en muista rehellisesti sanoen hölkäsen pöläystä. Voisi luulla, että he ovat keksineet koko asian. Kuitenkaan minulla ei ole mitään syytä epäillä kerrotun todenperäisyyttä. Miten on silti mahdollista, että se on kadonnut itseltäni niin täysin? Siskoni esimerkiksi varmasti muistaa, että olen joskus opiskeluaikoina hakenut työpaikkaa Espoonlahden McDonald’silta. Olen kuulemma valehdellut työhakemuksessa lukion päästötodistukseni keskiarvon alaspäin, kymmenestä 9,9:ään. Minua ei ole kutsuttu edes työhaastatteluun. Vaikea uskoa, että näin on käynyt, koska en muista tästä pätkääkään. En edes muista, onko Espoonlahdessa McDonald’s (ehkä se olikin joku muu paikka). Jos minulta kysytään, tällaista ei ole ikinä tapahtunut.

Ääriesimerkkinä muiston katoavaisuudesta on tietenkin muistisairaus. Jos saan muistisairauden, kadotanko silloin vähä vähältä minuuteni ytimen? Moni ajattelee, että niin käy. Muistisairaudessa on jotakin kammottavaa: Siinä sitä istuu epäluuloisen näköisenä, silmät kapeina paikallaan. Keitä ovat nämä kaikki ihmiset? Tuo ruma tyyppi muistuttaa kovasti jotakuta, jonka on tuntenut. Mutta kuka on tuo lapsi? Lopulta unohtaa, miten syödään tai kävellään, tai että pitää syödä tai kävellä. Eräs tuttavani kertoi muistisairaasta sukulaisestaan, joka sanoi kaikkeen hämmentyneenä ja vähän hätääntyneenä ”Kaikkea ne keksivät!”. Se oli hänen tapansa yrittää ottaa tolkkua ympäristön oudoista tapahtumista – mitä tuokin tekee ja sanoo? Kuitenkaan en usko, että minuuden ydin menee muistojen myötä – jotakin jää jäljelle.

Ominaisuudet ja se, mistä pitää. Minuuden ydintä ei varmasti riitä kuvaamaan pelkkä muistitieto. Siihen kuuluu varmasti myös persoonallisuus ja käsitys itsestä jonkinlaisena, eikä edes käsitystä tarvita: vain se, millainen on – se, miten reagoi ja mistä pistää, miten toimii, ihan riippumatta tiedostaako ja ymmärtääkö sitä itse. (Mikä ja mitä on muuten identiteetti? Tiedämmekö me yleensäkään keitä tai millaisia me olemme? Jonkinlaista ymmärrystä meillä varmaan on itsestämme, mutta siinä saattaa erehtyä todella pahasti – itsepetos on yleistä. Sitä luulee olevansa sellainen tai tällainen, mutta onko?)

Muutamia itseäni koskevia ajatuksia, joiden luulen pitävän paikkaansa: Minun on vaikea istua paikallani. Pidän puutarhanhoidosta. Kun keskityn, raavin usein päätäni. Pidän eläimistä ja juttelen niiden kanssa. Olen helposti melko laiska. Minua ahdistaa olla rumassa tai epäsiistissä ympäristössä. Viihdyn hiljaisuudessa. Mutta ovatko nämä oleellisia tietoja?

Melkein luulen, että syvimmän osan minuuden ydintä muodostavat mieltymykset. Niitäkin on kyllä niin paljon, että kaikkia on vaikea luetella. Joskus joku läheinen huomauttaa tavoista tai mieltymyksistä, joita ei itse pitäisi niin merkitsevinä. Puolisoni esimerkiksi on sitä mieltä, että en mielelläni lähde mihinkään (vaikka luulen, että lähtisin mielelläni), vaan olen mieluiten vain kotona ja juon teetä. En täysin kiistä tätä.

Otan esille muutaman persoonaa luovan mieltymyksen:

Pidän paljon Edgar Allan Poen kirjoituksista. Koen ne hyvin inspiroiviksi.

Pidän väreistä ja maalaamisesta. Ehkä vain pidän värien käsittelemisestä, lopputuloksella ei ole niin väliä. Ihan vain värien sekoittaminen ja katsominen tuo minulle iloa.

Yksi lempikirjani on L. M. Montgomeryn Sininen linna. Se löytyi meiltä kotoa kirjahyllystä. Tiedän, että se ei ole mikään maailmakirjallisuuden merkkiteos, mutta siinä on paljon toimivaa: samaistun vahvasti päähenkilöön, ihailen luontokirjallisuutta, rakastan maisemia, joita kirjassa kuvataan, haluaisin asua samanlaisella pikku saarella, jossa on kaksi kissaa ja kesy varis. Kaikki kirjassa toimii, siinä ei ole mitään ylimääräistä. Olen lukenut kirjan lukuisia kertoja, englanniksi ja suomeksi. Jossain vaiheessa tapasin lukea sen kerran vuodessa. – Kiinnostaa on, että pidän siitä enemmän suomeksi. Se on mielestäni suomeksi ilmaisurikkaampi, mikä johtuu varmasti siitä, että tajuan äidinkielisten sanojen vivahteet paljon syvemmin kuin vieraskieliset – vieraasta kielestä katoaa jotakin. Kun ajattelen kirjoittavani kirjan, itse asiassa ajattelen kirjoittavani Sinisen linnan. Se on sikäli vähän huono juttu, että se on jo kirjoitettu.

