Kielen kuonakerrosta tai muuten vain tyhmää

Tässä pitkähkössä kirjoituksessa tarkastelen asiaa, joka on kaihertanut minua jo pitempään: kielen eräiden ekspressiivisten ilmaisukeinojen ajateltua tyyliarvoa.

Teen paraikaa tutkimuksenpoikasta leikki- laulu- ja rallattelusanoista. Minua siis kiinnostavat sellaiset sanat (sic!), jotka eivät ihan tarkalleen ole kieltä, mutta liippaavat kyllä läheltä. (Jos ne eivät ole kieltä, mitä ne sitten ovat?) Siis sellaiset ilmaukset, joita nähdään vaikkapa fraaseissa tii tii tikanpoika, aa aa allinlasta, hilu hilu hilu hilu kun tuli vilu ja halitulijallaa tämä poika rallaa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan kieli-ihminen, että huomaa, että nämä sanat ovat toisaalta lähellä interjektioita (esim. oho, aa, hui, huppista) ja toisaalta onomatopoeettisia interjektioita eli imitatiiveja (pam pam, poks, naps, loiskis, fruuuum), joista jälkimmäisiä olen jo tutkinutkin. Ryhmissä on paljon samaa ja päällekkäistäkin.

Kiinnostavaa on, että sekä imitatiiveja että laulu-, leikki- ja rallattelusanoja käytetään samoissa yhteyksissä, kuten (hölmöissä) iskelmissä:

Po-po-po-poing poing po-poing poing, Pylly vasten pyllyä pump pump, Pam pam Paulin taikakaulin; Tipi tii tipi tipi tipi tii kevät on vallaton; ja tietenkin viime vuoden euroviisujen ”huipennuksessa” ding dong!

Ja onpa niitä klassisesti tietysti myös lapsille suunnatuissa lauluissa:

Kopsis kapsis kopsis kapsis ratsastaa; Pii pii pikkuinen lintu; Pium paum paukkaa jänis metsässä laukkaa, tsuku tsuku tsuku tsuku lähdetään.

Sekä varsinaiset ääntä jäljittelevät imitatiivit että ”leikkisanat” sopivat samaan tarkoitukseen, rytmin kuvaamiseen tai vain metriikan vaatimaan rytmisen laajuuden ylläpitämiseen.

Sopivat siis lapsille ja lapsenmielisille, vai mitä? En olisi siitä ihan varma. Tällainen tulkinta tulee kiusallisen lähelle tieteenhistoriallista ajattelutapaa, jota voisi paremman ilmauksen puutteessa kutsua natsitukseksi (kielellistä rotuhygieniaahan se lähentelee), jonka huippukausi nähtiin – oireellisesti – ennen toista maailmansotaa.

Yllä mainitut sanat kuuluvat kielen niin kutsuttuihin ekspressiivisanoihin, ja ekspressiivisen sanaston ylenkatsomisella on vanhat perinteet. Viime vuosisadan alkupuolella oli teorioita, joissa deskriptiivisiä ilmaisukeinoja pidettiin primitiivisinä. Ajateltiin, että kielen runsas deskriptiivisten ilmaisukeinojen varanto kertoo kielen ja kansan luonnontilaisuudesta. (Näkeepä näitä arvioita tuoreissakin kielentutkimuksen teksteissä. Suomen kielen tutkimuksen historiassa oli itse asiassa vaihe, jolloin ekspressiivisen sanaston tutkimista ei pidetty tarpeellisena vaan jopa haitallisena, sillä tämä sanasto katsottiin epämääräiseksi ja nuoreksi ja niin ollen sen katsottiin sekoittavat sitä kuvaa, jonka äännehistoriallinen tutkimus muuten antoi kielen vaiheista. Ekspressiivisten ilmaisukeinojen tutkijoiden piti erikseen perustella työnsä ja tutkimuskohteensa arvoa, ja deskriptiivinen tutkimuskohde oli myös vaara joutua tutkimusyhteisön laitamille. Näin kävi Ahti Rytköselle, joka karkotettiin Jyväskylään, fennistien Siperiaan.)

