Ja metsäkanatkin ne pauhaa – muutama sana linnustomme haastelusta

Olen ollut viime päivinä aineistohommissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa, ja tuloillaan on useampi teksti. Inspiroivaa tavaraa. Alan pohdiskelemalla asiaa, joka on vaivannut minua jo pitkään: kansanlaulun Läksin minä kesäyönä käymään erikoisia väitteitä.

Läksin minä kesäyönä käymään on ihana laulu, joka toimii itselläni usein myös maan mainiona korvamatona. Se ei kuitenkaan haittaa, koska rakastan tuota laulua. Lauleskelen vain ensimmäistä säkeistöä, joka kuuluu:

Läksin minä kesäyönä käymään

siihen laaksohon kussa kuuntelin päivää

missä lintuset ne laulaa

ja metsäkanatkin ne pauhaa

ja mun sydämeni etsii lepoa ja rauhaa.

Tämä säkeistö on kansanrunoutta. Laulussa on myös useampia lisäsäkeistöjä, jotka on tekaissut itse Elias Lönnrot. Muut säkeistöt ovat vain vaikeita saada sopimaan säveleen, koska niissä on jotenkin liikaa tavuja, ja samalla ne ovat vaikeita muistaa. Tarinakin on jonkin verran lapsellinen ja sangen nopea käänteissään: runon puhuja (joka on siis turhaan mennyt etsimään ihan omaa rauhaa) näkee ihanan ja nuoren tytön, joka itkee ja on ”niin surullinen joka hetki”. Käy ilmi, että tytön sulhanen on lähtenyt laivalla menemään ja jäänyt sille tielleen. Mutta kas ihmettä, samassa horisontissa jo siintääkin laiva ja, kiitos ja ylistys, sulhanen palaa takaisin!

Olen siis keskittynyt ensimmäiseen säkeistöön, ja siinäkin kyllä on riittänyt pohdittavaa. Nimittäin se, mitä ovat metsäkanat, ja se, miten ne muka ”pauhaavat”. Mikä lintu oikeasti ”pauhaa”? Kuulostaa jo panettelulta. Ihan vienoa lauleskelua on. Myönnän, että fasaanin räähkäisyt ovat niillä rajoilla, mutta ei fasaanikaan nyt ihan varsinaisesti ”pauhaa”, mitä nyt silloin tällöin töräyttää pari kertaa (vertahyytävästi). Kyse voi olla kuulijan tulkinnasta: jos oikein kovasti etsii lepoa ja rauhaa, ehkä silloin vienokin viserrys tuntuu mekkaloinnilta.

Nyt joku runoudentutkija huomauttaa, että kansanriimit hakevat tuota vebinvalintaa ja että pauhaa on tullut paikalle loppusointujen laulaa ja rauhaa vetämänä, mutta selitys ei ole riittävä. Haluan kunnollisen selityksen metsäkanasten pauhaamiselle. Näen toiminnan nimittäin ihmeen elävänä mielessäni: joukko joitakin pyitä riehuu puissa ja älämölöi hullun lailla, paukuttaa kalikoita ja muutenkin häiriköi.

Ensin on siis selvitettävä, mikä hiivatti on metsäkana. Wikipedia tietää kertoa, että ”metsäkanat” on kanalintujen pohjoinen alaheimo, johon kuuluvat esimerkiksi metso, riekko, kiiruna, pyy ja teeri. Nyt voitaisiin ajatella, että laulun ”metsäkanat” monikossa on sekalainen joukko näitä häiriköitä. Lisäselvittelyillä käy ilmi, että itse metsäkana tarkoittaa yleensä nimenomaan riekkoa, tuota metsien riekkujaa. Asian varmistaa Kansanrunousarkiston linnun äänten kuvauksen kortisto, jossa metsäkana on synonyymi riekolle ja jossa latinalainen nimikin annetaan (Lagopus albus, nyk. Lagopus lagopus).

Wikipedia kuvaa riekon lauleskelua näin: ”Riekko kuuluu muiden metsäkanalintujen tavoin hiljaisiin maalintuihin. Sen ääntely on harvakseltaan kuuluvaa kopek-kopek -nakuttelua, lukuun ottamatta äkillistä pakolentoon pyrähtämistä, jolloin lintu päästää äänekkään ka-ka-ka-ka-naurusarjan.”

Pyydän kiinnittämään huomiota luonnehdintaan ”kuuluu [– –] hiljaisiin maalintuihin”. Riekon pauhaaminen on siis varsin kyseenalaista. Mikä mielenkiintoisinta, Kansanrunousarkistosta löytyy runsaasti selityksiä sille, mitä metsäkana oikeastaan sanoo ”pauhatessaan”.

On nähkääs niin, että eläinten ja yhtälailla myös elottomien olioiden ääntelyä voidaan jäljitellä joko onomatopoeettisesti ääntä jäljittelevillä ”sanoilla” tai sitten siten, että ääntelyssä muka kuullaan ihan oikeita ihmisten sanoja (mitä käsittelen parissa seuraavassa kirjoituksessa). Nyt riekon äänessä on kuultu kovastikin sanottavaa, ja tuo ”ko-pek-nakuttelu” ja samoin ”naurusarja” ovat innoittaneet vanhalta kansalta lukuisia tulkintoja; itse asiassa riekon ääntely on arkiston kortiston perusteella enimmin toisintoja saaneita tulkittuja luonnonääniä . Ko-pek-äännähdyksessä on kuultu muun muassa raha kopeekka ja toisaalta huudahdus ka(h) paula [’ansa’]! Tässä muutama tulkinta Kansanrunousarkiston kokoelmista:

Sillä on venäläinen rätinki mehtäkanalla, se sano: ”Kopeikka, kopeikka”, ja sitte: ”Väkäkäkäkää”. SKS KRA. Saarijärvi. Alava, V. 406. 1889.