Pidän kissoista ja ymmärrän niiden viestintää hyvin. Jo kissan asennosta ja ilmeestä ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Usein tulkitsen asian niin, että kissat ”sanovat” minulle asioita. Eivät ne tietenkään sano, mutta silti ymmärrän niitä.

Näen usein todella värikkäistä ja merkitseviä, tapahtumarikkaita unia. Ehkä uni-identiteettini on todellisempi kuin valveidentiteettini? Ehkä olen todella siellä? Joskus päivällä tunnenkin hetkellisesti, että olen hyvin lähellä unimaailmaa: se on melkein kosketettavissa, vain jokin ohut verho erottaa minut siitä. Sinne on helppo päästä. Tunnen lämpöä. Tunne on hyvin lohdullinen ja onnellinen. Se on kuin onnellinen, mutta hieman epäselvä muisto.

Kategoria(t): Kysy ja vastaa | Avainsanat: , | Kommentoi

Elämän tarkoituksesta ja hyvyydestä – Kysy ja vastaa, osa 1

Kyselin jokin aika sitten ideoita siitä, mitä voisin ajatella ja kirjoittaa, koska minusta tuntui, en enää ajattele tarpeeksi haastavia asioita. Ideoita todellakin tuli! Lähden nyt käsittelemään kysymyksiänne useamman kirjoituksen sarjassa. Tarkoituksenani on todellakin itse pohdiskella, joten olen vakaasti päättänyt olla googlaamatta mitään. Kaikki ajatus- ja asiavirheet ovat siis täysin omaa tekoani! Tällä kertaa käsittelen kahta jonkin verran kinkkistä kysymystä: 1) Elämän tarkoitus, mikä se on? ja 2) Miten hyvyys voisi toteutua?

  1. Elämän tarkoitus? Mikä se on?

Kun tätä lähdetään selvittämään, yhtenä ratkaistavana asiana on tietenkin jo se, mitä ”tarkoituksella” tarkoitetaan. Onko tarkoitus jokin perimmäinen syy? Onko elämä luotu tai tehty tai syntynyt jostakin syystä? Mikä sen on saanut aikaan? Vai onko tarkoitus merkitykseltään jotakin tulevaisuuteen suuntaavaa, jotakin, mitä on suoritettava, jokin päämäärä, jokin kehitystehtävä, ehkä? – Käsittääkseni näitä filosofisia katsantokantoja on nimitetty kausaaliselitykseksi ja teleologiseksi selitykseksi. Näitä selityksiä – sikäli kuin hatarilla tiedoillani muistan – on toki käsitelty maailman sivu, mutta lopullisiin vastauksiinhan näissä tällaisissa on vaikea päästä.

Kenties ilmeisin – ja tympein – vastaus kysymykseen siitä, mikä on elämän tarkoitus, on että elämällä ei ole mitään varsinaista ”tarkoitusta”. Elämä on syntynyt sattumalta, ja samaa sattuman latua se jatkaakin. Jokin kosminen sähkönpurkaus sai alkumeren alkuaine- ja yhdistekoktailin sellaiseen käymistilaan, että seurauksena oli alkeellinen elämänmuoto. Siitä se sitten lähti porskuttamaan, ja vuosimiljardien kuluessa se päätyi siihen monimuotoisuuteen ja siihen tilaan, missä olemme nyt. Jos näin ajatellaan, elämällä ei tosiaan ole kummempaa tarkoitusta. Voimme tässä katsella, mihin sattuman latu vie. Jos elämä loppuu, sekin on vain sattumaa. Ehkäpä elämän ”tarkoituksena” on vain jatkaa elämää ja lisääntyä, koska on pakko: elämä joutuu jatkumaan, koska sellaiseksi sattuma on sen saattanut. Eipä se kyllä mikään hääppöinen tarkoitus ole.

Yksi ihan perusteltu näkemys maailman synnystä onkin se, että elämme simulaatiossa (tämän on hieman eri kuin Matrix-koulukunta, johon palaan tuonnempana). Jokin taho (saatte itse päättää, mikä ja minkälainen) on tämän teorian mukaan luonut otolliset olosuhteet ja katsonut, mihin tilanne johtaa. Kenties ”taho” on kokeillut: jos luodaan tällainen ja tällainen koeplaneetta tai koeuniversumi, jolla on tällaiset ja tällaiset olosuhteet, kuinka nopeasti elämää syntyy ja kuinka nopeasti se tuhoaa itsensä? Jostakin toismaailmallisesta nojatuolista tuo simulaation luoja sitten kukaties tarkkailee alulle panemaansa koetta. Kenties kokeen tekijälle universumimme miljardit vuodet ovat kuin muutama sekunti, kun räjähtävä evoluutio on lähtenyt käyntiin ja aiheuttanut seurannaiset ketjureaktionsa. Nyt ollaan tässä pisteessä. Ja ihminen – itse asiassa kokeen sivujuonne – räpistelee kokeessa ikään kuin vahingossa – ehkä simulaation luojalla ei ollut mitään tietoa ihmistajunnasta, eikä ehkä ole vieläkään mitään tietoa siitä, mitä me koemme tässä kokeessa. Tiemmä jokin tällainen simulaatioteoria selittää hyvin luonnontieteellisiä faktoja.

