Höpsispuikula ja muuta hyödyllistä – vanha kansa huudahtelee

Tämä on toinen kolmesta kirjoituksesta, jossa käsittelen kielen tyyliarvoa ja kielen tai kielenkäyttäjien oletettua hölmöyttä. Tällä kertaa lähestyn aihetta interjektioiden eli huudahdussanojen kautta ja pohdin murreinterjektioita ja niiden käsittämättömyyttä – miksi ihmeessä ne sanovat niin?

Interjektio on nimitys tietyntyyppisille sanoille. Nimitys tulee latinasta ja merkitsee kirjaimellisesti väliinheittoa; suomeksi interjektioita on kutsuttu myös esimerkiksi huudahdussanoiksi ja kiihtosanoiksi. Laajimmillaan interjektioiksi on kielessä kutsuttu mitä vain muun puheen ohessa esiintyvää tai yksittäistä suhteellisen irrallista – no, heittoa.

Suppeammin interjektioita ovat tietyn (epämääräisen) luokan sanat: niitä ovat taipumattomat, yleensä tunnetta tai tahtoa imaisevat pikkusanat, kuten oho, heijaa, hups, oi, ai, iik ja wau. Teoreettisesti interjektioita on käsitellyt Anna Wierzbicka, joka jakaa kirjassaan Cross-cultural pragmatics interjektioita erikseen tahtomisinterjektioihin, jotka ovat käskyjä ja kehotuksia ja jotka jakautuvat vielä erikseen ihmisille ja eläimille osoitettuihin (esim. hop, kis kis, tse), tunneinterjektioihin, joiden avulla ilmaistaan omaa tunnetilaa (oi, iik, wau), sekä kognitiivisiin interjektioihin, joilla puolestaan kuvataan omaa ajattelua ja esimerkiksi tietämyksen tilaa (ai, oho).

Olen taas viime aikoina käynyt läpi Suomen murteiden sanakirjan (lyhyesti SMS) interjektioita, joita on varsin runsaasti – taas, käyn ne nimittäin läpi vähintään kerran vuodessa (milloin mistäkin syystä). (Sivumennen: SMS on huikea kansallinen tiiliskiviprojekti, josta printtimuodossa on ilmestynyt kahdeksan osaa, hakusanat välillä a – todellakin, a – ja kurvottaa, ja sähköisessä muodossa hakusanat väliltä kuskyntsöttää. SMS:n sivut löytyvät osoitteesta http://www.kotus.fi/index.phtml?s=195.)

Murresanakirja on samaan aikaan kiinnostavaa ja turhauttavaa lukemista. Kirjan esimerkit ovat toisinaan käsittämättömiä, mikä voi johtua siitä, että jokin murre on vieras, joskus taas siitä, että kirjasarja käsittelee jo kadonnutta kansanperinnettä – maailma on muuttunut niistä ajoista, kun murre-esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolella kerättiin. Lisäksi monet esimerkit ovat jonkin verran kontekstittomia, jolloin jää epäselväksi, missä tilanteessa ja miksi jotakin on sanottu. Tämä ongelma näyttäytyy ilmeisimpänä juuri interjektioiden kohdalla, koska interjektioihin kuuluu jo niiden perusluonteen vuoksi kontekstisidonnaisuus: mihin reagoidaan, mitä tunnetta ilmaistaan, mitä halutaan? Jos konteksti puuttuu eikä sitä selitetä, interjektioita ei voi tajuta.

SMS:n interjektiot ovat harvinaisen käsittämättömiä. Lukijaparka on aivan ihmeissään: mitä ne puhuvat, miksi? Ennen kaikkea on vaikea ymmärtää sitä toimintaa, joka liittyy sanomiseen – mitä ihmettä ne edes kuvittelevat tekevänsä? SMS:n perusteella maailma näyttäytyy tosi kummallisena paikkana, jossa ihmisillä on outoja toimia.

Jos joku sanoo (kuten Nivalassa tiedetään sanotun) Kyh, mikä siihen nyk kävi? niin mitä se kyh siinä tekee? Ja kun puolestaan Rantasalmella tokaisevat, että Hilipit, sano rukkivarvar’, rukintekijä, niin mitä hiivattia se hilipit on? Että miksi se rukintekijä niin sanoo? (Vaikka voihan sitä tietysti mitä vain sanoa.)

