Keittoa kukikkaalta lihakeittolautaselta – novelli

Rakkaat lukijani, yleisön pyynnöstä julkaisen seuraavan vanhan kirjoituksen, jonka noin vuonna 2004 – palttiarallaa – löysin pullosta:

Keittoa kukikkaalta lihakeittolautaselta

Nyt olen vanha, mutta olen kerran ollut nuori minäkin, uskotteko? Kun kahdeksantoista ajastaikaani tuli täyteen, sain vaariltani lahjaksi vanhan kukikkaan lihakeittolautasen. Se lautanen näytti juuri siltä, ettei siltä voisi muuta kuin lihakeittoa syödäkään. Oi kohtalon ivaa!

Kuten isoisäni ja isäni, minä lähdin merille. Olin nuori ja vanttera, täynnä voimaa kuin villi hirvi, ahavoitunut ja raisu.

Niitä nuoruuden päiviä! Kymmenen vuotta kiertelin maailman meriä ja näin mitä näin, yhtä ja toista, mitä maa vaan päällään kantaa ja meri selällään, sen saatte uskoa: näin vesikäärmeiden leikin vedessä, näin sananjalan kukkivan, näin valtavien simpukoitten aukeevan ja sylkevän ulos rypäleenkokoisia mustia helmiä, näin jättiläistursaiden piehtaroivan kuohuvassa vedessä ja heittelevän palloa, ja silmäni katsoivat niitä siunaten… Vaarin lihakeittolautanen oli minulla merimieskirstussani, ja sunnuntaisin aina vein sen keulakannelle, kun töiltäni vaan pääsin ja koitti Herran päivä, tahi laski punainen aurinko purppuraiseksi värjäämäänsä veteen, ja särvin liikuttuneena porsliinilautaselta eineeni katsellen kohti aurinkoa. Lihakeittoa tuli syötyä noina aikoina harvemmin, koska en sitä saanut, kaikenlaista muuta kyllä… Ja miten lihakeiton tuoksun muisto viekoitteli nenässäni, miten muistelin sitä ja lapsuuteni päiviä…

Mutta ne olivat alkua ne päivät; se ei kestänyt—minä kovetuin, karskistuin: Jos ajattelinkin lihakeittoa, se ei enää liikuttanut sydäntäni, ei saanut sitä läikehtimään. Minä paadutin itseni, kovetin sydämeni: en enää heittänyt sorsille pullaa, en lahjoittanut laivakissalle maitoa; tein voittoa voiton päälle, laskelmoin; vesikäärmeille viittasin kintaalla, jättiläishelmet kaappasin ja möin, tursailta varastin pallon.

Kymmenen vuoden pestin jälkeen ostin oman paatin ja minusta tuli kippari. Kuljetin nopealla aluksellani mausteita maailman turuilta ja toreilta, ja silkkiä ja samettia, sarkaa ja verkaa, meripihkaa, mirhamia ja suitsuketta, norsunluuta, korallia, kuivattuja pallokaloja… Kauppa kävi vilkkaana; ja milloin näin jättiläistursaiden leikkiä tai vesikäärmeiden kisailua, käänsin silmäni pois. Mitä noista, nähty oli!

Ja nyt, oma herrani kun olin, kerran viikossa, vähintäänkin, keitin messissä lihakeittoa ja nautin sen hyvällä halulla keulakannella kukikkaalta lihakeittolautaseltani. Nautaa ei keittoon aina ollut saatavilla, joten käytin mitä oli lihaksi: kissaa, koiraa, delfiiniä, valasta, emua, dodoa, tursasta, yksisarvista, hevosta, seepraa, sutta ja rottaa, tiikeriä. Ota noista selvää. Maailman meriä seilattiin. Tiedätte mistä puhun: ei maailmalla ole ääriä, reunan yli ei putoa. Keräsin rahaa ahneesti, rikastuin, ja kuin visukinttu, kätkin rahat sukanvarteen: orvoille en suinkaan antanut ropoakaan, kerjäläisiä potkin, sairaita sätin… olin ankaraa isäntää ja kovaa kapteenia, mutta menestys seurasi minua; enkä enää katsellut aurinkoa keulakannella.

Kaspianmerellä sitten kerran. Ah, Kaspianmeri! Sinun mustat aaltosi, sinun valkoiset helmesi kuin armaan äitin hampaat, sinun tuoksusi ja suolaisen vetesi pärskeet keulakannelle, kun aurinko laskee, moninaisten kukkien tuoksut, rantojesi ruusut, en unohda niitä koskaan. Ja sinä, Kaspianmeri, annoit minulle kirouksesi.

Volga-jokea tuli muuan lautturi. Pelkäättekö mustaa miestä…? Oi oi! Tämä mies se oli musta jos kuka: hän oli musta päästä varpaisiin. Kynnet olivat mustat, huulet olivat mustat, hampaat olivat mustat, silmät olivat mustat, mieli oli musta, ja tuuhea musta karva peitti miehen yltympäriinsä. Koskaan en ole nähnyt niin mustia ja karvaisia kädenselkämyksiä kuin Volgan lautturilla: ne olivat kuin öljyistä, kiiltävää turkista, kuin piisamin selkänahkaa, tummemmat vain. Nimeltään hän oli Armas. Tai sillä nimellä minä häntä kutsuin, jotakin sinnepäin. Komea mies. Ja kun hänet näin, tiesin, että olin tavannut käännekohdan; en osaa sitä paremmin selittää…

Hävisin Armaalle korttipelissä puolet laivastani, ja kaikki valtavat helmeni: hävisin yksinpä kuivatetun merenneidon ja yksisarvisen sarvenkin. Vaikka jaoin kortit pakan pohjalta, vaikka vedin hihastani, vaikka merkitsin ässät, hävisin aina. Mieleni katkeroitui. Punoin murhaa Volgan lautturin pään menoksi. Hekumoin pahoissa juonissa; koetin iskeä sapelin hänen sydämeensä, mutta käteni ei totellut, koin sytyttää hänen vuoteensa tuleen, mutta kipinä ei ottanut tulta. Volgan lautturi oli vahingoittamaton.

