Olen pitkään halunnut kirjoittaa eräästä tavattoman sympaattisesta pikkusanasta, nimittäin eräiden laulujen aloitussanasta la. Tämä la-partikkeli tai -interjektio tai mikä-liekään tuli taannoin vastaan, kun luin vanhaa Virittäjä-lehteä vuodelta 1913.
Salanimellä ”R. E–g.” kirjoittava Rafael Engelberg kuvailee la-sanan käyttöä artikkelissaan ”Eräs pieni laulunaloke lyyrillisissä kansanrunoissamme”. Kirjoituksessa käsitellään lähinnä inkeriläisiä lauluja, jotka kuvaavat laulamaan ryhtymistä tietyllä performatiivimaisella alukkeella la laulan muunnelmineen. La-sanalla on variantteina myös las, lak, lakka, lahan ja lapas – siis la saa välillä seurakseen liitepartikkeleita, kuten –s, –han ja –pas. Tässä esimerkkejä Engelbergin esittämistä laulunaloituksista:
La kiitän tätä kyläistä, kaunistelen kartanoista
La sannoot, la pannoot, la lasta laitteloot, la murheellista mustuttaat
La mie laulan, nyt mie joudan
La laulan liki kotia
La mie laulan läänin virttä, Pyhäjärven puolen pirttä
La mie laulan lapsellen, sekä tuuvin tuutkallein
La mie laulan lankoilleni, su’ullein surkuttelen
La mie laulan, nyt nykäsen
La mie laulan liirittelen
La mie virkan pienen virren
La mie laulan murhevirren, kissan kirjavan tapoja
La mie laulan lankapaula, verkapaula vierettelen
La mie laulan suu suruinen
La mie laulan huolen hullu, huolen hullu, mielen köyhä
La mie laulan lammin sorsa
La mie laulan musta tyttö
La mie laulan laiha lintu
Engelberg kiinnittää huomiota muun muassa siihen, miten aloitus muuntelee ja siihen, millainen laulajan luonnehdinta alkua seuraa (esimerkiksi lammin sorsa tai laiha lintu). Artikkelinsa alussa Engelberg toteaa kutkuttavasti: ”Jättäen kielelliseltä kannalta itsensä la-interjektion varsinaisten kielimiesten huostaan, merkitsemme vain lyhyesti, kuinka sitä aluksi pelkkänä yksinäisenä interjektiona runoissa käytetään.”
Tietääkseni kukaan ”varsinainen kielimies” ei sittemmin ole millään lailla puuttunut la-pikkusanaan, joten kirjoitan siitä nyt muutaman ajatuksen. Aikaisemmin niin kutsuttuja leikki-, laulu- ja rallatussanoja ynnä muita pikkusanoja käsitelleenä lienenkin siihen pätevä (ja sitä paitsi kukaties ainoa, jota asia jollain tapaa kiinnostaa; ks.myös Merkityksen poisto ja supermerkitys).
Ensinnäkin voidaan pohtia la-partikkelin muotoa. Selvästi sitä yhtäältä motivoi alkusointu, yhdistyminen laulamiseen. Varmasti alkusointu ja muu poeettinen vaikutelma vetää yhteen fraasia la mie laulan. Lisäksi aloittava la yhdistyy konventionaalisiin rallattelua kuvaaviin interjektioihin, kuten la, lal, ralla, rallallaa ja niin edelleen (tai on sama kuin tällainen la). Näistä Nykysuomen sanakirja listaa muun muassa seuraavat:
la interj. (myös: lal) (vars. leikki)lauluissa (säkeen lopussa) t. ilman sanoja laulettaessa tav. useasti peräkkäin toistettava rallatussana. | ”Lalalaa”, lauleli Liisa. Metsän puita tuuli tuudittaa / ja linnut laulelevat la la la la laa kl.
laa interj. (vars. leikki)laulujen säkeen lopukkeena käytetty täytesana; vrt. 1. la. | Hoi laari laari laa! Hoi laari laari laa! / kaikuu mun suloinen Suomeni maa! yrjö koskinen.
Joka tapauksessa la itse asiassa kuulostaa laulamiselta.
Toisaalta la-sanaa voidaan tarkastella myös tarkemmin sen kautta, mitä se näyttäisi tekevän laulunaloitusfraasin alussa – siis johdattavan tekemiseen, laulamiseen.