Ihmisyksilön elämänkatsomuksen pohjaksi tämä harvoin riittää. On pakko kysyä: Mitä sitten? Kannattaako olla olemassa? Ihmiselämän suurimpia tragedioitahan on se kirottu tietoisuus, joka meitä riivaa: tuskallinen kokemus omasta itsestä, ja se hillitön vatvominen, joka siitä seuraa. Tuskainen ja kivulias elämä vain ei tunnu tärkeältä tai mielekkäältä, ellei sille kehitä jotakin ”tarkoitusta”, syytä tai päämäärää.

Simulaationäkemyksen mukaan elämä ja maailmamme ovat kuitenkin kai todellisia. Matrix-näkemys sen sijaan katsookin, että elämää sellaisena, kun sen koemme, ei itse asiassa ole olemassakaan. Se on kokonaan kuvitelmaa. (Mutta kuka kuvittelee, ja missä?)  Esimerkiksi hindulaisuudessa on katsantokantoja, joissa arvellaan, että koko maailma on itse asiassa pelkkää tietoisuuden leikkiä. Tuo riivattu tietoisuutemme ja kokemuksemme erillisyydestä ovatkin harhaa. Kuvittelemme olevamme erillisiä ihmisiä ja olentoja, mutta se ei ole totta. Kun käsitämme tämän, voimme yhtyä maailmansieluun tai tulla yhdeksi, palaamme alkutilaan. On eri tapoja päästä tähän ymmärrykseen ja valaistumiseen, ja niitä kannattaa tavoitella, koska harhaluulo olemassaolostamme tuottaa vain tuskaa.

Niillä meistä, jotka uskovat hyvään luojajumalaan, on tietysti tavallaan helpompaa: elämän tarkoitus on kaiketi jollakin tapaa toteuttaa tuon hyvän jumalan tahtoa ja elää hyvää elämää. (Mistä saamme ohjeet siihen? Vai saammeko?) Elämän tarkoitus saattaa siis olla on suunnata kohti elämän jälkeistä aikaa. Varsinainen tarkoitus ei ole täällä vaan tuonpuoleisessa.

Joka tapauksessa elämän tarkoitus on sellainen kysymys, joka jokaisen on ratkaistava itse, jotta voi elää mielekästä elämää suurin piirtein rauhassa. Vaikka eläisimmekin simulaatiossa tai harhassa, jotenkin tuosta kokemuksesta kannattaisi tehdä mahdollisimman siedettävä. En nyt tässä rupea ratkaisemaan, mitä itse ajattelen ja miten koettelen päästä toteuttamaan elämäni tarkoitusta. Joitakin avainasioita tulee mieleen: ehkä itselleni olisi tärkeää ainakin oppia jotakin, kehittyä ihmisenä, tulla viisaammaksi ja löytää onni, kenties jopa jättää jotakin jälkeeni.

2. Miten hyvyys voisi toteutua?

Itselläni oli mielenkiintoinen kokemus: autoin pientä koppakuoriaista, joka oli jotenkin pinteessä, ja sitten saman tien kyseenalaistin asiaan puuttumiseni. Miksi autoin, mitä hyötyä siitä oli? Mistä minä teidän, että se oli oikein? Kuitenkin se varmaankin oli oikein, koska se tuntui siltä. – Hyvyys voi toteutua vain siten, että kaikki yrittävät pyrkiä kohti hyvää. (Oletetaan tässä ”hyvyys” määritellyksi.) Koska joukossa on sellaisia, jotka eivät pyri hyvään, on muiden pyrittävä siihen yhä pontevammin! Jokainen pieni teko kohti hyvää on oikein! On vain pakko uskoa hyvään! Tehkää hyvää, älkää tehkö pahaa! Intialainen pyhimys äiti Amma lähestyy koko ihmiskuntaa kuin rakastava äiti, tehden hyvää. Olisi ihanne voida rakastaa kaikkia ja nähdä kaikissa hyvää ja rakastamisen arvoista. On ikävää, jos joutuu sellaisen kyynisyyden valtaan, että tuntuu, että ei kannata tehdä mitään hyvää, kun kerran kaikkea ei voi tehdä ja kun kerran pahaa on niin paljon. Mutta tärkeää olisikin tehdä edes jotakin hyvää.

Kategoria(t): Ei kategoriaa, Kysy ja vastaa | Kommentoi

Katsaus Nykysuomen sanakirjaan

Olen jo pitkään lupaillut kirjoittaa eräästä lempikirjastani, Nykysuomen sanakirjasta eli ystävien kesken Nykäristä. Lunastan nyt lupaukseni!

Niille, jotka eivät tiedä, voidaan kertoa, että Nykysuomen sanakirja on vallan erinomainen ja laaja suomi–suomi-sanakirja, eli siinä sanojen selitykset ovat myös suomeksi. Kirja ilmestyi alun perin vuosien 1951 ja 1961 välillä kuusiniteisenä laitoksena; sanat siihen oli kerätty jo vuosisadan alkupuolella. Oma kappaleeni Nykäristä on kolminiteinen, etusivutekstin mukaan ”lyhentämätön kansanpainos” vuodelta 1966.

Ilman mitään arveluita voi sanoa, että Nykäri on paras koskaan ilmestynyt suomalainen sanakirja – tosin Suomen murteiden sanakirja tulee laadussa kyllä lähelle (se ei kuitenkaan ole vielä valmis). Nykysuomen sanakirja pitäisi löytyä joka kodista.