Hän katsoi minua silmiin ja näki, sekaisen, savuisen korttipöydän yli hän näki, tyhjien, kumollaan olevien pullojen läpi hän näki, hän näki mieleni katkeruuden ja pahuuden, ja ennen kaikkea ilkeät tekoni: pullattomat sorsat, maidottomat kissat, pallottomat tursaat, rovottomat lesket ja orvot, mustelmaiset kerjäläiset, luuttomat koirat, helmettömät simpukat, sarvettomat yksisarviset, kuivineet pallokalat, kadonneet dodot…

Mutta lähtiessään Volgan lautturi antoi minulle lahjan, hän sanoi, onnea tuovan sammen. Sampi oli pieni vielä, poikanen. Miten sampi katsoa tapitti minua lasipurkistaan mustilla, kirkkailla silmillään! Eivät edes tupsukorvat olisi voineet tehdä siitä somempaa. Harvinaislaatuinen olento; koreampi ja suloisempi vielä kuin kuivatettu merenneito.

”Purkki takaisin minulle”, sanoi Armas. ”Panen siihen hapankurkkuja.”

”Saat purkin takaisin”, sanoin minä, ”hapankurkuille se haiskahtaakin. Mutta mihinkäs minä juniorin panen?” Junioriksi sanoin nyt sammenpoikastani; sampi oli perivä imperiumini, sillä minulla ei ollut perillistä.

”Pane vaikka tuolle lautaselle”, sanoi Armas kukikasta lihakeittolautastani osoittaen, ”Siinähän polskuttelee. Ja tilliä päälle.”

Panin sammen kukikkaalle lihakeittolautaselle. No ollaan, elellään, aika kuluu ja sampi kasvaa. Siinä on ja molskii keittolautasella. Lihakeittoa en enää syönyt, lautanen oli nyt sammella. Aika kului; sampi eleli, pulskistui, varttui.

Siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, uskotteko? Mihin aika meni… kirjavan kissan perseeseen, sano… Olen pelannut loputkin omaisuudestani: laivaa minulla ei enää ole, ei ole miehistöä, ei mausteita, ei mirhaa, ei kultaa, ei valtaa. Sampi minulla on vieläkin. Se on pitkäikäinen kala, sampi. Mutta minua pelottaa…! Olen jo vanha, ei ole paljon aikaa jäljellä. Lähtö on edessä, merkki on puhallettu.

Minulla on vielä sampi. Se on nyt kasvanut täyttämään koko kukikkaan lihakeittolautasen ja se on kasvanut aivan kiinni sen laitoihin, tullut lautasen muotoiseksi. Päällään sillä on pikku tilkkanen vettä, ehkä kupillinen. Luonnollisissa oloissa, tietäkää, voi sampi kasvaa 1200-kiloiseksi. Sitä sopii miettiä… Ja sampi se katselee minua suurilla vakavilla silmillään. Liikkumatta, väliin silmiään mulauttaen, seuraten minua katseellaan… Kenties sen ainoa ilo onkin liikutella silmiään! Vatsaeviään se joskus väräyttää, se kun on kasvanut kieroon, kylki osoittaa ylöspäin. Ja se tuijottaa minua syvämietteisillä, katkerilla silmillään; syyttäen, analysoiden, soimaten, kostoa punoen, ei hetkeksikään hereten. Minä ja minun imperiumini; kaikki mennyttä — ei tullut sammesta perijää, ei tilkusta tuluskukkaroa.

Minä olen sortunut pulloon. Minä juon! Jos saan kolikonkin rahaa, juon sen alas kurkustani hetkessä: sama mitä juon, siinä menevät yhtälailla pilsnerit ja paloviinat, saippuat ja kölninvedet, mahassa kuitenkin sekaisin. Ja olen päästänyt sammen veteen, aikonut päästää sen menemään, mutta aina nostanut sen takaisin lautaselle ja lautasen pöydälle. Vedessä sampi painuu pohjaan kuin savikiekko; ei osaa enää uida. Sampeni, sampiseni, olla möllöttää: vain sen silmät liikkuvat, ja ne seuraavat minua…! Se katsoo minua, ja sen silmissä on suolaisia kyyneleitä. Pisaroita tirskuu sen avoimista silmistä, ja niitä on kuin simpukalla helmiä. Monet meistä tulevat tuon sammen kaltaisiksi, painakaa mieleenne, monet meistä tulevat tuon sammen kaltaisiksi!

Ja minä juon, suutelen pulloa kuin ennen kaunista suuta, paljon useammin ja kiihkeämmin tosin, ja liikutun kyyneliin, kun kuulen vanhan sanan tai tunnen tutun tuoksun, lihakeiton tuoksun. Loppu tulee! Se tulee! Pärisyttävät jo rumpua, kuuluu gongin kumahdus!

Minä jos synnyn uudestaan, synnyn pienenä eläimenä, ehkä päästäisenä, joka huutaa Herralleen ”päästä ineen!”, ja jos hyvin käy, viimeisellä tuomiolla minut puhdistetaan ja keritään, ja taivaalta minua katselee auringon kilo kuin ylikypsä hedelmä, kuin huokonen taivaan kalvossa, kuin köynnös, joka pyrkii ylemmäs, kuin ojennetut sormet, kuin sampi kukikkaalta lihakeittolautaselta, ehkä pärskäisten, sylkäisten päälleni siunatakseen, silmät leimuavina ja tummina: Sun tykös, Isäni! Päästä ineen! Eipä tässä ole ollut kehumista, tässä, miksikä sitä sanottiin, sillä lailla, tällä lailla, ennen vanhaan, sellaisessa—elämässä, missä lie.

Mainokset
Kategoria(t): kirjoittaminen, novellit | Avainsanat: , , | Kommentoi

Välihetkistä ja kuvaamisen merkittävyydestä

Mietin paljon kirjoittamista. Omistan mittavan kirjoitusoppaiden arsenaalin. Kirjoitusharjoituksia löytyy vaikka minkälaisia. Olen teini-ikäisestä saakka haaveillut kirjoittamisesta, ja 15-vuotiaana olin lähes varma siitä (tai ainakin toiveikas), että minusta tulisi kirjailija. Olen myös – nollataidoillani – myöhemminkin koetellut kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä, mutta yleensä homma kaatuu siihen, että minulla ei ole mitään sanottavaa. En kerta kaikkiaan keksi mitään, mikä olisi niin merkittävää, että siitä syntyisi romaani. Keksin ideoiden palasia, mutta tuntuu, että niistä ei riitä minkään laajemman aineksiksi. Mihin kohtaan sen idean palasen muka saisi upotettua? Tarinallisuus on nyt kuuma trendi. Ehkä en osaa ajatella kyllin tarinallisesti?

