Muutamia ajatuksia elokuvamusiikista

Olen miettinyt viime aikoina elokuvamusiikkia. Otan tässä esille muutaman ajatuksen elokuvamusiikin tiimoilta.

Noin muuten olen edelleen miettinyt joulupäästäisen toteutusmahdollisuuksia ja maalannut teoksen nimeltä ”Joku lintu päärynäpuussa”. (En ole ihan varma, millainen olento se päärynäpuussa oleskeleva partridge on ja miten se suhteutuu pyiden kenttään; peltopyy ja pyy ovat suomen ainoita pyitä mutta englantilaisten mielestä ihan eri asia, mistä päästäisiin kielten kummallisella tavalla eriäviin semanttisiin kenttiin.) Tässä kuva (paperi on hieman käpristynyt).2014-12-08 18.03.30

Elokuvamusiikista otan esille lähinnä kolme asiaa: diegeettisen ja non-diegeettisen elokuvamusiikin eron, sen, mitä musiikilla yleensä elokuvassa tehdään, ja edelliseen liittyen johtoaiheet.

Diegeettinen musiikki on elokuvissa sellaista musiikkia, joka kuuluu elokuvan maailmaan. Jos joku elokuvassa esimerkiksi soittaa bändissä tai kuuntelee musiikkia juostessaan lenkillä tai jos jokin kohtaus esimerkiksi tapahtuu tanssilattialla, silloin kuultava musiikki on diegeettistä. Musiikki on osa elokuvan todellisuutta. Tällainen musiikki on kuitenkin elokuvissa itse asiassa harvinaisempaa kuin non-diegeettinen musiikki eli musiikki, jota yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan ”elokuvamusiikista” – musiikki, joka ei kuulu elokuvan maailmaan vaan jolla tehdään elokuvateknisiä asioita, esimerkiksi vaikutetaan katsojan tunteisiin. Tällainen musiikki tuntuu siis tulevan elokuvan maailman ulkopuolelta (mistä, sitä katsoja ei yleensä pysähdy pohtimaan). Kiinnostavaa on, että näistä kahdesta yleensä vain non-diegeettiseksi tulkittu musiikki vaikuttaa siihen, miten elokuvaa ymmärretään: esimerkiksi salaperäinen diegeettinen musiikki ei vaikuta katsojan tunnetilaan ja tulkintoihin samaan tapaan kuin salaperäinen non-diegeettinen musiikki, josta nimenomaan otetaan tulkintavihjeitä elokuvan tapahtumista. Kuitenkin non-diegeettinen elokuvamusiikki vaikuttaa varsin tiedostamattomasti, ja oikeastaan hyvä elokuvamusiikki on samanlaista kuin hyvät leikkaukset – niitä ei huomaa.

Osa elokuvan musiikista on tietysti sellaista, jota ei pysty varmasti tulkitsemaan diegeettiseksi tai non-diegeettiseksi. Myös diegeettinen musiikki vaikuttaa joskus elokuvan tulkintaan, ja esimerkiksi henkilökuvia luodaan sen kautta, millaista musiikkia päähenkilö kuuntelee. (Näin tehtiin muistettavasti elokuvassa Vihollinen vuoteessani, jossa elokuvan psykopaattiaviomies kuuntelee Berlioz’n Fantastista sinfoniaa sängyssä.) Välillä diegeettisen ja non-diegeettisen musiikin sekoittumisesta tehdään vitsi, niin kuin elokuvassa Sekaisin Marista, jossa non-diegeettiseltä vaikuttava musiikki paljastuukin kovaonnisen duon esitykseksi, ja viimeksi näkemistäni Räyhä-Ralfissa (pahoittelen, olen tosiaan nähnyt sen), jossa Felixin ja räiskintäpeliblondisoturin (pahoittelen, en muista tämän hahmon nimeä) lemmekäs taustamusiikki paljastuu lonkerokasvien laulamaksi pelleilyksi.

Mitä musiikilla sitten tehdään elokuvissa? Esimerkiksi tutkija Annabel J. Cohen on esittänyt elokuvamusiikille kahdeksan eri tehtävää, joita ovat ulkopuolisen melun peittäminen, jatkuvuuden luominen leikkausten yli, huomion ohjaaminen tärkeisiin kankaalla näkyviin asioihin (siis huomion kohteiden poimiminen musiikin avulla osoittamalla), tunnetilojen aikaansaaminen ja tunteisiin vaikuttaminen, merkitysten välittäminen ja tarinan tulkinnassa auttaminen monitulkintaisissa kohdissa, elokuvan koherenssin lisääminen johtoaiheiden avulla, auttaminen elokuvaan uppoutumiseen, ja lisäksi vaikuttaminen elokuvaan taidekokonaisuutena. Ehkä tästä listasta puuttuu vielä diegeettisen maailmankuvan tai tunnelman luominen musiikin avulla, niin kuin tapahtuu monesti pukudraamoissa, joissa non-diegeettinenkin musiikki sävelletään kuvattavan ajan mukaiseksi. Esimerkiksi klassikkosarjassa Ylpeys ja ennakkoluulo taidokas non-diegeettinen musiikki on pitkälti pastissimaista ja tehty ajankohtaan, 1800-luvun alkukymmeniin, sopivaksi. Kiinnostavaa on, että Lady Catherine de Bourghin tunnusmusiikki on vanhanaikaisempaa: Lady Catherinen vanhakantaisuutta ja ankaraa perinteiden kunnioittamista korostetaan cembalolla soitettavalla teemalla, joka muistuttaa resitatiivin säestystä, tai joka toisaalta orkesterisovituksena ottaa muhkeita muotopiirteitä ranskalaisen alkusoiton jäykkyydestä ja säädellystä muodosta.

