Viestintää vai ei?

Opin viime vuonna musiikkiterapiaa opiskellessani, että ihmisellä on lajinomainen taipumus kuulla äänissä musiikkia – ihmisillä on siis lajiominaisuutena musikaalisuus. Taipumus ilmenee esimerkiksi siten, että ihminen kuulee helposti missä vain ympäristön äänissä – tuulessa, kilkatuksessa, sattumanvaraisessa lorinassa ja tietenkin linnunlaulussa – musiikkia. Itse luulen aina kuulevani musiikkia kun imuroin – ehkä siksi, että pölynimurin hurina sisältää kaikenlaisia taajuuskomponentteja, joista ilmeisesti koostan ikään kuin kohinan takaa hiljaisena kuuluvaa melodiaa. Lajillamme on toinenkin, kenties vielä syvemmin perusinhimillinen taipumus: koska itse puhumme ja viestimme, meillä on sitkeä taipumus ymmärtää asioita kielenä ja viesteinä ja vieläpä intentionaalisina viesteinä. Niinpä tulkitsemme toislajisten olioiden käytöstä kuin ne yrittäisivät palavasta halusta jutella meille, vaikka monesti niiden ”puhe” on kuulijan korvassa. (Monesti ne kyllä juttelevatkin, väitän minä. Asia ei ole mustavalkoinen.)

Olen viime aikoina lukenut Eduardo Kohnin huikaisevan kiinnostavaa kirjaa How forests think: toward an anthropology beyond the human. Antropologi Kohn kuvailee Ecuadorissa Amazonin alueella asuvan runa-heimon elämää ja kulttuuria. Ideana on kirjan otsikon mukaisesti ottaa mukaan myös ympäristö ja tutkia muitakin viidakossa asuvia ”itsejä” kuin ihmisiä, esimerkiksi eläimiä ja henkiä, ja näiden vuorovaikutusta. Kohn kuvaa esimerkiksi sitä, miten runat ymmärtävät koiriensa erilaista haukkumista ja miten koirien unia tulkitaan. Jos koirille haluaa puhua jotakin hyvin merkittävää, koirat on runien näkemyksen mukaan huumattava, jotta ne pääsevät transsia muistuttavaan tilaan, jolloin ne ymmärtävät enemmän. Samaan tapaan ihmiset huumaavat itsensä todella ymmärtääkseen metsän henkiä.

Kohnin kirja on kiinnostava siksikin, sillä havaitsen, että elän puutarhassani samantyyppisessä (joskin vähemmän kansoitetussa) ekologisessa nurkassa kuin runat Ylä-Amazonilla. Tyyssijani on samoin täynnä ”itsejä”, joiden kanssa kommunikoin. Runat tulkitsevat villa-apinoita, aguteja ja lehdenleikkaajamuurahaisia, minä juttelen esimerkiksi kimalaisille ja madoille. Viime kesänä aloin tuntea syvää yhteenkuuluvuutta puutarhani siirojen, alkueläinten ja bakteerienkin kanssa: heitä on siellä miljardeja, ja me puhallamme yhteen hiileen. Syksyllä levitin kasvimaan pinnalle tuoretta kompostia ja sen päälle lehtiä, ja kevään mittaan ystävälliset öttiäiset puolestaan muokkaavat eloperäisen aineen maan sisään ja kuohkeuttavat kasvimaani. Meillä on näin yhteinen koti ja yhteinen projekti.

Olen myös sitä mieltä, että kuullakseen tulkintoja koirien haukusta ei tosiaankaan tarvitse mennä Amazonille asti – taatusti kuka tahansa suomalainen koirien kanssa metsästävä tai muuten koiriensa kanssa puuhaileva ymmärtää kymmenittäin koiriensa viestejä, osan erilaisina haukkuina, osan ilmeinä ja asentoina. (Kaikki eläinten viestintä ei tietenkään tapahdu äänellä, vaan esimerkiksi juuri kehonasennoilla, liikkeillä, hajuilla ja väreillä, mutta ihmisinä meidän on kenties vaivattominta kiinnittää huomiota nimenomaan eläinten ääntelyyn.)

