Sanoista ja sävelestä ja niiden yhteispelistä

Minulla on sellainenkin jännittävä harrastus kuin musiikkiterapian opiskelu. (Liittyy kielentutkimukseen.) Musiikkiterapiassa on erilaisia musiikkia hyödyntäviä menetelmiä, kuten musiikin kuuntelu, soittaminen, laulaminen, improvisointi ja säveltäminen, joita voidaan tehdä eri tavoin, yksin tai ryhmässä. Näistä viimeisintä pääsin kokeilemaan viime viikolla, kun piti tehdä biisi erästä opintojaksoa varten.

Olen ennenkin tehnyt biisejä, mutta tämä oli erityisen jännä kokemus. Pakottauduin nimittäin tekemään kappaleen nopeasti ja intuitiivisesti ja käsittelin siinä senhetkistä tunnetilaa, jolla ei paljon kannata kehuskella. Biisistä tuli todella nolo. Se oli kerta kaikkiaan kammottavan huono tekele, vieläpä monella tavalla huono. Kuitenkin oppimiskokemuksena prosessi oli kiinnostava, ja sen purkaminen musiikkiterapiakehyksessä samoin itselleni hyödyllistä ja avartavaa. Sitten – ärsyyntyneenä terapiabiisin huonoudesta ja kuitenkin jossain määrin inspiroituneena – ryhdyin tekemään toistakin biisiä, ja siitähän tuli paitsi nolo myös osoitteleva. (Oli se ensimmäinenkin osoitteleva.) Se kertoo korpista. Mutta koska jälkimmäinen biisi ei ole vielä valmis enkä ole äänittänyt sitä, saatan jatkaa kuvitelmaa, että ihan hyvä biisi siitä sentään tulee. (Ja onhan se mahdollista.) Ainakin sen tekeminen oli antoisaa, enkä lopeta.

Tässä vaiheessa kuitenkin ryhdyin tosissani miettimään sanoituksen ja sävelen suhdetta, ja tässä ihan muutamia niistä pohdinnoista, melko hajanaisessa muodossa.

Puhutaan ensin tekstistä. Jos sanoituksen lopputulosta yritetäänkin arvioida taiteen kannalta, eräs tavallinen ongelma terapiarunoudessa, terapiakirjoittamisessa ja terapiabiisintekemisessä on etäännyttämisen puute: asiat ilmaistaan liian suoraan ja omakohtaisesti, jolloin lopputulos ei ole yleispätevä ja muita koskettava vaan joko osoitteleva tai kökkö tai molempia näistä. Näin kävi siis myös omassa kappaleessani.

Kuitenkin runous vaatii taitoa ensinnäkin poimia oikeita asioita kuvattavaksi ja toiseksi kuvata niitä oivaltavasti, tavalla, jota voisi kutsua rehelliseksi. Huonot kirjailijat (minä heihin lukeutuen) usein fuskaavat: he eivät yritäkään päästä totuuden äärelle vaan tyytyvät sanomaan sen, mikä on helpointa ja ilmeisintä ja usein samalla joko liian kulunutta tai vain fuulaa. Rehellisyys ja aitouden äärelle pääseminen on tuskallisen vaikeaa, usein myös pelottavaa. Silti – ja ikävä kyllä – aitokin kokemus on usein banaali, ellei sitä kerro tuoreesti tai taidolla. Välillä hyvin yksinkertainen sanoitus voi olla aito ja siksi upea. Välillä kuitenkin hyvin yksinkertainen sanoitus on vain naiivi.