Tämä liittyy siihen, että olen miettinyt tämänhetkisyyttä ja nyt-hetkeä. Monesti väitetään, että nykyihmisen ongelma on se, että ei osata olla juuri tämänhetkisessä vaan viipyillään menneessä tai pörrätään tulevassa. Kun ei kerran muka ole muuta hetkeä kuin juuri ”tämä hetki”. Että pitäisi osata olla juuri ”tässä hetkessä” ja ottaa siitä kaikki irti. Mutta tämä on nähdäkseni osittain paradoksi ja osittain väärää tulkintaa. Onhan ihmisillä muisti ja mielikuvitus! Ensinnäkin ”tämä hetki” on lähes yhtä fiktiivinen kuin tulevaisuus ja huomattavasti fiktiivisempi kuin mennyt – menneen sentään muistaa (sen minkä muistaa, sikäli kuin muistaa), se on siinä mielessä koko ajan tavoitettavissa. Vaikka ”tätä hetkeä” kuinka venytettäisiin, onko se enempää kuin yksi tunti? Vai onko se kuitenkin lähempänä jotakin kymmentä sekuntia? Mikä on edes työmuistin kesto?

(Sivumennen: pelkään jatkuvasti henkisten kykyjen menettämistä, yleensä siten, että järki lähtee sillä tavalla, että sen huomaa ensin siitä, että työmuisti pätkii. Joka kerta kun laulan laulua, jossa jokin yksi asia muuttuu säkeistöstä toiseen, pelkään, että en muistakaan, missä säkeistössä olen. Olikos niitä elefantteja marssimassa nyt neljä vai viisi? Toistaiseksi olen pysynyt kärryillä.)

Mistä hetkistä tulee niitä merkittäviä hetkiä, jotka muistaa myöhemminkin? Välillä sen tietää, yleensä ei. Keskittyminen, henkinen hereillä olo, on varmaankin yksi tekijä, joka auttaa muiston ja tärkeän hetken kiteytymistä, katsominen tarkasti, monesti oivaltaminen. (Kuvasin aikaisemmin erästä merkittävää hetkeä – kuvaus on melko onnistunut.)

”Tämä hetki” on kyllä se, mikä meillä on, mutta monesti se on niin turha, että sitä ei varmasti kuvattaisi elokuvassa tai romaanissa. Todella suuri osa päivästämme kuluu erilaisiin odotteluihin ja siirtymiin: metrossa tai bussissa istumiseen, rapaisella kadulla kävelemiseen, liukkaiden kohtien varovaiseen ylittämiseen. Ja vielä ihmisten ohittamiseen, liikennevaloissa tönöttämiseen, liukuportaissa seisomiseen. Kaikki tämä on merkityksetöntä. Ja siihen menee elämästämme viikkoja (en uskalla edes laskea, kuinka paljon).

Kuinka monessa romaanissa kuvataan sitä, miten päähenkilö seisoo jatkuvasti rullaportaissa? Kuinka monessa kuvataan sitä, miten hän taas ohittaa katusoittajat tunnelissa (taas, taas!) ja miten hän taas ylittää sen kohdan luolamaista tunnelia, johon tippuu vettä. Kuinka usein kuvataan, miten hän harppoo liiskaantuneiden purukumien yli, miten hän kääntää katseensa pois oksennuksesta, tai miten hän tuijottaa liukuportaiden vihreää koristevalonauhaa (taas, taas!)? Tämä kaikki on niin turhaa, ettei sitä kuvata, ellei sitten kuvata nimenomaan päähenkilön arkea ja sen toisteisuutta. Elokuvissa näitä kuvauksia välillä näkee, ja niillä kuvataan yleensä elämän ankeutta.

Elokuvissa ja kirjoissa kuvataan vain välihetkien (noiden siirtymisten ja junnaamisten) merkittäviä alkuja ja loppuja: sitä miten joku astuu huoneeseen, jossa toiminta on käynnissä, tai menee siitä ulos. Entréet ovat kiinnostavia, eivät siirtymiset ja odottelut. Kerronta on täynnä tiloihin tulemista ja niistä poistumista. Jos siirtymistä – esimerkiksi työmatkaa – kuvataan, se on monesti mukana vain jonkin kerronnan kliseen vuoksi: kuvataan esimerkiksi juuri toistuvuutta tai ajan kulua ja sen kautta päähenkilön kehitystä. Yleensä silti elokuvissakin päähenkilön työmatka on jotenkin kuvauksellinen: hän kulkee esimerkiksi hienon sillan yli, joka muuttuu vuodenaikojen mukaan.

Itse asiassa olen miettinyt sellaistakin, että koska nuo sisääntulot ja poistumiset ovat niin tavattoman tavallisia elokuva- ja romaanikerronnassa, että jättäisin ne piruuttani kokonaan pois. Kirjoittaisin sellaisen taidepläjäyksen, jossa ei missään kohtaa tulla mihinkään sisään tai mennä ulos, vaan kerta kaikkiaan aina vain jo ollaan jossain.

Mutta nuo välihetkimäiset nyt-hetket. Kuka haluaa olla tuollaisessa hiivatin metrokäytävän harppomisen nyt-hetkessä? (Inhoan tuota metrokäytävää ihan erityisesti.) Mieluummin on vaikka omissa ajatuksissaan ja miettii tulevaa romaaniaan, tai ihan mitä hyvänsä. Ja varmaan siltikin tuonkin voisi kertoa merkittävänä, jos sen asettaisi oikeanlaiseen kehykseen.

Kerron muutaman tositapahtuman viime päiviltä, arjen nyt-hetkistä.

Nyt-hetki numero 1. Olin päättänyt yrittää hymyillä enemmän, koska hymyilevät ihmiset saavat muutkin paremmalle tuulelle ja näin yleinen ilmapiiri paranee. Muistin tämän metroportaissa. Viritin kasvoilleni irvistysmäisen tekohymyn. Naamaa valehtelematta kiristi. Vilkaisin heijastavasta seinästä miltä ilmeeni näytti. Se näytti aivan hymyltä.