Miksi sitten Nykäri on niin erinomainen? Ensinnäkin se on todella laaja. Siihen on valittu hakusanoja siekailemattoman tiheällä kammalla: mukana on kaikenlaista ainesta sanaston ytimen lisäksi murresanoista, interjektioista ja hyvinkin harvinaisista sanoista. Toiseksi sanakirjan sanaselitykset ovat laadukkaita: tekijät ovat tehneet tarkkaa semanttista analyysiä esimerkkiaineistosta ja jaotelleet ja ryhmitelleen merkityksiä erinomaisesti. Monet sana-artikkelit ovat hämmästyttävän pitkiä ja perusteellisia. Kolmanneksi Nykärissä on sana-artikkeleissa mukana paljon käyttöesimerkkejä muun muassa kirjallisuudesta ja sananparsista. Sanojen käyttö kontekstissaan tulee siis esille. Toisinaan esimerkit tunnistaakin, ja saa lukea lauseen lempiromaaniaan tai säkeen tuttua runoa. Laajojen esimerkkien ansiosta Nykysuomen sanakirjaa voi tosiaan lukea kuin romaania tai runokirjaa, ja niin teenkin. Kirjaa voi vain selailla menemään ja uppoutua sanojen ja merkitysten ihmeelliseen maailmaan, ja maailmaan yleensäkin: Nykäri kertoo paljon myös tosiasioista ja elämästä.

Muitakin sanakirjojen ystäviä tunnetaan. Muistan selvästi, että L. M. Montgomeryn romaanisankaritar Uudenkuun Emilia – vai oliko se kuitenkin Vihervaaran Anna? – luki huvikseen sanakirjaa oppiakseen uusia sanoja, joita voisi sitten ottaa käyttöön. Myös tähän tarkoitukseen Nykäri sopii erinomaisesti.

Se, miten mainiota kieltä suomessa on, jaksaa yllättää. Samoin jaksaa yllättää se, miten paljon on sanoja, joita ei tunnista, ja se, miten paljon upeita sanoja on liian harvalla käytöllä. Myös näytteinä olevien sananparsien osuvuus jaksaa ilahduttaa. Otan esiin muutamia esimerkkejä.

Longertaa. Miten hieno sana! Tätä sanaa saisi käyttää enemmän. Merkityksenähän on ’kiemurtaa, luikertaa.’ Esimerkkinä Puun juuret longersivat pitkälti näkyvissä.

Kohdallinen. Aivan liian vähän käytetty laatusana. Merkityksenä ’kohdallaan oleva, sattuva, asiallinen.’ Esimerkkinä mm. Oikein ymmärrettynä otsake on kohdallinen, vaikka se aluksi näyttääkin liian laaja-alaiselta.

Sinikuni, sinis–kunis, ja sinneskunnes. Itse en tiennyt näiden parikkien olemassaolosta mitään ennen kuin tutkailin kunnes-konjunktiota ja löysin ne sattumalta. Merkityksenä (ks. s. v. kuni) ’niin kauan – kuin’, ’sen verran, siinä määrin – kuin’, ’sikäli – mikäli’. Esimerkit puhuvat (vai puhuvatko?) puolestaan: Sini selvempi asia, kuni selvempi ajaja sl. Sinnes äiti armahtaapi, kunnes kuuleepi elävän sl. kunis vankkana hoidat virkas, ∕ sinis rintasi sinulle rauhan suo Leino. Sinis nousevat pyramiidit, / kunis elää ihminen Kailas.

Muutama sattuva – toisin sanoen kohdallinen – sananlasku:

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi (s. v. kuulua). Tämä on hyvin syvällistä, tämä.

Köyhyyttä ja rakkautta on mahdoton salata (s. v. rakkaus). Syvällistä tämäkin. Tämän kuullessaan työkaverini tosin muistettavasti huomautti: ”Mutta molempia voi teeskennellä.” (Todistusarvo on siis vähäinen.)

Seuraavaksi selasin kokeeksi hieman p:n kohdalta. Tällaista oudompaa löytyi (muotoilu alkuperäinen, hieman yksinkertaistettuna):

paukka s. kipinä, säen, poukka. | Liedestä lennähti paukka lattialle. Mutta äkkiä singahti hän kuin paukka Esterin eteen. Pakk.

pehertää v. vars. kanalintujen hiekassa kylpemisestä. | Kanat pehertävät hiekassa, pellossa. – Muuta käyttöä. | – – Sopi seisoa ja ihmetellä, kuinka kauan lapiomies saisi pehertää luodakseen kolon, jonka sotapommi oli kaivertanut yhdellä kouraisulla Haanpää.

pian (3. kohta) pian aikaa mahdollisesti, kenties, ehkä(pä). | Voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen.

piippa s. harv. jstkin esiin pistävä korsi tms., haippu. | – – piippa siellä, toinen täällä Alkio.

pikoo s. pitsien tm. käsitöiden reunaan tehty avoin lankasilmukka t. pieni kärki, nirkko.

pompelmus s. Citrus maxima, subtrooppisilla seuduilla viljelty appelsiinipuun sukuun kuuluva hedelmäpuu; sen paksukuorinen hedelmä. | Grapehedelmä on pompelmuksen pienikokoinen muunnos.

pooki s. mer. maalle rakennettu suurehko tornimainen maamerkki. | Majakka näyttää valoa, pooki ei.