(Näin sivujuonteena: Suomalaisen nykyiskelmän yksi ongelma on nähdäkseni liiallinen naivistisuus – ilman, että sitä edes ymmärrettäisiin kutsua naivistisuudeksi. Pyritään tekemään simppeleitä tekstejä, ilman yritystäkään oivaltavuuteen, ja toivotaan, että lapsellinen yleisö hyväksyy lapselliset ajatukset. Usein lopputulos on tuskallisen huono. Yksi esimerkki tyylikeinosta, joka naivistisessa iskelmässä on levinnyt taudin lailla, on melodiarytmin korvaaminen yksioikoisesti sanarytmillä ja samalla melodioiden toivoton yksinkertaistuminen: jollotetaan nopeasti kyhättyjä sanoja parilla suuhun tulevalla sävelellä, taustalla vakiosoinnutus. Erityisen ärsyttävää on se, miten kappaleissa toistetaan usein samaa fraasia motivoimattomasti – kuitenkin jos runoudessa aiotaan toistaa jotakin, siihen pitäisi olla jokin syy, ei vain se, että sanoja pitää saada riittämään säkeistön loppuun. Kuunnelkaa oikeasti hyviä kappaleita tai vaikkapa vain arkipuhetta: kuinka usein sama asia sanotaan kaksi kertaa peräkkäin samalla tavalla? Ei juuri koskaan, paitsi erittäin hyvästä retorisesta syystä.)

Entäpä sanojen ja melodian yhteys? Myös musiikkia kuvataan usein kieleksi. Sanoissa ilmaistaan jokin asia. Samaa asiaa voidaan kuvata myös melodialla, ja esimerkiksi taidelaulussa, liedissä, on tavallista, että laulumelodia ilmaisee jotakin sanoitukseen liittyvää ja piano puolestaan jotakin omaa puoltaan kokonaisuudesta – usein melodia ja piano ilmaisevat juuri sen, mikä sanoituksessa on vain implisiittistä ja vihjattua, esimerkiksi tunnesävyn tai sanoissa auki jäävän lopputuloksen. (Tästä tulee mieleen Schumannin huikea Dichterliebe-laulusarja, josta pitäisi kirjoittaa erikseen.) Toisaalta barokin musiikissa ja aikaisemmin jo renessanssimusiikissa oli hyvinkin selviä kuvia: jos laulettiin vaikkapa ”Kristus on ylösnouseva”, melodia tietysti nousi, muu olisi ollut mahdotonta. Barokkiaikana sävelmuodot saivat aivan selviä ja totunnaisia retorisia tehtäviä, ja esimerkiksi surua kuvattiin tietynlaisilla sävelkuvioilla, joita olivat mordentit, nyyhkäyskuviot. Rytmit ja melodiat sanoihin yhdistettyinä eivät olleet millään lailla sattumaa.

Sanat ja sävel voivat siis ilmaista samaa asiaa. Mutta miten yksi yhteen sanat ja sävel voivat mennä ennen kuin kokonaisuudesta tulee taas nolo? Musiikillahan voidaan jäljitellä esimerkiksi liikkeitä ja tunnelmia, mistä mykkäelokuvan säestykset ovat hyvä osoitus. Kuitenkin musiikin olisi annettava tehdä tehtävänsä musiikin keinoin ja musiikin kielellä, etäännytetysti, muuten lopputulos joko ei ole kunnollista musiikkia tai on mauton. Hieman näin oli käymässä Korppi-laululleni, joka oli musiikillisesti sangen osoitteleva.

Opin elokuvamusiikin historiaa kuvaavasta dokumenttisarjasta, että terminä kuvassa näkyviä liikkeitä aivan suoraan – joskus liian suoraan – matkivalle elokuvamusiikille on ”Micky Mousing”. Aika kehnona vapaan säestyksen oppilaana ja sittemmin musiikkiliikuntaa säestäneenä tiedän, miten helppoa Mickey Mousingiin on vajota. Liikuntaleikeissä se sentään puolustaa paikkaansa, mutta liiallinen Mickey Mousing esimerkiksi tv-sarjojen taustamusiikeissa on todella noloa. Katsojan ei anneta ymmärtää, mitä kuvissa tapahtuu, vaan kaikkea alleviivataan ja osoitellaan. Liiallista voi olla sekin, jos vaikkapa aina, kun jokin henkilö astuu ruutuun, tätä alleviivataan omalla musiikillaan. Jos kyseessä on vanha eversti, tuutataan militäärimarssia, ja jos kyseessä on ”seksikäs” henkilö, tämä fakta kerrotaan imelällä saksofonisoololla. Juuri näin tehtiin 80-luvun neiti Marple elokuvassa Lomahotellin murhat. Ah, se oli tuskaa!