Itse juttelen kissoilleni ja ne juttelevat minulle. Kissani Hieno esimerkiksi saattaa vastata naukaisemalla, jos kysyn, onko se eteisessä, ja se myös naukuu eteisestä käsin halutessaan tietää, olenko sisällä ja kannattaako sinne siis tulla. (Skeptikkojen mielestä olen ehdollistanut Hienon onnistuneesti eteisessä naukumiseen.) Kiinnostavaa oli, että kun Hienon pentu Albert vasta sosiaalistui ihmisen kanssa asumiseen lemmikkinä eikä vielä osannut ihmisten kieltä – ainoastaan kissaa – äiti Hieno toimi tulkkina. Kun kehuin 5-viikkoisen Albertin onnistunutta hiekkalaatikolla käyntiä vuolaasti, Hieno tulkkasi Albertille vieressä omalla kur kur kur -ääntelyllään, selvästi sanoen: ”Joo, tuo oli tosi hyvä, nyt se on tyytyväinen, tuo tarkoittaa, että se on tyytyväinen.” Pian Albert selvästi oppi ihmisten kieltä, ja se esimerkiksi oppi tulemaan aina, kun kutsuin sitä nimeltä. (Se tuli, sanovat skeptikot, koska kutsu ehdollistui mieluisaan toimintaan, esimerkiksi leikkimiseen.)

Olen miettinyt eläinten viestintää paljon. Tärkeä kysymys on juuri se, mikä osa eläinten ”juttelusta” on todella intentionaalista. Ongelma on se, että elämistä on vaikea tietää, toimivatko ne varsinaisesti intentionaalisesti viestiessään, vai onko niiden ääntely vain jonkin ”tunteen” sivutuotetta – me sen ymmärrämme vähintään indeksinä, mutta tämä ymmärrys johtuu juuri taipumuksestamme ymmärtää melkein mitä tahansa viestintänä. Kun siis kissani murisee, kun rapsutan sitä kipeästä kohdasta, se ei ehkä varsinaisesti murise viestiäkseen minulle, vaan koska kipeään kohtaan koskeminen murisuttaa sitä, mutta minä saatan ottaa murinan puheena itselleni, koska olen virittynyt siten. Ja samoin ymmärrän suuttuneen oravan säksätyksen intentionaalisena varoitteluna, vaikka ääntely voi olla vain tietynlaisen hieman järkyttyneen tunnetilan sivutuotetta, jolle orava ei edes voi mitään. Näin monet biologit ajattelevat eläinten ääntelystä.

Samaan tapaan joskus kuvittelemme, että eläimet ymmärtävät meitä enemmän kuin ne ymmärtävätkään. Kun pentu Albert oli pieni, kysyin eräänä päivänä Hienolta ”Missä Albert on?”. Hieno käänsi katseensa makuuhuoneeseen, ikään kuin vinkkasi sinnepäin. Siellähän Albert olikin – mutta en sentään kuvittele, että Hieno olisi vastannut minulle tai edes ymmärtänyt kysymystä. Se vain oli omista lähtökohdistaan kiinnostunut pentunsa sijainnista ja siksi orientoitui suuntaan, jossa pentu oli. Minulle asennonmuutos tietysti toimi vastauksena, koska osasin tulkita kissan liikkeitä. Näin suuri osa mistä tahansa kanssakäymisestä tapahtuu – puhetta ei itse asiassa edes tarvita, koska luemme toistemme käytöstä ja asentoja ja ilmeitä, joista sitä paitsi suuri osa on täysin rutiininomaisia ja arvattavia.

Monesti ajatellaan, että ihmisetkin joskus ääntelevät kuin eläimet (tai kuten eläinten ajatellaan ääntelevän): spontaanisti, refleksimäisesti, ikään kuin itsestään, jonkin tunteen sivuvaikutuksesta. Luulen kuitenkin, että ihminen on niin perin juurin sosiaalinen ja viestintäorientoitunut, että minkäänlainen äännähtely todella refleksimäisesti on harvinaista, ja yleensä ihmistenkin äännähdyksetkin ovat selvää viestintää. Erving Goffman kuvaa tarkkanäköisesti kuuluisassa artikkelissaan Response cries, miten ihmisten käyttämät interjektiot ja äännähdykset ovat useinkin nimenomaan tarkoituksellisia: kun vaikkapa hammaslääkärillä sanomme ”auts”, sanomme yleensä ”auts” siinä kohtaa, kun vähän saattaa alkaa sattua, siis varoituksena, vihjeenä, joka ohjaa hammaslääkärin toimintaa. Omassa arkikäytössäni on vihjaiseva nenänniiskautus. Kun haluan pyöräillessäni ohittaa jonkun jalankulkijan, niiskautan nenääni. Niiskautus ei ole uhkaava tai millään tavalla riitaisa äännähdys eikä säikytä niin kuin kellokilistys, mutta toimii toiselle merkkinä, että olen tulossa, kun ei kerran ole kuullut ja reagoinut siirtymällä sivummas. Toisaalta nenäni saattaa kyllä tosiaan vuotaa ja niiskautus voisi olla fysiologisesti tarpeellinen teko, mutta niiskautettua tulee juuri ohitustilanteissa. Se ei ole sattumaa.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): kieli Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Viestintää vai ei?

