Edgar Allan Poe ja puutarhasuunnittelun todellisuus

Olen viettänyt joululomaa ja harrastellut sitä, mitä monesti teen lomalla – olen lukenut nautinnollisen hitaasti. Arkena joutuu pikalukemaan suuret määrät tekstiä yleensä päivittäin. Ei ole aikaa lukea joka sanaa. Sitä yrittää vain jotenkin saada jonkinlaisen kuvan tekstin pääideasta (jos ovat oikein ystävällisiä, kirjoittavat pääidean tiivistelmään ja tärkeimmät pointit kappaleiden alkuun). Pikalukutapa on tietysti tuhoisa kaunokirjallisuudelle, ja huolella lukemista pitää melkein opetella uudelleen.

Sen sijaan loma-aikoina luen joka sanan ja ehkä vain sivun tai kappaleen kerrallaan ja jään pohdiskelemaan lukemaani. Kesällä luen tähän tapaan nautinnollisesti yleensä puutarhakirjoja: edellisenä kesänä luin kirjaa Shamanic gardening – timeless techniques for the modern sustainable garden (kirj. Melinda Joy Miller, ei yhtään niin raflaava kuin miltä kuulostaa) ja tänä kesänä tavattoman kiinnostavan opuksen Gardening at Sissinghurst (kirj. Tony Lord). Tämä kirja todellakin kertoo puutarhanhoidosta kuuluisassa Sissinghurstin puutarhassa, ja puutarhasta itsestään kerrotaan ikään kuin siinä sivussa.

Gardening at Sissinghurst on järjettömän kiinnostava, hämmästyttävän kiinnostava, avartava. Se avaa sellaisen maailman, joka ei puutarhassa vierailevalle näy ollenkaan eikä toisaalta kotipuutarhurille ole tuttu: miten suojellaan nurmikkoa tuhansien kävijöiden askelilta, kuinka paljon puutarhureita tarvitaan näin valtavassa hankkeessa (vuonna 1994 yksi pääpuutarhuri, kuusi varsinaista puutarhuria, yksi puutarhuriharjoittelija, yksi osa-aikainen puutarhuri ja lukuisia vapaaehtoisia) ja miten suoritetaan kasvien tukeminen ovelasti (esimerkiksi ristikoilla, joiden läpi kukat kasvavat – ja voin kertoa, että ne clematikset eivät todellakaan pysy siellä muureilla itsekseen, toisin kuin voisi kuvitella, eivätkä ne köynnösruusut noin vain kiipeile pergoloissa). Kerrotaan myös, miten saadaan puutarha elämään vuosikymmeniä, yli yksittäisten kasvien eliniän, ja miten esimerkiksi marjakuusiaidat nuorennetaan pienissä erissä. Kuvataan tarkasti käytetyt työkalut ja jopa kasvien tunnistetikut. Lisäksi raportoidaan kaikki puutarhaa riivanneet tuholaisongelmat ja kasvitaudit ja niiden parannuskeinot.

Esimerkkinä ennakoimattomasta kasviongelmasta: Sissinghurstin pähkinäpuulehdossa kasvoi ennen eräänlaista värikästä kevätesikontapaista (polyanthus), joka ihastutti kävijöitä kukkimalla keväisin kuin itämainen matto. Esikkoja ei enää ole, ja ne on korvattu muilla villeillä kevätkukilla (jotka eivät itse asiassa ole kovin villejä vaan tarkkaan istutettuja ja hoidettuja). Monet närkästyneet vieraat ajattelevat, että puutarhurit ovat tahallaan pilanneet lehdon poistamalla esikot. Ei suinkaan: tosiasiassa esikot kuolivat, koska niitä vaivasivat erilaiset sienitaudit, jotka olivat saastuttaneet maan niin pahasti, että siinä ei voinut enää kasvattaa minkäänlaisia esikkoja. Kasvien vaihdos tehtiin siis pakon edessä. Luonto voittaa joskus puutarhurin – itse asiassa useinkin, ja puutarha olisi paras suunnitella alusta asti mahdollisimman paljon luonnon ehdoilla, kuten kerrotaan kirjassa Shamanic gardening.

Nyt joululomalla luin nautinnollisen hitaasti koottuja Tenavat-sarjakuvia ja Edgar Allan Poen koottuja kertomuksia. Ihastuin etenkin kertomukseen Arnheimin tila (The domain of Arnheim), jossa puhutaan kirjaimellisesti ymmärrettynä maisemapuutarhan suunnittelusta. Kenties kertomusta ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti ja kukaties siinä puhutaankin ennemminkin mielen kultivoimisesta ja mielikuvituksen voimasta (tai mistä lie puhutaan), mutta tarina on kiehtova myös kirjaimellisesti luettuna. Novelli on upea.

Tarinan kertoja kertoilee ystävästään Ellisonista, joka saa käsittämättömän 450 miljoonan dollarin perinnön. Ellison on kaveri, jolla on erinomainen arvostelukyky, joka harrastaa terveellistä reippailua ulkoilmassa (ja pilatesta – no ei toki, hän harrastaa ketunmetsästystä, mutta nykypäivänä taatusti harrastaisi pilatesta ja joogaa), on kaikin puolin nerokas, mutta halveksii täysin kunnianhimoa ja uskoo, että onnen laatu on sitä parempaa, mitä henkisemmillä seikoilla se saavutetaan, jos seikkoihin voi vaikuttaa. Mihin tällainen henkilö käyttää järjettömän perintönsä? Hyväntekeväisyyteen? Ei suinkaan, vaan mahdollisimman täydellisen maisemapuutarhan suunnitteluun. (Mielestäni erinomainen kohde.)