Nyt-hetki numero 2. Yritin olla hetkessä kiinni työntäessäni lastenrattaita kuran ja sohjolätäköiden läpi. Yritin nauttia tästäkin välihetkestä ja siirtymisestä paikasta toiseen. Olin tunkenut reppuni rattaiden alakoriin, mutta edessä oli niin syvä laineikko, että päätin nostaa sen ylös ennen kuin se kuraantuisi. Repun vetoketjun reuna tarttui johonkin vieterimäiseen osaan rattaiden pohjassa. Se oli tiukasti kiinni, en tiennyt, mikä repeäisi, jos vetäisin kovaa. Lasta kyllästytti ja hän kiljui rattaistaan. Sain lopulta repun irti vieteristä. Käsineissäni oli kuratahroja rattaista. Käsineet olivat osoittautuneet huonolaatuisiksi: neulos alkoi selvästi jo hapertua, vaikka käsineet olivat vain vähän käytetyt. Nautin samalla nyt-hetkestä. Illalla laitoin käsineet pesukoneen hieno-ohjelmalle, pesupussissa. Tämä tuotti minulle erityistä mielihyvää, se, että muistin pesupussin. Pesutulos oli hyvä.

Nyt-hetki numero 3. Istuin lääkärin huoneen oven edessä odottamassa tuloksiani. Vääntelin käsiäni ja kokeilin erilaisia asentoja, osa oli niin kutsuttuja mudria eli jooga-asentoja käsille. (Jälkeenpäin ajatellen se oli parasta koko odotuksessa.) Katselin kelloa ja ihmettelin, miten kauan tähänkin menisi. Pöydällä oli yksi retkeilylehti vuodelta 2013. Siinä vertailtiin retkeilyreppuja city-käytössä (tuntui olevan ideoista pulaa muutenkin). Lääkärin oven eteen syöksyi vauraan näköinen neuleeseen ja suoriin housuihin pukeutunut mies, joka soitti ovikelloa. Hätkähdin miehen julkeutta. Mies istui viereiselle tuolille. Lääkäri päästi asiakkaan ulos, kutsui minut sisään ja vilkaisi miestä. Sisällä hän kysyi: ”Sinäkö soitit ovikelloa?” Kiirehdin vastaamaan: ”Ei ei! Se oli se mies.” ”Kiireinen liikemies”, mutisi lääkäri. ”Niin niin. Hmph. Kaikilla meillä on kiire jonnekin.”

 

Kategoria(t): kirjallisuus, kirjoittaminen | Avainsanat: | Kommentoi

Tuutulaulujen parhaimmistoa

Tällä kertaa puhun pitkästä aikaa musiikista, ainakin väljästi. Googlasin vähän, mitä tuutulauluja ihmiset laulavat lapsilleen. Kirjo oli hämmästyttävä: melkein mikä tahansa suhteellisen rauhallinen laulu käy tuutulaulusta. Lapsen nukuttamisessa rutiini, itse laulaminen ja se tuudittelu on tärkeämpää kuin että laulettavana olisi nimenomaan jokin varsinainen tuutulaulu. Joku oli esimerkiksi laulanut lapselleen Suvivirttä. Se onkin kyllä ihana laulu, vaikka ei heti ensimmäisenä tulisi mieleen tuutulauluna.

Mietin asiaa, koska meille on juuri kaksi vuotta täyttävän lapsen kanssa kehittynyt mielenkiintoinen iltalaulurutiini: Kun hän käy illalla nukkumaan, homma etenee siten, että yleisö on kevyesti heijattavana sylissä ensimmäisen setin ajan. Tämä setti koostuu seuraavista lauluista: Aa tuuti lasta (kaksi säkeistöä, nimenomaan siinä tietyssä järjestyksessä, ei käy, jos menee väärässä järjestyksessä), Tuu tuu tupakkarulla (kaksi säkeistöä), Levon hetki nyt lyö (kaksi säkeistöä), ”Oravainen” (eli Makeasti oravainen, kaikki säkeistöt). ”Oravainen” tulee nimenomaan tässä kohtaa, se ei saa tulla ennen Levon hetkeä. Sitten asiakas siirtyy omaan sänkyynsä, josta kuuntelee ”Pienet tiput laulaa” kaksi kertaa, toisen kerran siten, että äiti laulaa sen ovelta. Sitten hän nukahtaa. Sen sijaan jos lapsi herää yöllä, setti on ensin ”Mettälintu” (Pieni metsälintu, kolme säkeistöä) ja sitten ”Piipii-lintu” (Pii pii pikkuinen lintu, kaksi säkeistöä). Sitten lapsi sanoo jotakin, joka on jotakin hyväksyvän ”Aah”:hin ja ”Mhm”:in väliltä ja on valmis nukahtamaan. Jos silmät ristissä oleva äiti ei jaksa laulaa ”Piipii-lintua” tai jos säkeistöjä on liian vähän, asiakas jää karjumaan ”Piipii-lintu! Piipii-lintu!” ja voi olla, että homma kosahtaa siihen.

Rutiini sinänsä, mutta laulujen valikko on kiinnostava: nuo ovat ne samat laulut (”Oravaista” ehkä lukuun ottamatta), joita oma äitini lauloi meille lapsena unilauluina. Muistan ne vieläkin. Muistan äitini lauluäänen elävästi. Muistan, miten ihanaa oli kuunnella äidin ääntä sängyssä, hämärässä, ja rauhoittua nukkumaan. Yksi erityisen ihana laulu oli vielä: Hiljaa hiljaa ilta on. Sitä en ole kuitenkaan nyt laulanut, koska en muista säkeistöjä oikein kunnolla. Laulut ovat siis periytyneet. Ehkä ne ovat periytyneet vielä kauempaa? Lauloiko mummini samoja äidilleni? Entä hänen äitinsä hänelle? Valitettavasti en voi enää kysyä.