  1. Maria B. sanoo:

    Näitä asioita pohtiessa on helppo kompastua asetelmaan, jossa on olemassa ensinnäkin ”ihmiset” ja toisekseen ”eläimet”, jolloin aiheesta ei voi päästä mihinkään järjelliseen lopputulokseen, ei vaikka kuinka olisi biologi. Eli jos saa varmoja todisteita siitä, että koira viestii omistajalleen tai toiselle koiralle tietoisesti esim. ääntelemällä, ei se kerro vielä mitään kissan tai mehiläisen viestinnästä. Ja päinvastoin.

    Jos siis puhutaan ryhmästä nimeltä ”eläimet” ja pohditaan, harrastavatko ryhmän jäsenet tietoista kommunikointia, omaa kädellislajiamme ei voi jättää tarkastelun ulkopuolelle. Olemme kieltämättä todella sosiaalinen laji, mutta sosiaalisia lajeja on monia muitakin, ja on aika hurjaa väittää, että laumassa elävät olennot eivät tietoisesti kommunikoisi keskenään. Myös muiden lajien kuin ihmisen kielen sisältöä ja kielioppia on onneksi alettu vähitellen tutkia, ja tämä on mielestäni ihan huisan kiinnostava aihealue. Ihan parhaita luontodokumentteja ovat ne, jotka käsittelevät kommunikaation monia muotoja. Kuten esimerkiksi se, jossa oli lauma pieniä apinoita (en valitettavasti muista mitä apinoita) ja tutkijat onnistuivat tunnistamaan lauman käyttämät varoitushuudot (eli sanat) esim. petolinnulle, käärmeelle, kissapedolle jne. Mutta ei tämä sinänsä, vaan se, että he myös näkivät, miten yksi näppärä apina teki väärän hälytyksen, jolloin kaikki sen kaverit ryntäsivät puihin pakoon, ja se ahtoi sillä aikaa naamansa täyteen herkkupaloja, joihin ei muuten olisi päässyt käsiksi. Jos valehteleminen ei ole tietoista kommunikaatiota, niin en tiedä mikä on!

    • Hyvä pointti tuo asetelman ”ihmiset” vs. ”eläimet” vastakkainasettelun luonnottomuus. (Muuten, osa biologeista siis nimenomaan välttämättä EI saa mitään erityisen valaisevaa selville eri eläinten viestinnästä, kenties tiukan luonnotiteteellisen lähestymistavan vuoksi.) Sen sijaan olen huomannut, että ”alan tutkijoilla”, joita ovat mm. itseään eläintutkijoiksi kutsuvat (mikä joukko pitää sisällään mm. filosofeja, historioitsijoita, eläinlääkäreitä ja etnografeja ym. ym.), elää nimenomaan ilmeisesti ihan hyväksyttynä vastakkainasettelu eläimet/ihmiset, samoin sellaisilla antropologeilla, kielentutkijoilla ja muilla asiasta kiinnostuneilla, jotka eivät varsinaisesti kutsu itseään eläintutkijoiksi. Luulen näin nopeasti ajatellen, että syynä on eläinten marginaalinen asema, jota yritetään nostaa nimenomaan suhteessa ihmisten valta-asemaan – siitä lähestymistavasta katsoen on järkkevää puhua eläimistä yleensä ja summaus on ihan kätevä kattaessaan kaiken pingviineistä ja hyönteisistä koiriin – vaikka samalla on selvä, että kaikki eläimet eivät taatusti viesti samalla tavalla. Luen juuri artikkelia, jonka otsikkona on ”Encounters with animal minds”, ja tässä jutussa kirjoittaja on kohdannut pääasiassa laumallisen paviaaneja ja oman koiransa 🙂

  2. Thomas sanoo:

    Oma panokseni jää tässä nyt tosi laihaksi 🙂

    Viestintää ja lajien välistä kommunikaatiota liipaten tuli New York Timesin juttu ”When Birds Squawk, Other Species Seem to Listen” tänään vastaan:
    http://www.nytimes.com/2015/05/19/science/decoding-the-cacophony-of-birds-warning-calls.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s