 Viime vuosisadan alkupuolella deskriptiiviset sanat aiheuttivat ”primitiivisyytensä” vuoksi reaktioita ”sivistyneistössä”, joka ilmeisesti sai sanoa ihan mitä tahansa. (Luultavasti ”sivistyneistö” olisi halunnut antaa suomen kansasta ja rahvaasta silotellumman kuvan: sivistyskansan puheenparteen ei olisi haluttu tunnustaa yhtä paljon rahvaanomaisia ilmauksia kuin alkuasukaskielissä.)

Ahti Rytkönen siteeraa vuoden 1940 tutkimuksessaan tm-sanoista (eli sanoista, joissa on harvinainen tm-yhtymä, kuten litma) Kustaa Vilkunan monumentaalisen natsittavaa lehtikirjoitusta Uudesta Suomesta vuodelta 1938 (nro 49, s. 23). Vilkunan näkemyksen mukaan ekspressiivisten ilmausten käyttö vaatii joko heikkoa älyä tai huonoa makua: deskriptiivis-onomatopoeettiset sanat kuuluvat ”kansankielen kuonakerrokseen” ja ovat esimerkki ”sairaalloisesti kehittyneestä sakasta, jota käyttävät heikkoälyiset ja epäselvästi ajattelevat kansalaiset tai ihmiset, joilla ei ole esteettistä makua, olivatpa sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä.”

Imitatiiveja ja laulu-, leikki- ja rallattelusanoja pidetään (paitsi idioottien) myös lasten kielenä – toinen kätevä tapa leimata ne vähäarvoisiksi ja ”ei ihan oikeaksi kieleksi”. Lapset kyllä käyttävät imitatiiveja paljon, mutta varmaa on, että lapsille myös opetetaan niitä (Mitä se kissa sanoo? – Miau!) ja että ne sadut, laulut ja lorut, joissa tätä sanastoa paljon tapaa, ovat kuitenkin yleensä nimenomaan aikuisten lapsille ja lasten huviksi tuottamaa kieltä. Ekspressiivisiä sanoja on suomen kielessä erittäin paljon, ja voin kertoa teille salaisuuden: kaikki käyttävät niitä.  (Mutta kaikki eivät huomaa sitä. Ja se onkin toinen juttu.) Ei niitä tietenkään tarvitse käyttää tiukan asiatyylisessä tekstissä; kielessä on erilaisia rekisterejä, joita kirjoittajien ja puhujien oletetaan tuntevan. Selvää on, että nykyään tuskin kovin moni kuitenkaan kehtaisi väittää, että ekspressiivistä sanastoa käyttävät ovat ”heikkoälyisiä tai epäselvästi ajattelevia”.

Mitä sitten on sanottava niistä jotenkin puolueettoman tuntuisista arvioista, joissa kiinnitetään huomiota esimerkiksi imitatiiveihin ja niiden käytön typeryyteen tai omituisuuteen? Otan kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on Eero Raittisen vuonna 1969 levyttämä pop-kappale nimeltä Viidakko-Jim, joka tunnetaan alkusäkeestään Hei Viidakko-Jim, pyssys on pam, pääsi on pim. Kappale on Juha Vainion kääntämä versio The Beatlesin kappaleesta ”The Continuing Story of Bungalow Bill” ja ehkä ihan syystäkin valittu yhdeksi kaikkien aikojen typerimmistä käännösiskelmistä. Toinen esimerkki on kirja-arvio Riikka Ala-Harjan romaanista Maata meren alla, josta Helsingin sanomien kirja-arvioija kirjoittaa: ”Kielen leikillisyydessä ärsyttävät vain kertojan lapsekkaat kuvailusanat kuten niks naks, jums jums ja pang pang”.