Myös tuutulaulusetin tämän hetken kriittisin numero, ”Pienet tiput laulaa”, on periytynyt, mutta eri taholta: se on ihana kanaemosta ja tipuista kertova tuutulaulu, jota Mai-siskoni lauloi siskonpojalleni, kun tämä oli vauva. (En muuten ollenkaan tiedä, mikä sen nimi on oikeasti.) Olivat kai oppineet sen muskarista, enkä ole kuullut sitä muualta kuin siskoltani. Olen siis oppinut sen melodian korvakuulolta, enkä ole ihan varma, meneekö versioni oikein. Sanat olen osittain itse sepittänyt sinnepäin. Tarkistin ne myöhemmin, mutta edelleen käytössä on osittain oma versio. Tulin ajatelleeksi, että kiinnostavasti tämä on se tapa, jolla laulut aikoinaan opittiin. Ja samaan tapaan niiden sanat vaihtelivat pitäjästä toiseen ja perheestä toiseen – kansanperinnettä, nimittäin. Meidän ”Pienet tiput laulaa” -tuutulaulumme ei ole ihan se sama kuin muilla, mutta hyvä sekin on.

Kategoria(t): musiikki | Avainsanat: , , | Kommentoi

Keinoa, tapaa vai välinettä hakemassa? – Kysy ja vastaa, osa 4

Rakkaat lukijani, tällä kertaa vastaan taas uuteen yleisökysymykseen: ”Kuinka syödä terveellisesti, eettisesti, ympäristöystävällisesti ja kotimaista suosien?” Vastaan siihen saman tien: – Erittäin vaikeasti. Kysymykseen voisi vastata myös ”veitsellä ja haarukalla” tai ”pureskellen ja niellen”. Ymmärrän hyvin, ettei mikään näistä ole se vastaus, jota kysymyksellä haettiin. (Vastaan varsinaisesti vasta jutun lopussa.) Mutta vitsikäs on helppo olla, kun kysymys on tämän muotoinen.

Kysymyksestä tulee nimittäin mieleeni vitsityyppi, jota itse arvostan suuresti (huumorintajuni on tietyllä tavalla lapsellinen):

Miten voi erottaa ankeriaan etupään sen takapäästä? – Tavallisesti fileerausveitsellä.

Miten nostetaan käärme roskakorista? – Hyvin varovaisesti.

Vitsinä näissä on se, että samalla sanalla – miten tai kuinka – voidaan tiedustella yhtä hyvin menetelmää ja menettelytapaa kuin välinettä, keinoa tai tapaakin. Vitseissä kysymys ymmärretään väärin. Kun tiedustellaan, miten ankeriaan etupään voi erottaa takapäästä, kysytään varmaankin jonkinlaista keinoa (esimerkiksi sitä, millä tunnusmerkeillä erottaminen voidaan tehdä), mutta vitsi antaa vastaukseksi karskisti instrumentin. Käärmeen nostamisessa kysytään proseduuria, mutta vastaukseksi annetaankin tapa.

Kiinnostavasti kysymys ”Kuinka syödä terveellisesti, eettisesti, ympäristöystävällisesti ja kotimaista suosien?” liittyy aivan suoraan tämänhetkiseen tutkimusaiheeseeni, joka ei todellakaan koske ravitsemusta tai ympäristökysymyksiä, vaan on tavan ilmaiseminen ja sti-muodot, joita kysymyksessäkin on kolme: terveellisesti, eettisesti ja ympäristöystävällisesti.

Kuten jo olen aikaisemmissa kirjoituksissani todennut, ”tapa” on siitä kiinnostava merkityskategoria, että se voidaan määritellä todella monella tavalla (en ole vielä ihan varma, miten itse sen määrittelen). Yleensä siitä kuitenkin erotetaan omiksi merkityspiirteikseen muun muassa intensiteetti ja määrä ja varsinkin keino ja väline.

Varsinainen tapa kuvaa jotakin sellaista laatupiirrettä, joka on erottamattomasti prosessin osa, ei esimerkiksi yhtäaikaista tekemistä.  Niinpä lauseessa Väännyin hitaasti rappuun kuvaa sti-muoto hitaasti tapaa (se on erottamaton vääntymisen prosessista ja sen piirre), mutta lauseessa Nyökytellen ja myönnellen ja piinaantuneesti hymyillen väännyin rappuun kuvaavat määritteet nyökytellen, myönnellen ja piinaantuneesti hymyillen itse asiassa rinnakkaistapahtumia: ne sijoittuvat ajan ja paikan puolesta yhteen vääntymisen kanssa, mutta ne voidaan lopettaa vääntymisen siitä vaikuttumatta.

Keino puolestaan on merkityskategoria, joka ilmaisee, minkä avulla tai mitä tekemällä jotakin saadaan aikaan, esimerkiksi Menin saareen soutamalla, ja väline eli instrumentti taas kuvaa sitä, minkälaisen apuvälineen avulla jotakin saadaan aikaan, kuten lauseessa Avasin samppanjapullon kirveellä.

On todella kiinnostavaa, että samalla kysymyssanalla voidaan tiedustella mitä tahansa näistä: keinoa, tapaa, välinettä ja rinnakkaistapahtumaakin, ja lisäksi laajempaa menettelytapaa, johon kuuluu moniosaisempia toimintaohjeita. Sillä pyydetään yksinkertaisesti lisätietoja, joiden laatu täsmentyy kontekstin ja maailmantiedon kautta.

Niinpä kun lukijani kysyy ”Kuinka syödä terveellisesti, eettisesti, ympäristöystävällisesti ja kotimaista suosien?” oletan, että hän ei kysy välinettä (veitsellä ja haarukalla) eikä ihan pelkkää keinoakaan (pureskellen ja niellen – nämä voinee tulkita tavaksikin) vaan epäilemättä laajempaa menettelytapaa: Mikä ja miten hankittavissa olisi sellainen ruokalista, joka olisi yhtä aikaa terveellinen (ruoka olisi hyväksi itselle), eettinen (ruoka olisi tuotettu arvojen puolesta esimerkiksi ympäristöä, tuotantoeläimiä ja viljelijöitä kunnioittaen), ympäristöystävällinen (ruoka ei saastuttaisi tai lisäisi hiilijalanjälkeä) ja vielä olisi mahdollisuuksien mukaan kotimaista.