Voin kertoa, että neljä viimeistä hakusanaa kirjoitusohjelmani tulkitsee virheellisiksi sanoiksi. Rajoittunutta!

Toisaalta on mahdollista tutkailla Nykysuomen sanakirjan avulla sanojen käyttösävyjä aikanaan. Miten ja millaisissa yhteyksissä sanoja on käytetty? Jos katsotaan – edelleen eräiden änkyräkansalaisten mielestä kelpoista – sanaa neekeri, voidaan kyllä varsin suoraan huomata, että yhteydet, joissa sitä on käytetty jo vuosisadan alussa (jolloin sen siis piti olla ollut neutraali), ovat olleet halventavia:

neekeri s. 1. negridiseen roturyhmään kuuluva henkilö; erik. henkilö, joka kuuluu Afrikan tummaihoiseen alkuväestöön t. polveutuu siitä; vrt. murjaani. | Neekerit l. mustaihoiset. Pesunkestävä neekeri. Neekerien ulkomuodolle on ominaista villamainen tukka, leveä ja litteä nenä ja paksut huulet. – kuv. Hän on paahtunut aivan neekeriksi. – – 2. leik. sanomalehtimies. | Noilta kirotuilta neekereiltä ei näy saavan rauhaa missään! [Yhdyssanoina mainitaan mm. seuraavat:] neekerikansa, neekerikieli, neekerikysymys s. valkoisen rodun asuma-alueilla asuvaan neekeriväestöön liittyvät probleemit. neekerilaulaja, neekerimusiikki s. (Amerikan) neekerien musiikki; us. halv. jatsimusiikista. neekerinainen, neekerinpusu, neekerinyrkkeilijä, neekeriorja, neekeripoika s. Mustia kuin pienet neekeripojat. neekerisankkeri s. lääk. eräs sukupuolitauti. neekeritanssi s. neekerien tanssi; halv. jatsista yms. neekerivaltio, neekeriveri s. Hänessä oli pari tippaa neekeriverta.

Tuo oli kyllä kamala listaus lukea. Jos tosiaan luulit sanaa neekeri neutraaliksi, voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen. (Kyllä, sain ympättyä tähän pian aikaa!)

Lopuksi on todettava, että kritiikkiäkin Nykäriä kohtaan voidaan kyllä esittää. (Vaikka ei kyllä tekisi mieli.) Ensinnäkin on kiistatta totta, että kovin ”nykyisestä” nykysuomesta kirjassa ei ole enää kysymys; sanaston keruu on tapahtunut ennen 1930-lukua. Kirjasta puuttuu siis uudempia sanoja ja tätä nykyä aivan oleellisia hakusanoja. Lisäksi mukana on paljon vanhentuneita, käytöstä poistuneita sanoja. – Toisaalta kuitenkin myös vanhentuneet sanat antavat kuvaa siitä, millainen yhteiskunta on ollut ja ovat sikäli valaisevia ja tarpeellisia.

Vielä kritiikkinä voidaan esittää se, että sanojen valitsijat ovat toimineet jossain määrin sattumanvaraisesti, mitä tulee sanojen levikkiin: mukana aineistolähteissä näyttäisi olevan ilmeisesti koko Aleksis Kiven tuotanto. Sanakirja antaa siis erittäin kattavan kuvan Kiven kirjallisuuden sanastosta – eri asia on, miten laajassa käytössä nämä omintakeiset sanat ovat olleet. (Toisaalta tykkään kyllä Kiven kielestä, joten en protestoi kovin vahvasti tässäkään asiassa.) Nykärin toimitushistoria on lisäksi vaikuttanut siihen, että sana-artikkelit eivät ole keskenään aivan yhteismitallisia: kun mennään aakkosten loppua kohden, sana-artikkelit ovat paljon pidempiä ja seikkaperäisempiä kuin aakkosten alkupäässä.

Näistäkin puutteista huolimatta Nykäri on erinomainen teos monenlaiseen käyttöön ja myös parasta viihdettä vapaa-ajan hetkiin! (Ja sanon tämän vain hienoisella itseironialla.)

Sanakirjoja on käsitelty myös muun muassa seuraavissa aikaisemmissa kirjoituksissa:

https://sanatjasavel.wordpress.com/2017/03/01/kaanteissanakirja-lystia-iltapuhteeksi/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2016/02/25/la-mie-laulan/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2014/04/09/hopsispuikula-ja-muuta-hyodyllista-vanha-kansa-huudahtelee/

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: | Kommentoi

Aika aikaa kutakin

Meillä on tutkimusprojekti, jossa mietitään ajan kuvaamista kielessä. Se tarkoittaa tietysti hyvin monenlaisia asioita (aikamuotoja, teonlaatua, ajan liikkeen kuvallisuutta jne.), mutta tarkemmin osaprojektimme pohtii ajallista liikettä ja liikkeen tapaa. Ideana on pohtia muun muassa sitä, miten aikaa tai ajallisia asioita kuvataan suomen kielessä, ja kiinnittää ennen kaikkea huomiota siihen, millaiseksi ajan liike kuvataan ja millaisia käsitteistyksiä kuvausten takaa paljastuu.