Catherine de Bourghin teema on niin kutsuttu johtoaihe. Johtoaihe on kiinnostava ja paljon (liiankin paljon) käytetty keino elokuvamusiikissa. Johtoaihe eli leitmotif on koko teoksen läpi kulkeva teema, joka assosioituu henkilöön, tilanteeseen tai paikkaan ja jonka käytöstä muistetaan taidemusiikissa ennen kaikkea Richard Wagner. Esimerkiksi Wagnerin huikaisevassa Parsifalissa on johtoaiheita kymmeniä, omansa esimerkiksi Graalin maljalle ja haavalle. Star wars -elokuvat ovat esimerkki modernimmasta musiikista, jossa eri henkilöille on omat teemansa, ja tv-sarjassa Twin Peaks käytettiin samankaltaista ideaa.

Johtoaiheen käyttö ei kuitenkaan saanut edes Wagnerin käyttämänä jakamatonta suosiota, ja jo hänen omana aikanaan naureskeltiin leitmotifeille eräänlaisina musiikillisina narikkalappuina. Tökeröimmillään johtoaihe kertoo vaikkapa henkilön saapumisesta näyttämölle valepuvussa tai jostakin sermin takaa; tätä viimeksi mainittua keinoa käytetään erittäin paljon brittisarjoissa, esimerkiksi eri Neiti Marple -filmatisoinneissa – ettei nyt vain keneltäkään jää huomaamatta! Osoittelevuus onkin johtoaiheiden ikävin piirre.

Entäpä sitten se, miten musiikilla luodaan tunnelmaa ja ilmennetään tunnetilaa – miten se tapahtuu? Viime aikoina olen katsonut Areenasta espanjalaista sarjaa Gran Hotel (oikein viihdyttävä). Siinä on varsin onnistunut musiikki, mutta katsottuani nyt jo yli 20 jaksoa alkaa musiikin toiminta käydä liiankin selväksi.

Sarjassa on tietty, melko suppea valikoima ”musiikkeja”, siis eritunnelmaisia pätkiä, jotka toistuvat. Jännittäviin ja kiihkeisiin kohtauksiin on omansa, nopearytminen, jännitystä luova teema, jota käytetään yhdessä sellaisen kerrontatavan kanssa, jossa leikataan nopeasti kahden tai kolmen eri paikassa tapahtuvan toiminnan kesken, joissa jokaisessa on tapahtumassa jokin kulminaatio. Kohtausten kesken siirrytään, ja musiikki kertoo, että kukin niistä on etenemässä vääjäämättömästi päätepisteeseensä – esimerkiksi puukotukseen. Sitten on sellainen ”surullinen” tai syvämietteinen, vakava musiikki, joka tulee, kun puhutaan vaikeista asioista, kuten isän kuolemasta.

Kuitenkin omituista tässä on, että jos ”surullista” musiikkia todella rupeaa kuuntelemaan, se itse asiassa tekee ihan omiaan, lähtee huitelemaan omille poluilleen: Kohtauksen alussa sen avulla esitellään oikea tunnelma, mutta sitten musiikin ja toiminnan tiet erkanevat. Kohtaus saattaakin siirtyä toisenlaiseen tunnelmaan, esimerkiksi kiistelyyn, mutta musiikki ei tule mukana vaan jatkaa omaa latuaan ja saattaa olla ristiriidassa ilmeiden ja sanojen kanssa. Varmaankin säveltäjälle on annettu tehdä tehtäväksi tyyliin kirjoittaa ”kymmenen minuuttia surullista, ristiriitaista musiikkia”. Sama musiikki lätkäistään sitten kaikenlaisiin karkeasti ottaen alkutunnelmaltaan ”surullisiin” kohtauksiin. Joskus se toimii, joskus ei. Tässä on selvästi kohta, jossa kaksi kieltä kertoo omaa tarinaansa, ja jos molempia kuuntelee, voi hämmentyä.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): musiikki Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Muutamia ajatuksia elokuvamusiikista

  1. Thomas sanoo:

    Tre sätt att berätta med musik:
    Elokuvasäveltäjä Tuomas Kantelinen vieraili YLE Fem kanavan Efter Nio -ohjelmassa parisen viikkoa sitten. Aiheena oli ”Prisbelönade filmkompositören Tuomas Kantelinen visar hur en och samma filmsekvens kan uppfattas olika med hjälp av musik”.

    Efter Niossa nähtiin ensin juontajien Sonjan ja Mårtenin näyttelemä kohtaus ilman musiikkia, sen jälkeen kolme eri versiota, joissa oli Tuomas Kantelisen säveltämä musiikki taustalla:
    http://svenska.yle.fi/artikel/2015/09/17/tre-satt-att-beratta-med-musik

    Tästä löytyy koko Efter Nio lähetys 17.9.2015 haastatteluineen:
    http://areena.yle.fi/1-2415875

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s