Joudun jossain määrin pitämään ensimmäisen vastaukseni voimassa: – Vaikeasti. Joudun lisäämään: – Kertokaa minullekin! Luultavasti on toimittava niin, että pyrkii mahdollisimman paljon kohti noita kriteereitä, tai ainakin niistä tärkeimpiä, ja joustaa tarpeen mukaan. Joissain kohdin on mahdoton itse arvioida, miten nuo kriteerit täyttyvät ja miten niiden päällekkäisyys edes onnistuu. On selvää, että tuossa yhtälössä on vaikeutensa. Ja hintakin on oma kysymyksensä. Tietoa vaadittaisiin älyttömästi, ei pieni ihminen ehdi. Ehkä vastaus löytyy akselilta kasvissyönti – reilu kauppa – vegaanius – itse onkiminen – marjastus – (kotimaiset) sirkat – pettuleipä.

Kategoria(t): kieli, Kysy ja vastaa | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kinkkisiä kysymyksiä lastenrunoudessa, osa II: Kyykkyhyppyä keveästi

Laskeskelin eilen, kuinka monta romaania luin vuonna 2017 (harrastuskirjoja ja tietokirjoja ei laskettu). Ellen ole unohtanut jotakin (saatan olla kyllä), tuloksena oli neljä. Tämä on kaikkien aikojen ennätys alhaisuudessaan. Kamalaa. Joskus ennen vanhaan tuli luettua neljä romaania kuukaudessa.

Sen sijaan olen lukenut lastenkirjoja ja -loruja. Aikaisemmassa kirjoituksessa pohdiskelin muutamaa runoa Kirsi Kunnaan Hassuista aakkosista. (Ks. Kinkkisiä kysymyksiä lastenrunoudessa, osa I). Näiden lisäksi olen pohdiskellut muun muassa seuraavaa lorua tai runoa:

Jaakko hyppää ketterästi,

kyykkyhyppää keveästi,

Jaakko hyppää yli kynttilän!

Tämä on kirjasta Hanhiemon iloinen lipas (ensimmäinen painos on vuodelta 1956). Se on Kirsi Kunnaan vapaasti suomentama loru, jonka alkuteksti menee näin:

Jack be nimble,

Jack be quick,

Jack jump over

The candlestick!

(Alkuteksti on kyllä kaikin puolin vetävämpi, ei vähiten rytminsä puolesta.)

Tässäpä kuva Hanhiemon iloisesta lippaasta (kuvittaja on Feodor Rojankovsky):

20180206_223324

Ilmeisestikin Jaakko on tuo cowboy-asuun sonnustautunut epeli. Olen miettinyt lorun tai runon suomenkielistä asua paljonkin: olen pohtinut runon sti-adverbeja (ketterästi, keveästi) ja ennen kaikkea sen erikoista yhdysverbiä (kyykkyhypätä) yhdysverbien ja kielen niin kutsuttujen leksikalisointistrategioiden kannalta. Avaan hiukan näitä pohdintoja.

Ensinnäkin noista sti-adverbeista. Yleensä asia esitetään niin, että sti-adverbit (runossa ketterästi ja keveästi) kuvaavat tekemisen tapaa. Nythän on niin, että ”tapa” on todella epäselvä merkityskategoria, joka sisältää vaikka minkälaista ainesta – tästä kirjoitan tarkemmin tuonnempana. Toisekseen sitä, mitä merkityksiä lauseessa voidaan kuitenkin sti-adverbilla kuvata, rajoittavat verbin laatu ja lauseessa esiintyvät osallistujat (siis esimerkiksi subjektin ja objektin tarkoitteet). Millaisia ne ovat? Jos Jaakko hyppää keveästi ja ketterästi, mikä on keveää ja ketterää: hyppääminen sinänsä (kuten kieliopillisen keveästi– ja ketterästi-muodon valinta antaa ymmärtää) vai kuitenkin Jaakko itse?

Kun olemme tutkineet sti-adverbeja laajemmassa aineistossa, moni niistä tuntuu todellisuudessa luonnehtivan osallistujia, ei niinkään tekemistä. Maanantaina pähkäilin itsekseni esimerkiksi tällaista lausetta:

Niin sankasti kuin samppanjaa nauttiva väkijoukko ympäröikin miestä Pireusinsatamaan ankkuroidun luksusjahdin kannella, Traceyn katse poimi hänet heti.

Kirjoitin itse lyhennetyn parafraasin: Sankka väkijoukko ympäröi sankkana miestä sankasti. Tällä koetin ilmentää sitä, että jotta väkijoukko voi ympäröidä sankasti, sen on oltava sankka. Harva ei voi ympäröidä sankasti. Tällainen oliosta riippuvainen laatu voidaan kiinnittää lauseeseen monella tavalla. Toisaalta adjektiivi itsekin asettaa rajoituksia sille, mitä se voi luonnehtia. (Minun mielestäni adjektiiveja on tutkittu merkityksen puolesta aivan liian vähän.)

Osittain olion ja verbin laadun kohtalonyhteyttä selittää verbien luonne käsitteellisesti dependentteinä entiteetteinä. Kognitiivisessa kielentutkimuksessa entiteetit (mitkä tahansa käsitteelliset asiat) jaetaan olioihin ja temporaalisiin ja atemporaalisiin relaatioihin. Runon mainitsemista entiteeteistä Jaakko edustaa oliota, samoin kynttilä, verbi hypätä kuvaa temporaalista relaatiota, ja esimerkiksi adverbi keveästi kuvaa eräänlaisen atemporaalisen relaation. Nythän on niin, että verbin kuvaama prosessi on relaationa riippuvainen sen osallistujista: sitä ei ole olemassa ilman osallistujiaan. Toisin sanoen ei ole mitään hyppäämistä ilman hyppääjää. Tämä voi selittää sen, että osallistujaolion ominaisuudet lipuvat niin helposti verbillä kuvatun prosessin ominaisuuksiksi ja toisin päin: jos tai koska hyppää ketterästi, on siis ketterä. Keveä myös usein hyppää keveästi. (Vaikka voi kyllä raskastekoinenkin hypätä keveästi – yksi yhteen tämä ei toki mene.)

