Kissa vai lintu?

Olen viime aikoina pohtinut eläimille puhumista ja sitä, miten eläimille puhuminen suhteutuu ihmisille puhumiseen. Aihe on uskomattoman kiinnostava ja vie syville vesille. En käsittele aihetta nyt kattavasti vaan esitän muutamia hajamietteitä lähinnä kissoille puhumisesta ja kissapuheen äännesymboliikasta. Esitän mietteeni spekulatiivisten teesien muodossa.

Teesi 1. Kissat ovat jotenkin erityisiä, ja se heijastuu myös esimerkiksi kissojen kutsuihin.

Kissat tietävät olevansa jotakin vähän parempaa kuin muut. Senhän nyt tiesivät muinaiset egyptiläisetkin. Jo aikaisemmin (jutussa Vanha kansa kuulee, osa 1) on käynyt ainakin rivien välistä ilmi, että kissoille sallitaan kaikenlaista, mikä esimerkiksi koirille ei tulisi kuuloonkaan.

Kun olen nyt tarkastellut murrearkiston ja erilaisten lähteiden avulla eri eläimille suunnattuja interjektioita – käskyjä, kehotuksia, kutsuja ja niin edelleen – olen havainnut, että monesti samaa sanaa voidaan käyttää monelle eri eläimille. Yksi tällainen yleisinterjektio on tse variantteineen (mm. tse, tseeh, tše, se, see, seh, seeh). Ainakin hevosia, lehmiä, koiria ja lampaitakin on kutsuttu tse-sanalla (esimerkit Suomen murteiden arkistosta):

Koiraa kutsutaan täälä siten että ensin mainitaan koiran nimi ja sitten huudetaan se se se esimerkiksi Jalo se se se. Kälviä.

Koiraa houkutellaan lähestymään: se se, jotkut vanhat sanoivat sö sö. Nurmes.

Lehm see, lehm see sehm seeeee, leh see, lehm see lehm seeeee, siten että see tulee vahvemmalla ja korkeammalla äänellä kuin lehm ja viimeinen seeee pitempään ja hieman voimakkaammin kuin edelliset. Huuto toistetaan lukemattomat kerrat. Lehmän see, lehmän see, lehän seeeee sanotaan myös. Pertteli.

Lampaita huudetaan: ut see, ut see, utu utu utu utu. Karitsoita huudetaan: karu karu karu karu. Pöytyä.

Koiraa kutsuttiin: ”Se, se, seh, tule pois Musti seh”. Loppusanassa h. kuului selvästi. Hevosta kutsuttiin: ”Polle seh, tulep pois seh”. Ja puhuteltiin: ”Mitä se Polle poika nyt tuumaa”. Kaustinen.

Kun lehmiä etsittiin metsästä, huudeltiin: tse lehmän, tse lehmän, tseeeee! Lammi.

Kutsusanoja: Hevoselle: seh seh, tamman seh! Lehmälle: lehmän se, lehmän se! Sialle: siik siik siik! Kissalle: kis kis kis! Hauho, Janakkala.

Muitakin yleisempiä kutsuja ja käskyjä on, mutta on huomattava, että kissoille on poikkeuksetta omansa – niitä ei vain kutsuta samoilla sanoilla kuin muita eläimiä. Lisäksi kissoja ei käsketä, niitä maanitellaan. Kissoja on kutsuttu esimerkiksi sanomalla kis kis, kss, kšš kšš, pss pss tai psii. Yhteistä eri kissankutsuille ovat i- ja s-äänteet.

Miksi näin on? Kysymys on kieltämättä hankala. Siitä pääsemme teesiin kaksi.

Teesi 2. Kissassa on jotakin hyvin i-mäistä.

Olen aikaisemminkin puhunut äännesymboliikasta. Lyhyesti sanoen äännesymboliikan tutkimus on kiinnostunut siitä, miten kielen äänteet kuvaavat jotakin kielenulkoista. Onomatopoeettisuus eli äänen jäljittelevyys on tietysti yksi äännesymboliikan ilmentymä. Kissankutsuja, kissan nimityksiä ja kissojen erisnimiä tarkasteltaessa käy ilmeiseksi, että kissa jotenkin assosioituu i-vokaaliin: Kissan nimityksissä on i:tä (kissa, kissi, kisu, killu, kille jne., mirri, mirre, misu, miisu jne.). Samoin i on silmiinpistävä kissojen suosikkinimissä, joita ovat esimerkiksi Mimmi, Viiru, Mirri, Misu, Sissi, Siiri ja Vili. (Suosituista kissannimistä on tehty ainakin yksi gradu ja joitakin kyselyitä.) On ajateltu niinkin, että sana kissa tulisi suomeen ruotsin kautta (kisse) yleiseurooppalaisesta kissankutsusanasta, joka on jotakin sinnepäin kuin juuri kss kss tai kis kis. (Tätä en ole vielä tarkistanut, mutta näin väittivät Kissojen Suomi -kirjassa.)

