Lajien välisestä kohtaamisesta, eli turinaa tursaasta

Kieli on kammottavan pinttynyt ihmiseen. Emme pääse siitä eroon silloinkaan, kun sitä ei välttämättä tarvita. Kun kohtaamme toisen lajin edustajan – kissan, koiran, hanhen, siilin, oravan, tursaan, vierasmaalaisen – sinnikkäästi juttelemme sille omalla kielellämme, vaikka eläin- tai ihmisparka ei siitä erityisemmin kostu (paitsi väitän, että kostuu – paljon kielestä on sanoista riippumatonta). Tähän kiehtovaan aiheeseen liittyy useampi näkökohta, jotka muodostavat hieman irrallisen kokonaisuuden. Numeroin irralliset assosiaatiot lukemisen helpottamiseksi.

1. Kun on pakko puhua

Tuossa vuoden alussa tapasimme Englannissa oikein hienon hanhikukon. Hanho oli pihalla vapaana, ja minä ja Elen (joka on kaksivuotias) menimme juttelemaan sille portinraosta. Hanhi oli oikein mielissään, koska kehuimme sitä Oikein Hienoksi Hanheksi. Hanhi oli mielissään ja varsin suopea ja piti sellaista ystävällistä mäkätystä vaappuessaan ohitsemme lampea kohti. Siirryimme eteenpäin, ja takanamme kävellyt ukkeli (joka puhui samalla kännykkään) meni vuorostaan portin luo katsomaan hanhia. Kuului hirveä rähäkkä. Hanhikukko sähisi ja kaakatti miekkoselle täysin raivostuneena. Syynä oli tietenkin se, että ukkeli ei leperrellyt sille kauniisti vaan hölötti omia juttujaan epäkunnioittavasti kännykkään lähestyessään sitä. Kyllä hanhet tietävät. Mutta mikä tässä oli pointtina? Tietenkin se, että koska olemme ihmisiä, käytämme puhetta myös kommunikoidessamme eläinten kanssa. Emme vain pysty olemaan juttelematta eläimille. En minä ainakaan pysty.

2. Kun kissa alkaa naukua

Tiedättehän, että kissat eivät oikeasti nau’u toisilleen – se isoon ääneen möykkääminen on ihmisiä varten. Keskenään kissat ikään kuin kurnuttavat, kun niillä on ystävällismielistä asiaa (sitä on hieman vaikea kuvata, mutta se on aika hiljaista kur pur -ääntelyä). Kun kissani Mii sai pentuja, se kurnutti ja purisi niille – ja naukui minulle.

Koska kerran ihmiset pitävät sellaista mekkalaa ja puhuvat, kissat arvelevat, että niiden kannattaa vastata samalla tavalla, eli naukua ääneen. Monesti kissat kehittävät todella monipuolisen naukumarepertoaarin osoittamaan halujaan ja tunteitaan (joita riittää), ja tämä kaikki vain ihmisten hyväksi! Naukumisen funktio on selvästi manipulatiivinen, mikä lienee ollut myös ihmisen alkukielen piirteitä; kielellä koetetaan vaikuttaa toiseen. Ja niin kannattaakin! Meillä se toimii. Mii saa kaiken, mitä se haluaa.

Kuinka ollakaan, villit koiraeläimet eivät nekään oikeastaan hauku. Haukkuminenkin on ihmistä varten tuotettua ja ihmisen vuosituhansien aikana kannustamaa toimintaa. Ihmiset ovat niin kamalia hölöttäjiä, että ne saavat eläimetkin vastaamaan samalla mitalla.

3. Tursaan katse

Noin kaksi viikkoa sitten minulla oli erittäin merkittävä kohtaaminen. Tapasin Sea Lifen mustekalanäyttelyn avajaisissa jättiläistursaan, ja meillä on hetki. Jaoimme kokemuksen, jossa olimme molemmat läsnä samassa hetkessä, samassa paikassa, ja tunnustimme toistemme olemassaolon. Katsoimme toisiamme silmiin. Tursas oli komea ja tiesikin sen. Se liikkui lasia pitkin ja sen hienot imukupit tarttuivat lasiin lonkeron keskikohdasta kärkeä kohti, kun se siirsi lonkeroaan ja tarrasi lasiin. Liike oli upea. Välissämme oli lasi, mutta tursas katsoi minua silmiin ja minä sitä, ja tiesimme, että lasin toisella puolella oli toinen tunteva ja ajatteleva olio – erilainen, mutta kuitenkin samanlainen. Sanoin sille turs! (Ks. kohtaa 4.)