Sitten yhdysverbiin kyykkyhypätä. Tätä olen pohtinut paljonkin. Mitä oikeastaan merkitsee kyykkyhypätä? Lähteekö hyppy kyykystä, vai kulkeeko lento niin, että jalat ovat ilmassa suppuasennossa? Vai olisiko kyseessä se, mitä ripaskantanssijat tekevät siellä maanrajassa jalat sinkoillen? Verbissä kyykkyhypätä on kiinnostavaa myös muun muassa se, että se on ilmestymisvuotensa perusteella melko varhainen tämänrakenteinen verbi; yhdysverbeihin suhtauduttiin pitkälle 1900-lukua nihkeähkösti, koska niitä pidettiin epäsuomalaisina. Muutaman viime vuosikymmenen aikana yhdysverbit ovat yleistyneet paljon. Monet kyykkyhypätä-verbin tyyppiset yhdysverbit on johdettu yhdyssubstantiiveista: sauvakävelystä tulee sauvakävellä, ihmeparantumisesta verbi ihmeparantua ja niin edelleen. Kyykkyhypätä verbin taustalla onkin varmaankin kyykkyhyppy, jonka Nykysuomen sanakirjakin tuntee eräänä voimisteluliikkeenä.

Verbien yhteydessä on kielentutkimuksessa puhuttu myös leksikalisointistrategioista. Termi merkitsee sitä, mistä kaikesta verbi voi sisällyttää itseensä tietoa. Esimerkiksi liikeverbiin voi sisältyä tietoa liikkeen lisäksi reitistä (kiertää, kaartaa, mutkitella), liikkumisen tavasta (esim. kiitää, pinkoa, hytkyä) ja liikkujasta (esim. lyllertää, piipertää). Suomessa on erityisen tavallista, että verbiin sisältyy tietoa liikkumisen tavasta. Nyt nämä kiinnostavat yhdysverbit avaavat uusia mahdollisuuksia verbien leksikalisointistrategioille: yhteen ja samaan sanaan saadaan ympättyä paljon lisätietoa. Saadaan mukaan esimerkiksi välinettä (sauvakävellä) tai olosuhteita tai kausaatiota (ihmeparantua). Kyykkyhypätä tuo mukaan asennon: tulkinnan mukaan kyseessä on joko lähtöasento tai hypyn yläasento. Lähtöasentotulkinta on kyllä luontevampi, sanoisin.

Tässä oli vain hyvin lyhyt pintaraapaisu kiinnostavaan aiheeseen. Lisää tietoa yhdysverbeistä on muun muassa VISKissä,

http://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=430

Kielikellossa,

http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=221

ja Kielitoimiston ohjepankissakin:

http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/120

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Miten kirjoittaa vähemmän

Minulla on eräänlainen harrastus: keräilen ja luen kirjoittamisoppaita. Niitä on vähän joka paikassa: työhuoneessa, kotona, kesäkodissa. Tämä johtuu siitä, että paitsi mietin itse paljon kirjoittamista myös opetan sitä. Keräilen kirjoittamisoppaista hyviä vinkkejä, sitaatteja ja harjoituksia opiskelijoitani varten (se, noudatanko itse hyviä neuvoja, on aivan toinen juttu).

Laajemminkin minulla on suuri mieltymys selfhelp-kirjoihin. Luen niitä paljon. Tekstilaji miellyttää minua kovasti, ehkä, koska kaipaan myönteisyyttä ja tsemppausta. Yksi unelmani on itse kirjoittaa selfhelp-kirja. Aihetta en tosin ole vielä keksinyt. Aikaisemmin suunnittelin metaforaterapiaa, eli sellaista itsehoidollista menetelmää, joka pyrkii omaksuttujen, haitallisten metaforien purkamiseen kielellisellä työskentelyllä. Kovin pitkälle en kirjoitustyössä päässyt (mutta on se jossakin tallella).

Mutta asiaan. Eräs työtoverini suositteli kirjoittamisopasta, jonka nimi on ”How to write a lot: a practical guide to productive academic writing”. Tilasin kirjan, siitäkin huolimatta, että nimi alkoi välittömästi masentaa minua. Oikeasti haluaisin lukea kirjan ”Miten kirjoittaa vähemmän ja silti selvitä akateemisissa kiemuroissa ja elämässä yleensä vaihtamatta työpaikkaa (ja kokematta itsesyytöksiä)”.

Haluaisin lukea myös kirjan ”Kuinka kirjoittaa vähemmän ja parempaa”. Yksi suuri ongelma tieteessä ja tutkimuksessa on se, että tutkimuksen arviointisysteemit ohjaavat kirjoittamaan paljon, enemmän, koko ajan. Suolletaan heppoisia tekstejä, paneutumatta kunnolla. Ja nämä tekstit, kuten ne paremmatkin tekstit, hukkuvat massaan. En tiedä, onko kukaan lukenut minunkaan akateemisia tekeleitäni – tokkopa vain. Tekstiä on jo nyt aivan liikaa. Kukaan ei pysty lukemaan niin paljon, kärryillä ei pysytä. Niin kutsutuissa klassikoissakin olisi luettavaa vuosiksi.

Toinen kollegani kertoi, kuinka paljon hänen toimittamaansa, hyvän kustantajan julkaisemaa englanninkielistä artikkelikokoelmaa on myyty koko maailmassa. Luku oli sen suuntainen kuin 263. Kysyin, oliko se paljon vai vähän. Kuulemma se on erittäin vähän, jos sen suhtauttaa maailman yliopistojen määrään, joka googlauksen perusteella näyttäisi olevan jotakin välillä 16 000–24 000 (toki näistä suurikaan osa ei ole kiinnostunut kielentutkimuksesta). Eli maailman yliopistoista aika harva on ostanut tuota opusta kirjastoonsa.

Sitä paitsi olen huomannut, että erittäin kova kirjoittamisen määrä korreloi paitsi menestyksen, toisinaan myös tekstilajin huonon tuntemisen, kirjoitusprosessin heikon hallinnan ja mielenterveyden ongelmien välillä.

Olen kohdannut opiskelijoita, jotka ovat suoltaneet aika lailla kritiikittä (ja monesti hyvin varmoina itsestään) satoja sivuja muistiinpanoja ja alustavaa tekstiä, mutta eivät saa niistä koostettua valmista tekstiä: tekstiä on liikaa, ja se on monesti aivan väärän tyylistä rupattelua asian vierestä. Tämä ei missään nimessä vielä kerro mielenterveyden ongelmista vaan pelkästä tottumattomuudesta (toki tilanne voi olla masentava).

Myös harrastelijakirjoittajat usein kirjoittavat kirjoittamasta päästyään, muokkaamatta ja karsimatta. Ja sitten he lätkäisevät tekstinsä nettiin. Näitä on nähty. Yleensä tekstit ovat kamalia. Mutta tämä on tietyssä mielessä positiivista: nämä kirjoittajat toteuttavat itseään, mikä kai lienee hyvä asia.