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): musiikki Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sanoista ja sävelestä ja niiden yhteispelistä

  1. Maria B. sanoo:

    Kuinka mukavaa, että tämä aihe muutaman mutkan kautta päätyi hipaisemaan animaatiota. 🙂 Sieltähän tuo Mickey Mousing luonnollisesti on lähtöisin, kuten nimestä voi päätellä. Jos katselee Disneyn varhaisimpien vuosikymmenten lyhytpiirrettyjä (joita minulla on useampi dvd-boksi hyllyssä) termin voi nähdä hyvin selkeästi käytössä. Anteeksiannettavaa mielestäni noille vanhoille piirretyille, koska animaatio oli vielä nuorta, ja animaattorit ymmärrettävän ihastuksissaan siitä, miten pikkutarkasti hahmojen liikkeitä pystyi hallitsemaan niin, että jokainen liike ja aksentti osui yksiin musiikin kanssa. Silloin se todella oli yleensä noin päin: Ensin oli musiikki, ja animaatio ”sävellettiin” osumaan sen kanssa yksiin, tulkitsemaan musiikkia kuviksi. Samankaltaista ajattelua kuin musiikkivideoissa edelleen. Eikä vain Disneyllä, vaan muillakin studioilla.

    Live-elokuvassa toki yleensä toisinpäin; eli juuri noin kun olet tunteella kuvannut. 🙂

    • Kiitos ajatuksista! Joo, animaatioissa Mickey Mousing ei todellakaan ole niin pahaa ja sopii mediaan. Asia on muuten kiehtonut minua edelleenkin ja olen lukenut elokuvamusiikista… Löysin yhdestä artikkelista tiedon nuottikirjasta, joka oli tehty mykkäelokuvien säestyksiä varten, nimeltään ”Motion picture piano music: Descriptive titles to fit the action, character or scene of moving pictures”; tässä kirjassa oli sopivia musiikkeja esimerkiksi sellaisiin kankaalla näkyviin kuviin kuin ”vanha musta mies”, ”muinainen tanssi”, ”näkyjä” ja niin edelleen – siis kokoelma musiikillisia kliseitä, joiden avulla saadaan käden käänteessä tuotettua haluttu kuva… tavallaan aika hauskaa. Kliseillähän elokuvamusiikki usein nykyäänkin pyörii (ei toki aina).

      Sen sijaan olin vähemmän vaikuttunut, kun katsoin nyt Areenasta vastikään restauroidun version Tohtori Caligarin kabinetista. Elokuva on huikea surrealistisine lavastuksineen (ja Cesaren hahmo on todella vangitseva), mutta leffaan oli tehty moderni musiikki, joka oli kamala – arvioinneissa kyllä kehuttiin hienoksi. Musiikin kunniaksi on sanottava, että Mickey Mousingia siinä ei ilmennyt, kliseitä kyllä muuten, tällä kertaa kamalia kirskuvia sointivärejä, päämäärättömiä klustereita ja riitasointuja ilmentämässä ekspressionistista painajaista ja vääristymiä. Ongelma oli siinä, että musiikki oli liian suuressa ristiriidassa historiallisen elokuvan kanssa – vuonna 1920 elokuvaa ei taatusti olisi säestetty tuollaisella maailmanlopun kitinällä vaan perinteisillä, melko klassisilla varastokappaleilla jostain yllä mainitun kaltaisesta opuksesta, tunnelmaltaan aivan toisenlaisilla. Ristiriidat ja tunnelmat olisi ilmaistu paljon hienoivaraisemmin, tällä kertaa musiikin ekspressiivisyys ja ”rumuus” oli ärsyttävää alleviivausta ja jotenkin anakronistista. Mutta palaan elokuvamusiikkiin luultavasti toisessa kirjoituksessa – olen miettinyt asiaa 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s