Taustalla on se laajalti tunnettu asia, että kielessä temporaalista liikettä on hyvin tavallista kuvata ikään kuin spatiaalisena liikkeenä: Syksy jo hiipii kohti, Itsenäisyyspäivä lähestyy.

Tavallista on joko kuvata aikaa niin, että kokija liikkuu itse kohti jotakin ajankohtaa, esimerkiksi Olemme tulleet jo loppukesään. Tässä skenaariossa tulevaisuus on edessä ja menneisyys jää taakse: Olen jo ohittanut parhaat päiväni, Kun mä kolmatta linjaa takaisin noin kuljen niin tiedän nuoruutein jäänyt on taa, Edessä on vielä joulu.

Toinen tapa kuvata ajan liikettä on päinvastoin sellainen, että jokin ajankohta liikkuu kohti paikallaan pysyvää kokijaa ja menee sitten kokijan ohi: Joulukin sitten tuli ja meni; Koulun alku lähestyy kovaa vauhtia; Kellohan on jo kolme, koko päivä on mennyt hukkaan. Ja tämäkin päivä menee vain humps ohitse.

Kun aika liikkuu, liikkeellä on siis suunta. Liikkeellä on myös usein loppupiste. Mutta on muutakin. Riippuen siitä, millaiseksi olioksi aika tai ajankohta mielletään, ajan liikkeellä on myös tapa; monesti aika liikkuu jotenkin. Se saattaa esimerkiksi kiitää tai madella, vieriä tai humahtaa. Ajan tai ajan yksikön liikkeen kautta voidaan päästä käsiksi mielikuviin ja käsitteistyksiin: Voidaan kysyä, millainen on se olio, joka kiitää ohi. Millaista on aika? Millainen on vaikkapa se olio, joka tulla jongertelloo?

Keräsin aikaisemmin Kansanrunousarkistosta vähän materiaalia siitä, miten joulu tulee, ja tässä muutama esimerkki:

Joulu tulla jongertelloo, lihapaisti lingertellöö.

Joulu tulee jonkin konkin, jouluna jotaki saadaan.

Joulua odoteltaessa sanottiin: joulu se tulee joukerin koukerin kanssa leikkiä lyömään lekkerin kanssa.

Siit joulu se tulla jollottelloo, makkara kakkara kainalossa.

Joulu tulla jollottaa / Vesijärven jäällä, / junttapulla kainalossa / ja voita hiukan päällä.

Joulu tulee jokker, kokker, lapset saavat voita syyvvä, vanhat mummot talkkunaa, nuoret miehet teppa-vettä.

Kiinnostavaa materiaalia! (Erityisesti haluttaa tietää, mikä on junttapulla, ja sisältääkö teppa-vesi alkoholia. – Onneksi Nykysuomen sanakirja tietää kertoa, että junttapulla eli juntta on ”isoiksi pitkoiksi leivottu vehnänen t. halpa vehnäleipä (kiloleipä)”.)

Jotta ajan olemusta voitaisiin ruotia kunnolla, pitäisi olla jonkinlainen kokonaisjäsennys siitä, mikä kaikki on aikaa. Tämän ymmärtäminen on itselläni täysin kesken. Aikaa on tietysti se, mitä kuvataan substantiivilla aika (jolla on silläkin hyvin monia eri merkityksiä, katsokaa vaikka sanakirjasta), erilaiset ajan mitat tai jaksot (tunti, päivä, vuosi, kesä; hetki, tuokio, iäisyys), historialliset ajanjaksot (keskiaika, kivikausi), ajankohdat ja toistuvat vuotuis- tai viikoittaistapahtumat (joulu, pääsiäinen, keskiviikko) ja vuorokaudenajat (aamu, iltapäivä, yö). Ja varmasti paljon muutakin, mikä ei tässä juolahda mieleeni. Melko helposti ajallisuutta saavat tiettyyn kohtaan päivää tai vuotta sijoittuvat toiminnalliset tekemiset, kuten aamiainen ja syyskylvö.

Mutta lisäksi on vielä ikään kuin tavallisia substantiiveja, joiden merkitykseen kuuluu jotakin ajallista. Näiden sanojen osoittamilla olioilla on siis inherentisti kesto, niin kuin sateella, juhlalla ja puheella. Tapahtuessaan ne sijoittuvat johonkin ajalliseen hetkeen ja kestävät aikansa. Kestoon voidaan kiinnittää huomiota tai olla kiinnittämättä huomiota; esimerkiksi sade oliona sijoittuu jollekin maantieteelliselle alueelle ja kestää minkä kestää. Kun Sade menee ohi, voi olla, että ohi meneminen on spatiaalista (sadealue siis liikkuu pois), tai se voi olla myös ajallista: sade pysyy paikallaan mutta loppuu. Kaikenlaisella tekemisellä on myös kesto. Niinpä laulamisella on kesto, ja myös hypyllä on kesto.

So far so good, kuten sanoo englantilainen. Kiinnostavaksi asian kuitenkin tekee se, että elollisina olentoina olemme itsekin ajallisia ja ajassa kiinni. Koska kokemusmaailmamme sijoittuu pääosin aikaan ja ymmärrämme asioiden ajallisen ohimenevyyden, meidän on helppoa antaa kesto sellaisillekin asioille, joilla kesto ei olisi ilmeisin piirre, ja tarvittaessa mitata niillä ajankulua. Kaikki alkaa ja joskus loppuu. (Tämä ajatus on vielä kesken, yritän pohtia, mikä olisi todella irrallaan ajasta – ehkä käsitteiden maailmasta löytyy sellaista? Olen pohdinnassa vasta ihan alussa. Kielentutkimuksessa puhutaan teonsanojen kohdalla finiittisyydestä ja infiniittisyydestä – mutta edes kaikki infiniittinen ei ehkä kuitenkaan ole ajasta irrallaan?)