Iso suomen kielioppi (tuttavallisesti ISK) ja sen verkkoversio (eli VISK, osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php) listaavat pikkusanoja, joilla on samankaltaista tehtävää ja kutsuvat niitä lausumapartikkeleiksi; parhaana esimerkkinä tällaisesta sanasta on vanha tuttu no. (No toimii myös niin sanottuna dialogipartikkelina ja interjektiona.) VISK:n pykälä 1036 kuvaa no-sanan rituaalistunutta tehtävää aloituksissa:
”Vuoronalkuisena no on myös kiteytynyt rituaalistuneisiin ilmauksiin esim. haastatteluvastauksissa (e) tai puhelinkeskustelun avausrutiineissa (esimerkin f rivit 2–3). Tällaisissa tapauksissa partikkelin indeksisenä tehtävänä on tietyn diskurssilajin, kuten haastattelun tai tuttavallisen puhelun, merkitseminen.
(e) A: Miten se juoksu tänään sujui?
B: No aluksi oli vähän vaikeuksia mahan kanssa, mutta sitten vedettiin täysillä loppumatka.”
Samantapainen pikkusana on murteissa ollut vanha kunnon a – toinen kestosuosikkini pikkusanojen joukossa ja myös kunniakkaasti ensimmäinen sana sanakirjassa (kirjain a:n ja lyhenteiden jälkeen). Nykysuomen sanakirja kuvaa a-sanaa näin:
a interj. murt. puhetta aloittamassa: no, kah. | A minne menet? A vot, tässä on hyvä paikka. A mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja seppänen.
Ja tässä vielä Suomen murteiden arkistosta poimimani kutkuttava ehdotus, joka aloitetaan a-partikkelilla: a tahottak työ nähä ni mie tuo suure kärmie tuppaa? Sak
Samaan tapaan kuin esimerkiksi no ja a ovat rituaalistuneita aloituksia, la-pikkusanaa voidaan esimerkkilauluissa pitää rituaalistuneena laulunaloituksena, ja se on siis aloituksen merkkaaja: täten ryhdyn nyt laulamaan.
Olen muutenkin ollut kiinnostunut sellaisista interjektioista, joiden tehtävät näyttävät olevan performatiivisia, eli interjektiot liittyvän tiukasti siihen tekemiseen, jonka yhteydessä niitä käytetään. Esimerkiksi interjektiota pai käytetään nimenomaan, kun paijataan (ja halutaan myös tehdä suopea paijaamistarkoitus selväksi), ja erilaisia keinutteluinterjektioita, kuten heijaa ja kiikkuu, käytetään, kun keinutellaan esimerkiksi lasta. Niiden merkitys lienee jotakin sen kaltaista kuin ’keinuttelen sinua, teen sen tarkoituksella ja tarkoitan myös, että se on mukavaa’. (Olen kirjoittanut tällaisista interjektioista lyhyesti toisaalla.)
Mielestäni la on laulunaloitussanana kaikin puolin ihastuttava. Olisi todella kiinnostavaa ottaa se käyttöön – kun ryhtyisi laulamaan, vetäisi ensin fraasin la mä ryhdyn nyt laulamaan tässä tai jotain – ja sitten vasta aloittaisi itse laulun.
Että tulee selväksi, mitä ollaan tekemässä.
Sanat ja sävel 
Paluuviite: Tuu tuu tupakkarulla | Sanat ja sävel
Paluuviite: Katsaus Nykysuomen sanakirjaan | Sanat ja sävel
Hei, onpa mielenkiintoisia blogitekstejä, kiitos! La-sanasta kannattaa vilkaista myös R. E. Nirvin Inkeroismurteiden sanakirjaa (1971, s. 241); näyttää siltä, että inkeroiskielessä se on ollut ihan arkikielessä käytetty partitiivi (’anna’, ’annapa’). Mun näppituntumani mukaan sitä ovat kuitenkin laulussa käyttäneet myös inkerinsuomalaiset ja ehkä eteläkarjalaisetkin (tämä pitäisi tarkistaa erikseen, SKVR-tietokanta näyttää juuri nyt oikkuilevan). Kysymys siitä, mitä kaikkea runokieli ja runot kantavat mukanaan murre- ja kielialueelta toiselle ja mikä kehkeytyy vain puhekielistä erillisenä laulukielenä onkin sitten monisyisempi juttu, toivottavasti näitäkin innostuisi taas joku penkomaan. — Kiitos myös siitä leikki- ja rallatussana-artikkelista, on mainio!
Kiitos paljon kommentista, todella mielenkiintoista! Eipä tullut mieleen, että joku erikoissanakirja saattaisi tuntea la-sanan. Valitettavasti oma asiantuntemukseni ei kyllä laulukielen tutkimiseen riitä – toivotaan, että joku siihen tarttuu. Ja kiva, että olet lukenut LLR-juttua – se ei kyllä ole saanut huomiota (ehkä väärä lehti). Itsekin olen omia tekstejäsi kyllä ahkerasti selaillut, kiitos niistä 🙂