On toki myös ymmärrettäviä interjektioita: Araa! huutavat kaatomiehet, kun puu alkaa kaatua, ja jässis! kun se jysähtää maahan, tietää murre-esimerkki Hartolasta. (Kyllähän sitä tietysti jotain pitää huutaa, kun se puu lähtee kaatumaan, että tietävät varoa.) Varsin ymmärrettävä on myös interjektio höpsispuikula: siihem puhheessen èi kannatas sanuam muuta kuu höpsispuikula. mitä sieltä saat, höpsispuikulan, tiedetään Utajärvellä.

Onpa myös selkeästi hyödyllisiä interjektioita, kuten fim: Fim sanosivaa Marttilaa flika, ko kirkkoo menivää, et suu jäi kaunii maresee, kuuluu sananparsi Paimiosta. Tämä pitää muistaa seuraavan kerran valokuvaa otettaessa. (Miettikääpä muuten nykymuodin mukaista ns. selfietä; ne sanovat selkeästi fim.)

Ja sitten on vain niin huonoja ja kaikin puolin kummallisia sanontoja, että ne vain voisi jättää sanomatta, kuten Urjalan ”Hellurimpsis, se on pillu ruotsiks”. (Aivan väärää tietoa.) On muuten olemassa sellainenkin psykiatrinen tila kuin koprolalia, pakonomainen ruokottomuuksien latelu, ja tämä sielullinen tila näyttäytyy vahvana SMS:ssä.

Yhtenä silmäänpistävimpänä piirteenä SMS:ssä on, että eläinten kutsuja ja kieltoja on hurjasti: joka eläimelle on omansa. Piirtyy näkyviin erikoinen maailma, jossa eläimiä komennellaan tauotta. Tämä on tietysti osittain näköharha: koska eri murteissa on omat interjektionsa, vaikkapa lampaille osoitettujen interjektioiden määrä moninkertaistuu. Mikä kuitenkin tärkeintä, lukijalle avautuu hämmästyttävä verkosto kaikkeen kulttuuriin sanan ja tekemisen ympärillä. Sanat kertovat sellaisista asioista, joista on puhuttu eli jotka ovat olleet olemassa tai jotka on luotu – sanalla sanoen merkittävistä asioista, ja niin ollen koko kulttuurista.

Otetaan esimerkiksi käärmeen kutsuhuudot. Katsokaas kun on elättikäärme – puolikesy kyy ladon nurkilla, joita kansanperinne väittää pidetyn –, niin täytyyhän se sitten pyytää syömään. (Jostain syystä ne ovat tarjonneet elättikäärmeille nimenomaan maitoa. En minä tiedä, onko maito niille tosiaan terveellistä ravintoa. Epäilyttää kyllä vahvasti.) SMS kertoo artikkelin huil kohdalla tällaisen tiedon: Huil vilk huil vilk huil vilk! kutsuttiin käärmeitä maidolle Lemillä. Mutta huolta herättävä kysymys kuuluu: Jos nyt menen portaille huhuilemaan huil vilk huil vilk, tuleeko paikalle välittömästi pari kyytä? Meinaan että onko kutsu synnynnäisesti käärmeiden eli lemiläisittäin kärmeiden osaama, vai pitääkö niille opettaa se? Tepsiikö se kuitenkin vain kesyille kärmeille? Ja vain Lemillä? (En uskalla kokeilla, koska en erityisesti halua niitä kyitä maidolle.)

Eri eläimille on tietysti eri kutsu-, patistus- ja hätistyshuudot. Eihän sitä nyt eri eläintä, samalla huudolla! Fuli fuli, toi, tuu tuu saat leipää kutsuttiin Laihialla hevosta; muualla Suomessa on kutsuttu heppaa myös esimerkiksi sanoilla fula ja hipi. Kanoja taas on kutsuttu Tipu tipu tipu, hymh, hymh, hymh, ainakin Lempäälässä. Poroille puolestaan on huudeltu hohoo Posiolla (rauhoitettaessa ja kutsuttaessa), ja sikaa pois hätistettäessä esimerkiksi huisso (Etelä-Karjalassa) tai häissä (Ruokolahdella). Koiraa on eri puolella Suomea usutettu (mutta miksi?) esimerkiksi sanoen hir (Urjalassa), husii (Laihialla), husoo (Räisälässä) ja häs (Ulvilassa), ja Mynämäellä on kuulemma sanottu ”koiraa tahallaan ärsytettäessä, härnättäessä” här här, eks purìs! här här koèr.