Melkein millä tahansa on kesto, jos siltä kantilta katsotaan. Klassinen esimerkki on tupakan mittainen tauko. Ilmaus mittainen voisi kuvata tupakan pituutta kaksiulotteisessa maailmassa (noin kahdeksan senttiä?), mutta tässä kuvataan metonymian avulla tietysti sen jakson pituutta, jonka tupakan polttaminen kestää. Keston kokemusta voidaan ulottaa lähes koko kokemusmaailmaamme. Kauanko nukke kestää? Kauanko auto kestää? Kauanko Anttila kesti? Kauanko rakkaus kestää? (Miks tunnein mittaisimme määrää rakkauden? kysytään laulussa.) Entä lemmikin kesto, mikä se on? Kuinka pitkä on koiran mittainen aika elämästäni. Ehkä voidaan jopa sanoa: Hän vietti Ruotsissa yhden koiran (ajan).

Tässä vielä Tuomas Huumon kirjoitus projektistamme: http://kieleke.fi/2015/12/19/ajan-kielioppia-tutkimassa/

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Käänteissanakirja – lystiä iltapuhteeksi

Minulla on mieltymys, joka ei ole kovinkaan salainen: tykkään sanakirjoista. On kenties jonkin verran pölyistä todeta, että lempikirjojani on Nykysuomen sanakirja, mutta en häpeä tätä faktaa ollenkaan. Kirjoitan Nykäristä tuonnempana, mutta nyt pureudun erääseen uudempaan suosikkiini, Suomen kielen käänteissanakirjaan (koostanut Tuomo Tuomi, kustantaja SKS). Minulla on teoksesta oma mintunvihreäkantinen kopioni, joka edustaa 2., korjattua painosta.

Tutustuin Käänteissanakirjaan vasta muutamaa vuotta sitten – sitä ennen en tiennyt tämän jalokiven olemassaolosta. Käänteissanakirjan nerokas ideahan on, että siihen on koostettu Nykysuomen sanakirjan sana-aineisto sanojen lopusta alkaen tavutettuna, eli siis sanat on aakkostettu nurin niskoin. Kirjan johdanto toteaa vähän siitä, miksi näin on tehty:

”Suomen johto-opin ja taivutuksen tutkimus on pitkään kaivannut aineskokoelmaa, joka yhtäältä ryhmittäisi johdoltaan ja yleiseltä sanastruktuuriltaan samantyyppiset sanat kimpuiksi ja toisaalta mahdollistaisi – ilman kohtuuttomaksi katsottavaa vaivannäköä – aineksen tilastomatemaattisen käsittelyn.”

On siis haluttu saattaa samanrakenteiset sanat lähekkäin, esimerkiksi siis sanat, jotka on muodostettu saman johtimen avulla. Tämänkin kirja kyllä toimittaa, mutta lopputulos on toisaalta katsoen silkkaa neroutta ja surrealistista taide-elämystä.

Käänteissanakirjassa nimittäin peräkkäin tulee tajuntaa laajentavana listana sellaisia sanoja, jotka eivät mitenkään muuten esiintyisi yhdessä. Kun sanalistausta lukee, muoto ajaa merkityksen yli ennennäkemättömän nautinnollisella tavalla, joskin aivan hetkellisesti. Tapahtuu erikoisia semanttisia ristivalotuksia, vääristymiä ja virkoamisia. Osa sanoista sopii yhteen. Sitten tapahtuukin hämmentävä syrjähdys, kun aivan toisiinsa sopimattomat merkitykset asettuvat rinnakkain. Sanan ensin korosteisempana ollut foneettinen materiaali antaa uudelleen periksi merkitykselle, ja merkitys syttyy kesken lukemisen. Muodostuu oivalluksia. Muodostuu tarinoita ja tapahtumaketjuja.

Ennen kaikkea muodostuu upeita rytmisiä ilmiöitä. Sanalistaus saa aikaan dadaistista runoutta tai omaperäistä räppäämistä. Annan muutamia esimerkkejä satunnaisella otannalla:

ruutta pruutta hauta lauta jumalauta jukolauta jukulauta pirulauta nauta rauta kiesauta reduta liiduta liiduta nahuta loihuta roihuta tihuta tanhuta kohuta kuohuta karhuta pauhuta sauhuta

yksikantaan korkeintaan piripintaan puolirintaan varhaisintaan aikaisintaan kauintaan kertaan virtaan

kalanen palanen mailanen kuplanen naulanen neulanen rihmanen kuomanen sananen hihnanen liinanen munanen lapanen huopanen kippanen tippanen koppanen kuoppanen varpanen tupanen piiranen oranen

Riimisanakirjanakin Käänteissanakirjaa voi käyttää. Itse en olisi kyllä ikinä keksinyt riimiparia nauhanenrauhanen, esimerkiksi siis:

Tukassaan tytöllä punainen nauhanen, kaulassa tykytti levoton rauhanen.