Metsikana illalla pimeän tullen laskee päiväpalkkaansa: ”Kopeik, kopeik, seitsemänkymmentä kopeikkaa.” Kun se näkee paulan, niin se sanoo: ”Ka paula, ka paula, akan punoma, menen siihen, ha ha haa.” Risukossa ja näreikössä se tuumii: ”Vietävän käytävää, vietävän käytävää.” SKS KRA. Ylihärmä. Korpi, I. 76. 1901.

Riekko (metsäkana). Kun ennen kaksi riekkoa kulkivat perätysten yhtä metsäpolkua myöten, johon metsämies oli rakentanut loukun. Niin, kun tulivat loukulle, sanoi ensimmäinen toverilleen: ”kappa (katsopas) rakennusta, kappa rakennusta.” Siihen sano jälkimmäinen: ”käy sisään, käy sisään.” Tämä teki neuvon jälkeen ja kun loukku sen tappoi pölähti toinen lentoon ja kiroili: ”Ähä, perrke-lettäkös sinne menit, kaperr, kaperr.” SKS KRA. Saarijärvi. Lilius, L. 9. 1885.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): Ei kategoriaa Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Ja metsäkanatkin ne pauhaa – muutama sana linnustomme haastelusta

  1. [audio src="http://www.lintukuva.fi/aanet/laglag.mp3" /]
    Kiehtovaa! Tuossa linkissä riekon pauhaamista, alkoi kiinnostaa niin vimmatusti, että oli pakko etsiä. 🙂

  2. Mahtavaa, nyt se on kuultu! Alku kuulosti vibraslapiltä, tuolta lempisoittimeltamme. Loppu kuulosti siltä, mitä kansa kuvasi, mutta pauhaamisesta en nyt ihan edelleen tiedä 🙂

  3. Heljä sanoo:

    Mielenkiintoista tulkintaa. Itsellenikin sinänsä tuttu laulu, mutta enpä ole koskaan pysähtynyt tarkastelemaan sisältöä.
    Riekko on tosiaan pienikokoinen. Sen sijaan metsäkanalintuihin myös kuuluva metso on jo kooltaan niin iso, että jos tämä pyrähtää lentoon viereiseltä oksalta, siinä kyllä helposti säikähtää. Voisiko asiaa ajatella niin, että pauhaaminen ei välttämättä olisi vain linnun suusta lähtevää vaan sellaista ”kokonaisrymistelyä”, joka kuuluu lintujen lennellessä ja äännellessä jne.? Mikäs pauhaamisen määritelmä sitten on? Tietenkin vielä se, jos metsot sattuvat olemaan soitimella rymistelemässä ja kilpailemassa reviiristä, voisi tätä ehkä kutsua pauhaamiseksi. Vielä mietin, että jos riekot tosiaan pauhaavat, niin en osaisi pelkästään niiden laulua ajatella perinteiseksi pauhaamiseksi, mutta ehkä riekkoparvi voi kylläkin lennellessään aiheuttaa pauhaavaa siipien läiskettä. Tässäpä minun tulkintaani 😊

  4. Kiinnostavia ajatuksia… varmaankin pauhaamiseen voisi lukea ”kokonaisrymistelyn” siis myös esimerkiksi liikkumisen äänet 🙂 Välillä tuntuu, että esimerkiksi siilit pitävät todella hämmästyttävän kovaa ääntä liikkuessaan aluskasvillisuudessa (niiden ei tarvitse varoa piikkiensä ansiosta), mutta ehkä senkin äänen voimakkuus on suhteessa oletettuun liikkumisen äänenvoimakkuuteen, kun siis oletetaan, että pienet eläimet eivät metelöi liikkuessaan. Kenties kaikki palautuukin siis kuulijaan, tässä tapauksessa kuulijan odotuksiin tavanomaisista äänistä ja ne tavalla tai toisella ylittävään melutasoon 🙂

  5. Maria B. sanoo:

    Nyt vasta löysin tämänkin tuon seuraavan tekstin kaveriksi… Mua kiinnostaa myös rivi ”siihen laaksohon kussa kuuntelin päivää”. Mitä kuunnellaan, kun kuunnellaan päivää?

  6. Haa, kiinnostavaa, että en ole koskaan kyseenalaistanut ”päivän kuuntelemista” – se on jotenkin intuitiivisesti selvä… Yleensä puhuja käy laaksossa päivällä (mutta tällä kertaa yöllä) ja varmaan silloin päivällä kuuntelee kaikkea, mitä siellä nyt kuuluu, hiljaa ja kuulostellen, mietiskellen – usein siis kuuluu kanasten pauhaamista (he he) ja tällä kertaa nyt yöllä neidon ”ihanan ja nuoren” nyyhkimistä?

    Ne muutkin säkeistöt ovat kyllä ihan hienoja, Lönnrot on osannut upeasti tehdä pastissin kansantyylisestä sanoituksesta ontuvine riimeineen (vaikka stoori on vähän turhan romanttistyylisen teatraalinen eikä siksi uskottava). Mutta Lönnrotin yhdessä säkeistössä on kohta, jota vastaan olen sen sijaan purnannut: ”… katsoi aaltoja pitkin, ja hän oli niin surullinen joka hetki”. Meinaan, miten muuten voi olla surullinen kuin ”joka hetki” (siis voiko muka olla joka toinen hetki)? Määre ei sovi prosessin tyyppiin. Ja mistä puhuja taas asian edes tietää? Mutta jälleen yhtenä selityksenä on tietysti kansanriimi (säkeistössä itki – pitkin – hetki). 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s