Päähenkilöt kiertelevät vuosia etsimässä sopivaa paikkaa täydelliselle maisemapuutarhalle ja vihdoin löytävät paikan. Novellin lopussa kuvaillaan, miltä Arnheimin tila näyttää, kun vierailija saapuu sinne itsestään liikkuvalla kanootilla virtaa pitkin – miten maisema avautuu pikkuhiljaa ja miten ihmeelliset istutukset, portit ja linnat ilmestyvät vierailijan eteen. Onpa mukana ilmassa salaperäisesti leijuvaa musiikkiakin, ja ihmeelliset tuoksut täydentävät aistinautinnon. Arnheimin tila on itse asiassa jonkinlainen kokonaistaideteos.

Mutta lukijana minusta tuntui, että on muutama seikka, joita on todella vaikea uskoa – esimerkiksi puutarhan käytännön toteutus. Onkohan Ellison miettinyt jutun kunnolla? (Toisaalta 450 miljoonalla kyllä pääsee pitkälle.)

Outoa kyllä en ollenkaan epäile enkä ihmettele Arnheimin tilan keskipistettä, goottilais-saraseenilaista linnaa, joka näyttää leijuvan ilmassa ja hohtelee jalokivien väreissä – sehän on insinöörien ongelma, kyllä se saadaan siltä näyttämään – enkä ihmettele puutarhaan tuovan joen virtauksia ja alabasterikivipohjaa, saadaanhan nekin rakennettua (kuten italialaisissa mahtipuutahoissa, joissa voi olla kilometreittäin akvedukteja tuomassa vettä huikeisiin suihkulähteisiin). Itsekseen avautuvaa kultaporttia en epäile ollenkaan. Mutta itse kasvit ja niiden hoito! Miten ihmeessä se on muka järjestetty, oli rahaa tai ei, kysyn vain.

Arnheimin puutarhan sijainti on jätetty kertomatta. Voidaan siis suopeasti olettaa, että se on hyvällä alueella, jossa ei ole selvää talvea. Ei siis kenties esimerkiksi Kainuussa tai muussa paikassa, jossa saadaan nauttia muutaman kuukauden kasvukaudesta – paikkahan valittiin huolella.

Joka tapauksessa puutarhassa riittää hoidettavaa. Matkalla jokea pitkin kävijä näkee esimerkiksi neljänkymmenenviiden asteen kulmaan jokeen nähden rakennettuja satojen metrien levyisiä kukkaketoja, jotka ovat niin runsaassa sateenkaarenvärisessä kukassa, ettei vihreää lehteäkään näy. Hieno juttu, mutta ikävä kyllä yleensä kukkien kukinta kestää muutamasta päivästä korkeintaan kuukauteen, ja silloin kuihtuneet kukat on katkottava, ettei kukinta lopu. (Sissinghurstin yhdeksällä puutarhurilla ei ole tähän aikaa, vaan katkomisen hoitavat vapaaehtoiset.) Miten neliökilometrien kukkaketoja hoidetaan? Kenties rohkenee olettaa, että 450 miljoonalla saadaan tarpeeksi työvoimaa kuihtuneiden kukkien salavihkaiseen katkomiseen. Samalla rikkaruohotkin tulevat kitkettyä. (Torjunta-aineita ei sentään kehdata käyttää.) Myös nuppuja tuhoavat linnut karkotetaan ovelin keinoin vierailijain huomaamatta.

Kuitenkin on selvää, että jossain näkymättömissä mutta melko lähellä täytyy olla järjetön, hehtaarien laajuinen kasvihuonereservi, jonka varannosta kuolevat kukat voidaan yön aikana vaihtaa uusiin, kasvihuoneista tuotettuihin. Varmasti Arnheimin liljat, orvokit, tulppaanit, unikot, hyasintit ja muut eri aikojen lyhyesti kukoistavat kasvit hyödetään aggressiivisesti kasvihuoneissa ja tuotetaan paikalle yön pimeydessä – kun vierailija aamulla kurkistaa ikkunastaan, siellähän liljat kukkivat taas, tosin erivärisinä! Lisäksi vierailija ei saa koskaan tietää, että ketojenkin kukkia tosiasiassa salaa vaihdellaan kasvukauden mukaan – alkusesongin hurjat kukkijat eivät olekaan samoja kuin loppusesongin (mutta tämän Ellison jättää puutarhurien huoleksi). Lisäksi kukkarivien välissä täytyy olla ovelasti kätkettyjä hoitokäytäviä ja kasvitukia, joista vierailija ei aavista mitään!

Tai sitten Arnheimin kukkakedot toimivat vain viikon vuodessa, niin kuin Sissinghurstin kuuluisa lehmuskäytävä, jonka kevätkukat eivät kauan kestä. (Ja se lehmusten leikkaaminen – hullua hommaa!) Mutta lyhytikäisyys olisi Arnheimin tilan hengen vastaista – sehän on täydellinen.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): Ei kategoriaa Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s