(Sivumennen: Viime yönä kun en saanut unta, aloin sommitella sanoja pikku lauluun, joka menee Vivaldin Kevät-konserton ensiosan melodiaan. Se alkoi jotenkin näin: Sinä herneenversoni mun, sinuun kerrassaan ihastun, sinä kintuissa saat sukat pyörimään. Mutta ei siitä tämän enempää.)

Mutta toki Käänteissanakirja käy myös aivan asialliseen tarkasteluun: sen avulla voi siis tutkia sanoja ja sanaryhmiä.

Otetaan esimerkiksi sanoja, jotka selvästi kuuluvat yhteen: sanat, jotka loppuvat –ea,-. Näistä ehdottomasti suurin osa on adjektiiveja. (Otan nämä sanat esille ihan siitä syystä, että tykkään tämänmuotoisista sanoista.)

Lauri Hakulinen toteaa johtimesta klassikkokirjassaan Suomen kielen rakenne ja kehitys s. 102, kohta 53:

”Seuraavassa luetellaan – lähtökohtana nykykielen asut – yksinkertaisia nominikantaisia substantiivin ja adjektiivin johtimia, mainiten mahdollisuuksien mukaan myös lyhyesti niiden kehitysvaiheista. – – 2) -ea, -eä- Substantiiveja hopea, häpeä, lipeä, pallea. Adjektiiveja aukea, eheä (vrt. eho), ilkeä (vrt. ilka), kankea (vrt. kanki), kauhea, kipeä [– –].”

Hakulinen toteaa johtimen kantasuomalaisen asun olleen *-eδa, *eδä; ”Sen [alkuperäisen johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.”

Esitän jonkin verran Käänteissanakirjan listausta näistä sanoista. (Olen perannut mukaan kuulumattomia sanoja pois. Verbit, jotka kuuluvat aivan eri sanatyyppiin, ovat puolestaan suluissa.)

lahea, juohea, karhea, orhea, urhea, kauhea, lauhea, muhea, jouhea, rouhea, tuuhea, kajea, laakea, (hakea), lakea, makea, sakea, nahkea, tahkea, pohkea, rohkea, kuohkea, uhkea, lauhkea, muhkea, puuhkea, haikea, maikea, raikea, taikea, vaikea, oikea, soikea, huikea, puikea, suikea, tuikea, kukkea, (tukkea), valkea, (polkea), julkea, (kulkea), (sulkea), ankea, kankea, sankea, tankea

Ja niin edelleen ja niin edelleen (näitä on paljon). Seuraavaksi esimerkiksi muutamia etuvokaalisia saman sanatyypin sanoja:

eheä, reheä, tiheä, vinheä, ärheä, pörheä, jäyheä, möyheä, pöyheä, röyheä, käheä, räheä, hehkeä, viehkeä, kehkeä, kiihkeä, nihkeä, leyhkeä, jyhkeä, pöyhkeä, röyhkeä, heikeä, veikeä, rikeä, sikeä, äikeä, räikeä, kekkeä, röykkeä, melkeä, selkeä, (telkeä), ilkeä, (nylkeä), (sylkeä), välkeä, vinkeä, jynkeä, synkeä, vänkeä, tönkeä, herkeä, kerkeä, sirkeä, virkeä, jyrkeä, (särkeä), tärkeä, törkeä, (iskeä), äyskeä

Ja niin edelleen. Näitä todellakin riittää.

Mutta mitä tällainen katsaus hyödyttää? Esitän ihan vain muutamia päällimmäisiä ajatuksia. On myönnettävä, etten ymmärrä äkkipäätä kaikkia näitä adjektiiveja. Mitä tarkoittaa maikea? Entä jylseä? Kuitenkin niiden muoto paljastaa, että kyseessä on ominaisuuden kuvaus.

Yhtenä kielen teorian perusajatuksena on pidetty muodon ja merkityksen sattumanvaraisuutta: sanan muodosta eli foneettisesta asusta ei voi päätellä sen merkitystä. Tämä periaate on kuitenkin lähtökohta, joka ei ankarasti otettuna aina päde. Yhtenä poikkeuksena ovat onomatopoeettiset ja deskriptiiviset sanat eli sanat, jotka tavalla tai toisella jäljittelevät äänneasullaan kuultua tai muuten havaittua.

Toisena poikkeuksena on juuri tällainen sanaston jäsentyneisyys: myös johtimilla on merkityksensä, ja johdetussa sanassa on itse asiassa useampi merkitysosa. Vaikka johdin –ea, – ei enää luultavasti hahmotu merkitykselliseksi, näissä adjektiiveissa on sen ansiosta paljon merkitystä jo muodon puolesta. Kuten Hakulinen toteaa: ”[johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.” Lisäksi monessa esimerkkisanassa nähdään myös deskriptiivisyyttä eli kuvailevaa merkityssävyä, esim. leyhkeä, röyhkeä.

Oli miten oli, on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa tutustua suomen kielen sanavaroihin väärin päin – se antaa täysin uusia ajatuksia.

Lähteet:

Hakulinen, Lauri (1968). Suomen kielen rakenne ja kehitys. Kolmas, korjattu ja lisätty painos.  Helsinki: Otava.

Suomen kielen käänteissanakirja (1980). Toinen, korjattu painos. Koostanut Tuomo Tuomi. Helsinki: SKS.

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | Kommentoi