Musiikista maisemassa

Tässä kirjoituksessa pohdin pitkästä aikaa musiikkia.

Minulla oli merkittävä kokemus musiikista. Olin joitain päiviä sitten pyöräilemässä ja ajoin vanhan, hylätyn talon pihalle. Käyn siellä usein ihailemassa maisemaa ja vanhoja perennoja.

Katselin talon pihan kalliolta huikaisevan hienoa maisemaa, joka avautui laajana alapuolella: peltoja ja peltojen takana nousevia rinteitä, risteäviä hiekkateitä. Maisemassa oli hämmästyttävästi erisuuntaisia viivoja, kuin van Goghin maalauksessa – osittain viivat syntyivät teiden ja peltojen sikinsokisista linjoista ja ilmensivät jotenkin hyvin oudosti itselleni turhan käsittämätöntä perspektiiviä. Katselin suuria vaahteroita ja tammia ja punaisia ja keltaisia lehtiä, omenapuiden punaisia kaneliomenoita. Iso työkone oli ajanut maan rikki omenapuiden alla. Tuuli havisutti puita ja tuotti niihin lisää viivoja, uusia linjoja. Joku oli kyhännyt muuten koskemattoman kallion ehjälle sammalelle ja hienolle jäkälälle vaalean ristin rimoista. Sitä oli asetettu pitämään paikoillaan isohkot, lohjenneet kivet. Puuristi muistutti helikopterin laskeutumismerkkiä. Lisää linjoja oli hylätyn talon seinässä: perustus oli kai pettänyt ja seinä oli vajonnut, jolloin ulkoverhoilun ohuet laudat olivat räsähtäneet keskeltä poikki, ja ne muodostivat katkenneen, ulostyöntyvät harjan seinään. Oudon, nyrjähtäneen linjan muodosti hylätyn navettarakennuksen painunut katto, toisen navetalle vievä suureellinen tie. Myöhemmin kun ajattelin tuota maisemaa, se näyttäytyi minulle – musiikkina. Tapahtumana, jossa on paljon yhteen kietoutuvia osia ajassa, erilaisia linjoja, joista muodostuu kokonaisuus. Yksityiskohtia, mutta yhdessä, lopulta erottamattomasti. Kuitenkin oli täysin hiljaista ja kuulin vain tuulen ja lintujen laulun. Kenties musiikkiin ei aina tarvita ääntä?

Sen jälkeen pyöräilin kahvilaan ja kuuntelin siellä taustamusiikkilevyä, jolla oli erikummallinen kokoelma eri aikojen hittibiisejä. Ja outoa kyllä, kaikki biisit kuulostivat todella hyviltä. Kuuntelin vähän eri asioita kuin tavallisesti: bassokuviota, komppia, lauluäänen sointiväriä, vain ääntä. Musiikki kuulosti upealta. Liikutuin. Tajusin, miksi en ole viime aikoina kuunnellut kovin paljon musiikkia: se vaikuttaa liian voimakkaasti, olen hiukan yliherkkä sen suhteen. Siksi olen myös soittanut hyvin vähän, tai olen soittanut vain helppoja, yksinkertaisia, toisteisia kappaleita. Menin kotiin ja soitin erästä Chopinin nokturnia. Se oli ihanaa. (Tätä näin: http://www.youtube.com/watch?v=QKZy_pdAVCc . Tästäkin biisistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjoituksen, ja ehkä sen vielä teenkin.)

Musiikilla on kummallinen, tunnustettu voima vaikuttaa tunteisiin ja tuottaa elämyksiä. Sen voima on siinä, että se ei ole kieltä, jolla olisi kielellinen, ahdistavan tarkka merkitys. Felix Mendelssohn on kuuluisasti todennut jotakin sen suuntaista kuin että musiikin merkitys on liian tarkka sanoilla ilmaistavaksi. Musiikin merkitys on erilainen. Jollekulle se voi olla tarkka – päästään lähemmäs intuitiivista ajattelua, totuuteen, alueelle, jossa sanat ovat vain tiellä. Sanat ovat paras keino valehdella.

Advertisements

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): musiikki. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s