Kirjoittaa voi siis vaikka miten paljon omaksi ilokseen tai terapiaksi. Sen sijaan se, että julkaisee (tavalla tai toisella) harkitsematta ihan kaiken suoltamansa, usein korreloi nimenomaan heikon henkisen kunnon kanssa. Ajatellaan tällainen (ei aivan fiktiivinen) tilanne: Ihmisellä on mielipide kaikesta. Hän haluaa saada mielipiteensä sanottua kaikesta. Hän kirjoittaa. Hän julkaisee tekstinsä jonkinlaisella asiantuntijastatuksella. Teksteistä paljastuu, että ihminen kirjoittaa erittäin sekavaa asiaa: hän liioittelee, ilmentää vainoharhaisuutta, hän ei ymmärrä lukemaansa, hän kärjistää ja höperehtää. Tällaista on surullista lukea. Tekisi mieli antaa ensi alkuun yksi ohje: kirjoita vähemmän.

Kategoria(t): kirjoittaminen | Avainsanat: , | Kommentoi

Kinkkisiä kysymyksiä lastenrunoudessa, osa I

Hyvässä runoudessa on sekin piirre, että se ei tyhjene kerralla: se jää mietityttämään ja herättää kysymyksiä. Tässä kirjoituksessa otan esille kaksi mietteitä herättänyttä runoa tai lorua.

Ensimmäinen on ö-runo Kirsi Kunnaan kirjasta Hassut aakkoset. Se menee (muistaakseni) näin:

Öhky-Ötökkien suvussa kuljetaan valepuvussa.

On tatilta lainattu lakki ja pikkutatilta takki.

Ja jos totta, mitä puhutaan:

Ei Öhkyjä ole ollenkaan, on tatteja vaan.

Hassut aakkoset on oikein mainio kirja. Se sisältää runon jokaiselle aakkoselle. Runoissa on monessa useampi taso: ilmeisempi ja kirjaimellisempi pienelle lapselle ja syvällisempi, kenties kantaa ottava, ironinen tai eettisesti pohdiskeleva aikuiselle. Monet runoista ovat erinomaisia. Naivistisen vahaliitukuvituksen on tehnyt unkarilainen kuvittaja Károly Reich.

Kysymyksiä herättävässä Öhky-Ötökki-runossa kuvituksena on kaksi kuvaa: isossa kuvassa on kaksi sientä (ei tatteja, jos tarkkoja ollaan), ja sivussa pieni kuva, jossa on hahmo, jonka voi hyvällä arvauksella tulkita vain balkanilaiseksi paimeneksi: Tämä on miekkonen, jolla on todella suuri ja pörröinen, ilmeisesti lampaankarvainen takki. Kädessä hahmolla on kaarevapäinen paimensauva ja naamalla pitkät, kivertyvät viikset. Puolisoni mielestä kyseessä on epäilemättä Öhky-Ötökki, ei balkanilainen paimen.

(Kirjassa on kiinnostavaa se, että kuvat ja tekstit sopivat toisiinsa välillä oudon huonosti – kuvissa ja teksteissä on ristiriitaisuuksia. Löysin asiaa penkoessani tähän selityksen: kirja onkin tehty niin, että kustantajalla oli ennestään nippu valmiita kuvia. Ne haluttiin saada käyttöön, jotta ne eivät olisi menneet hukkaan, joten Kunnas riimitteli aakkosrunot suunnilleen kuviin sopiviksi, ei toisin päin. Se selittää paljon!)

Mutta jos mennään itse runoon: sen kysymyksenasettelu on itselleni todella häiritsevä. Ensin luodaan Öhky-Ötökkien kategoria ihan kyseenalaistamatta, puhutaan vain Öhky-Ötökkien suvusta faktuaalisena asiana. Luodaan siis mentaalinen tila, jossa on Öhky-Ötökkejä, eikä sitä kehystetä konditionaaliseksi tai kontrafaktuaaliseksi tai miksikään muuksikaan mitenkään. Ja sitten suurena yllätyksenä: kyseenalaistetaan koko Öhky-Ötökkien olemassaolo! Onneksi tämä kyseenalaistus on konditionaalisessa lauseessa: Jos totta mitä puhutaan. Haluan uskoa, että se ei ole totta. Öhkyjä on olemassa. Ne eivät ole tatteja!!

Toinen ahdistavia kysymyksiä herättävä runo kirjassa on b-runo. Se menee (suunnilleen) näin (kirjoitan muistini mukaan):

Bööböti-böö-böö, säikähdätkö, jos tulee karhu vastaan?

Karhu ei sano bööböti-böö-böö, vaan murisee ainoastaan

ja kysyy, oletko nähnyt missään

hänen pikkuruista lastaan?

Meniköhän karhu-nalle piiloon puiden alle?

Kuvituksena on tässäkin kaksi kuvaa: isossa karhu ja pienessä sivukuvassa puu. Tämä runo on hyvin huolestuttava. Ensinnäkin, jos karhuemo on kadottanut pentunsa, se ei ”murise ainoastaan”, vaan on sellaisessa mielentilassa, että kannattaa säikähtää ja on syytä pötkiä pois tieltä äkkiä. Toisekseen: mitä pikku karhulle on tapahtunut?! Eivät ne mene piiloon, epäilen paljon pahempaa. Epäilen, että karhu-nalle on – kuollut. Anteeksi, että jouduin sanomaan tämän. Joka kerta aikaisemmin, kun kysyin lapseltani, onko pikku karhu piilossa puun alla (osoittaen puun kuvaa), hän vastasi ”Ei”. Tämä vahvisti pahoja epäilyjäni. Onneksi lapsi on nyt ruvennut vastaamaan kysymykseeni ”Joo”, joten voin ajatella, että karhuvauva on tosiaan vain piilossa puun takana. Mikä helpotus!

Tässä vielä linkki kirjaan:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/hassut-aakkoset-9789510392904

Ja tässä Kirsi Kunnaan haastattelu, josta paljastuu kuvien salaisuus:

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/88110-boobotiboo-ala-saiky-aakkoskarhua

 

Kategoria(t): kieli, kirjallisuus | Avainsanat: , | 3 kommenttia