Kun tarkastellaan kritiikin kohteita lähemmin, käy selväksi, että arviot eivät perustu imitatiivien käyttöön sinänsä, vaan itse asiassa imitatiivien poikkeavaan käyttöön; luultavasti tavanomainen käyttö ei olisi edes kiinnittänyt kriitikoiden huomiota, siksi tavallista se on. Molemmissa esimerkkitapauksissa imitatiiveja on käytetty idiosynkraattisella tavalla: ne eivät ole tavanomaisissa, uudestaan ja uudestaan toistoa saavissa rakenteissa, vaan ne ovat yksittäistapauksia, mikä saa ne kuulostamaan omituisilta. Viidakko-Jimin pyssys on pam, pääsi on pim ei toteuta mitään olemassa olevaa toistuvaa kuvioita, joita olen tutkinut perusteellisesti, ja on siksi vähintäänkin outo; esimerkiksi pääsi panee pim olisi jo parempi. (Lisäksi tietysti myös alkutekstin kriittisen sanoman katoaminen on turhan räikeää.)

(Lisäksi on olemassa kiistatta melko typeriä iskelmätekstejä, joissa on imitatiiveja, kuten Sydän lyö bum bum bum, Pylly vasten pyllyä pump pump ja niin edelleen, mutta on yhtä lailla typeriä iskelmätekstejä, joissa niitä ei ole: vika ei ole imitatiiveissa. Tähän palaan toisessa kirjoituksessa.)

Samoin Riikka Ala-Harjan romaanin imitatiivi-ilmaukset todella ovat erikoisia: ”Näin ratkeavat sukelluskirjan mukaan silmämunien verisuonet riks raks”, ”Älä kysele homo, minä en halua vastata, loks lukko, minä en halua puhua näistä”, ”Vaatteita ihminen tarvitsee aina, on aikojen alkuhetkestä tarvinnut, tai ei ihan alusta mutta heti kämmäyksen jälkeen, kun paratiisin nainen nappasi omenan, ja niin jo käärme luikersi maassa, voitto ompelijoiden kotiin ding dong.” (Romaanista Maata meren alla, s. 39, 53, 74.) Vaikka Ala-Harjan imitatiivi-ilmauksien taustalla kajastelee tavanomaisia imitatiivien käyttöfunktioita (mm. tavan kuvaamista), useimmat niistä eivät ole yleisempien tekstin imitatiivirakenteiden mukaisia, vaan kirjoitettuun tekstiin sitomattomia. Tekstin imitatiivi-konstrukteissa on yleensä jokin sitova elementti, yleensä konjunktio, joka Ala-Harjan esimerkeistä puuttuu (esim. Silmämunien verisuonet ratkeavat silleen riks raks, Voitto ompelijoiden kotiin niin että ding dong vaan). Niinpä kirja-arvioijan kielikorva toimii: vika ei olekaan imitatiivi-ilmausten lapsellisuudessa yleensä vaan kirjoittajan ilmausten omaleimaisuudessa, ehkä puheenomaisuudessa.

Kun imitatiivit ja laulu-, leikki- ja rallattelusanat (ja oikeastaanpa sanat yleensäkin) esiintyvät ”oikeilla” paikoillaan, niihin ei juuri kiinnitetä huomiota. Silloin kun tällaisia sanoja käytetään poikkeuksellisella tavalla, ne tulevat näkyviksi ja samalla ”lapsellisiksi” tai ärsyttäviksi. Tavanomaisessa käytössään ja konventionaalisissa konstruktioissaan imitatiivit ovat kieleen itsestään selvästi kuuluva, tavanomainen ja huomaamatonkin keinovara, ja niitä käytetään arkipuheessa ja monenlaisissa kirjoitetuissa tekstilajeissa, kaikkein asiatyylisimpiä lukuun ottamatta. Se, miten puolestaan laulu-, leikki- ja rallattelusanoja todella käytetään ja miksi ja millä rajoituksilla, on vielä tarkastelun alla – kerron, kun saan sen selville.     
 

Lähteet:

Ala-Harja, Riikka 2009 : Maata meren alla. Helsinki: Gummerus.

Rytkönen, Ahti 1940: Eräiden itämerensuomen tm-sanojen historiaa. Jyväskylä.