Asia selvä. Mutta on myös hämmästyttävän erikoistunutta eläinten kutsumista. Nimenomaan harmaata (emä)lammasta kutsuttaessa on Suomenniemellä ja Savitaipaleessa kiljuttu harmuit harmuit harmuit! (”Siis sinä harmaa emälammas siellä, et suinkaan sinä valkoinen emälammas, sinun ei nyt tarvitse tulla!”), ja Rovaniemellä ja Kittilässä on kailotettu hutoo ”usutettaessa porokoiraa porotokasta karanneen poron perään”. Kysymys kuuluu tietysti, onko huudeltu vain mainitussa tilanteessa, vai olisiko kutsu ollut yleistettävissä muuhunkin usuttamiseen? Ja hyväksyvätkö kittiläläiset porokoirat moisen yleistämisen?

Ja sitten on vain ilmeisesti eläimelle juttelua, kuten kertoo artikkeli hurnau: hurnau interj. hurnau se välìstä puhùtelhan kissaa.

SMS:ssä on siis kaikenlaista, mutta jossain kohtaa tekee mieli kyseenalaistaa: pitääkö eläimiäkään nyt kaikelle altistaa, kuten tälle ”laululle” Kirvusta: Eist eist emälammas, piti piti pien lammas, älä mää meä toa, siel o ämmä pyllyllää, hapakappa kallallaa. (”eist, interj. lampaita hätistettäessä”, samassa merkityksessä myös esimerkiksi heist ja hiis.) Lammasparat.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): kieli Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Höpsispuikula ja muuta hyödyllistä – vanha kansa huudahtelee

  1. Mutta entä pitkään iskelmämuodossa kummeksuttanut huputiti? Missä ihmeessä on hevoselle sanottu huputiti, ja millainen vaikutus sillä on toivottu olevan? (Sanojahan toki on tiedossa, poika hurjanlainen.) Löytyykö SMS:stä tähän vastaus?

  2. Hyvä kysyjä, SMS ei valitettavasti tunne hakusanaa ”huputiti” (kiitos muuten muistutuksesta), mutta siellä on kaikenlaista uppoamista kuvaavia hu-alkuisia runsaasti (mm. hulivili, hulppis), ehdottoman käyttökelpoinen hum nopean menon yhteydessä, ”esim. hevosella ohi karautettaessa”, ja hun sekä huntse heppaa kutsuttaessa: ”huntsee huntsee, huntsee, tsee leipää” (Nakkila). Ja sitten on runsaasti lapsen nosteluinterjektioita, kuten huppa, huppali ja huppati. Ehkäpä näistä merkityskentistä ”yhdistyy” hevosen iloluontoinen kannustaminen hyppelemään? Ja tällainen nerokkuus (ilmeisesti vastomisen yhteydessä saunassa, mitä ei kyllä sanota): ”Hupsuti hupsuti, löyhyti löyhyti millon mulle mieltä tulee?” (Rautalampi)

  3. Mua jäi vielä mietityttämään tää ”harmuit harmuit harmuit!” -huutelu harmaalle emälampaalle. (Oikeastaan olen miettinyt tätä ison osan tästä työpäivästä, khöm.) Mulle tulee siitä sellainen Ylioppilas Larvanto -henkinen kuva päähän. Että siellä jossakin Savitaipaleella joku mummo istuu pusikossa huhuilemassa lammasta, (koska sille lampaalle nyt on joku jobi) ja sitten kansanperinteen kerääjä torveltaa paikalle. Kysyy mummelolta yksityiskohtaisesti, että mitäs sille lampaalle huudellaan, ja että nimenomaanko harmaalle, ja emälampaalle. Ja on vallan innoissaan tästä havainnosta. Mutta havaitsematta jää, että Harmuit on sen kyseisen lampaan erisnimi. Ja muutkin niillä seuduilla ovat diggailleet ristiä lampaitaan samaan tyyliin. Vähän niinkuin Musti tai Valko niillä toisilla kotieläimillä. Ja sitten se kansanperinteen kerääjä törmeltää tiehensä, ja mummo jää päivittelemään, että kaikenlaista jengiä. Ei hyvää päivää, ja Harmuit tänne ja sassiin!

  4. Täytyy sanoa, että mä olen kyllä vähän miettinyt samaa, että siellä on ollut muutamakin ylioppilas Larvanto keräämässä… on mennyt erisnimet ja interjektiot ja myös yleisnimet sekaisin muutamassa kohdassa… ja sitten mä eppäilen, että joukossa on interjektioissa mukana muutama ihan vain joku tavu, jota joku nyt on jotenkin päästänyt suustaan. Mutta mene tiedä – pitäisi tietty ottaa selvää SMS:n keräysperusteista, jotka kyl on kerrottu siinä yhdessä osassa. Mutta minkäs toimituskuntakaan voi, jos asialla on ylioppilas Larvanto ystävineen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s