Mistä tiedän, että jaoimme kokemuksen, enkä vain minä ihmetellyt tursasta? Selityksenä oli se katse. Näin katseesta tursaan olemuksen tajuisena olentona. Usein katse riittää vakuuttamaan yhteisestä kokemuksesta. (Palaan tähänkin myöhemmin. Mutta ohimennen on kerrottava, että Sea Lifen siipisimput ovat erittäin viitseliäitä – ne vääntäytyvät varta vasten katsomaan, ikään kuin tervehtimään, jos tulee niiden paljun viereen. Yksi oikein komea simppu lopetti kerran jopa vatsansa lämmittelyn – älkää kysykö, mitä se oikeastaan teki, kun se lekotteli rentona vatsa ylöspäin pinnassa lampun tuntumassa; arvaan, että se otti aurinkoa – ja varta vasten kääntyi oikein päin tullakseen tervehtimään minua lasin viereen. Olin otettu.)

4. Tiu tau, kilp kilp ja turs

Katsokaas kun on sellainenkin kiehtova tosiasia maailmassa, että lintujen nimet eri kielissä ovat merkityskeskittymä, jossa tavataan erittäin paljon onomatopoeettisuutta. Miksikö? Siksipä tietenkin, että yksi ilmeinen tapa nimetä olioita ja eläimiä on nimetä ne niiden tuottaman äänen mukaan.  Koska se sanoo naak naak, se on naakka. (Tästä voisimme puhua vaikka miten pitkään, mutta palaan asiaan toiste – siis siihen, miten kummassa tunnistamme kalannimen linnunnimestä. Ja palaanpa myöhemmin toiseenkin kiehtovaan aiheeseen, nimittäin eläimille osoitettuihin interjektioihin, joilla niitä kutsutaan, hätistetään tai käsketään.)

Kun ihminen noin niin kuin luonnostaan harrastaa kansanetymologiaa (eli keksii teorioita sille, mistä sanat tulevat), hän yleistää tämänkaltaisen nimeämisstrategian sen varsinaisen alan ulkopuolelle. Oletamme, että nimi tulee äänestä – niinpä kilpikonna varmaankin liikkuu päästäen ääntä kilp kilp ja kun pullo ”pinniintuu” (tulee pintaan) veden alta, siitä kuuluu piiiin! (tarkkailkaa lapsianne).

Kun toisaalta puhumme eläimille, oletamme epäilemättä, että niiden ääntely on niiden kieltä. Niinpä juttelemme eläimille – kohteliaisuuttamme – niiden kielellä, joko matkien niiden ääntelyä (mikä on luultavasti niistä sairaan ärsyttävää) tai epäsuoremmin, sanoilla, jotka johdamme niiden nimestä (koska kerran niiden nimi on kansanetymologian mukaisesti johdettu niiden ääntelystä). Niinpä itse tervehdin tursasta sanomalla ystävällisesti turs!. Sama syy lienee takana siinä, että myös laulu-, leikki- ja rallattelusanoissa on hämmästyttävästi erilaisia eläinten ”puhutteluja”, joissa jokin puhutteluosan tapainen hakee eläimen nimeä, niin kuin esimerkiksi tiu tau tilhi (jolle laulussa puhutaan), sik sikanen silleroinen, kapo kapo karhun poika, ja niin edelleen.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): kieli Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Lajien välisestä kohtaamisesta, eli turinaa tursaasta

  1. Thomas W sanoo:

    Viihdyttävää tarinointia tursaista, vai pitäisikö sanoa ze turinointia saksalaisella aksentilla, tässä YouTube videossa:

    Tsekkaa myös True Facts about Cuttlefish samalta tekijältä tai Linusin kommentissa näkyvä ”asiallisempi” linkki:
    http://hermes.mbl.edu/mrc/hanlon/video.html

  2. Olipa viihdyttävä ja söpö stoori tursaasta!! Aion mennä pian takaisin Sealifeen tapaamaan tursaita, etenkin sitä isoa. Yle Areenassa on nähtävissä jännä dokkari ihmeellisestä mustekalasta: http://areena.yle.fi/tv/1828726
    Filmi on ikävä kyllä tehty vajaamielisille (älytön hassuttelumusiikki mukana), mutta päähenkilö on kiehtova.

  3. Thomas W sanoo:

    Sea Lifen nimetön jättiläistursas muuten kuoli n. 3 viikkoa sitten 😦
    http://nyt.fi/a1305813525779
    Kiitokset YLE Areenan linkistä. Enpä ollut kuullutkaan matkijamustekalasta aikaisemmin, Eikä kovinkaan moni muukaan reilut 20 vuotta sitten. Onneksi tuo japanilaisvaikutteinen lounge-muzakki, hissimusiikki oli miksattu aika lailla taustalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s