Kissankutsuissa on myös paljon s:ää ja kissannimissä myös m:ää. Luulen, että äännesymboliikan motivaatio on tässä niinkin yksinkertainen kuin että m ja i jäljittelevät kissan äännähdyksiä. – Oma kissani Mii sai nimensä nimenomaan kimeän naukaisunsa perusteella. Suhiseva s taas on äänne, johon kissat reagoivat; kissat kiinnostuvat kaikenlaisista rapinoista, ja s tuntuu olevan äänne, johon ne kiinnittävät huomiota. Niinpä jo esi-isämme ovat havainneet, että kissuja kannattaa kutsua s-kutsuilla. Voi olla niinkin, että i herättää muitakin kissoihin liittyviä mielikuvia, kenties jotakin pienuuteen, notkeuteen ja ketteryyteen liittyvää. i onkin vokaali, johon eri kielissä liittyy paljon mielikuvia ja äännesymboliikkaa.

Teesi 3. Hellittelynimet ovat tosi kummallisia ja savolaiset vasta kummallisia ovatkin.

Penkoessani sanakirjoja ja murrearkistoa löysin sanan linti, joka on kissan hellittelynimi ja ihan vain tarkoittakin kissaa. Linti juontuu sanasta lintu. Siinä assosiaatiossa on jotakin hyvin nurinkurista. Eivätkö ne oikeasti erota kissaa linnusta? – Tosin tässäkin hyvittelynimessä on toki tuo kissamainen i.

Hellittelynimet ovat kyllä muutenkin vähän poikkeuksellisia. Niiden erikoisuus on, että ne saattavat olla näennäisesti pejoratiivisia: jotakin rakasta voidaan kutsua pöljäksi, rotaksi, pätkäksi tai vaikkapa höppänäksi. Hellä äänensävy erottaa hellittelyn solvauksesta.

Esimerkkejä linti-sanan käytöstä ovat seuraavat:

Linti (myös dim. lintinen) = kissa. Lienee osittain lempinimi. Taivalkoski.

Kissan rinnalla on sen hyväilynimenä samoinkuin killi, myös linti. Silitellessä puhutellaan kissaa: ”Aipi siti hyvii lintii!” Puolanka.

”Voee hyvi linti, kun sae saaliin!” Nilsiä vrt. lintinpoika.

”Kisu, kisu, hyvä linti, hyvä linti” ja silitetään, silloin kun hiiren tuopi. Nurmes.

Lukiessani aloin epäillä itseäni ennakkoluuloiseksi. Entäs jos linti ei olekaan outo vaan kerta kaikkiaan paras kissien hellittelynimi? En halunnut tuomita sitä liian pian. Niinpä testasin linti-sanaa omilla kissoillani. Täytyy sanoa, että yksikään niistä ei vakuuttunut siitä. Ne eivät perustaneet siitä vaan lähinnä viittasivat kintaalla.

Kaikkein erikoisin löytämistäni linti-esimerkeistä on tämä, joka sai jo aivan häkellyksiin:

linti = lintu; kissan hyväilynimi. Hiirensaanutta hyvitellään: ”[Silittäen] vooi pi siti hyvvii lintii kun se kantaa hirvii [= hiiriä]!” Utajärvi.

Ne eivät siis paitsi erota kissaa linnusta myöskään hiirtä hirvestä? Kutsutaanko Utajärvellä noin yleisemmin hiiriä hirviksi? (Voi olla, murretuntemuksessani on aukkoja.) Vai onko tämä jotakin piruilua kissan kustannuksella – että kissa muka olisi aivan toimessaan, niin tärkeänä kuin olisi hirven tuonut, että kyllähän me ihmiset sentään vähän parempaa saalista saamme? Jos olisin kissa, puraisisin tuosta hyvästä, niin kuin Oliver-kissa, joka puri siskoani tämän naurettua sitä läskiksi. Se tuli ansiosta.

Mainokset

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s