Käänteissanakirja – lystiä iltapuhteeksi

Minulla on mieltymys, joka ei ole kovinkaan salainen: tykkään sanakirjoista. On kenties jonkin verran pölyistä todeta, että lempikirjojani on Nykysuomen sanakirja, mutta en häpeä tätä faktaa ollenkaan. Kirjoitan Nykäristä tuonnempana, mutta nyt pureudun erääseen uudempaan suosikkiini, Suomen kielen käänteissanakirjaan (koostanut Tuomo Tuomi, kustantaja SKS). Minulla on teoksesta oma mintunvihreäkantinen kopioni, joka edustaa 2., korjattua painosta.

Tutustuin Käänteissanakirjaan vasta muutamaa vuotta sitten – sitä ennen en tiennyt tämän jalokiven olemassaolosta. Käänteissanakirjan nerokas ideahan on, että siihen on koostettu Nykysuomen sanakirjan sana-aineisto sanojen lopusta alkaen tavutettuna, eli siis sanat on aakkostettu nurin niskoin. Kirjan johdanto toteaa vähän siitä, miksi näin on tehty:

”Suomen johto-opin ja taivutuksen tutkimus on pitkään kaivannut aineskokoelmaa, joka yhtäältä ryhmittäisi johdoltaan ja yleiseltä sanastruktuuriltaan samantyyppiset sanat kimpuiksi ja toisaalta mahdollistaisi – ilman kohtuuttomaksi katsottavaa vaivannäköä – aineksen tilastomatemaattisen käsittelyn.”

On siis haluttu saattaa samanrakenteiset sanat lähekkäin, esimerkiksi siis sanat, jotka on muodostettu saman johtimen avulla. Tämänkin kirja kyllä toimittaa, mutta lopputulos on toisaalta katsoen silkkaa neroutta ja surrealistista taide-elämystä.

Käänteissanakirjassa nimittäin peräkkäin tulee tajuntaa laajentavana listana sellaisia sanoja, jotka eivät mitenkään muuten esiintyisi yhdessä. Kun sanalistausta lukee, muoto ajaa merkityksen yli ennennäkemättömän nautinnollisella tavalla, joskin aivan hetkellisesti. Tapahtuu erikoisia semanttisia ristivalotuksia, vääristymiä ja virkoamisia. Osa sanoista sopii yhteen. Sitten tapahtuukin hämmentävä syrjähdys, kun aivan toisiinsa sopimattomat merkitykset asettuvat rinnakkain. Sanan ensin korosteisempana ollut foneettinen materiaali antaa uudelleen periksi merkitykselle, ja merkitys syttyy kesken lukemisen. Muodostuu oivalluksia. Muodostuu tarinoita ja tapahtumaketjuja.

Ennen kaikkea muodostuu upeita rytmisiä ilmiöitä. Sanalistaus saa aikaan dadaistista runoutta tai omaperäistä räppäämistä. Annan muutamia esimerkkejä satunnaisella otannalla:

ruutta pruutta hauta lauta jumalauta jukolauta jukulauta pirulauta nauta rauta kiesauta reduta liiduta liiduta nahuta loihuta roihuta tihuta tanhuta kohuta kuohuta karhuta pauhuta sauhuta

yksikantaan korkeintaan piripintaan puolirintaan varhaisintaan aikaisintaan kauintaan kertaan virtaan

kalanen palanen mailanen kuplanen naulanen neulanen rihmanen kuomanen sananen hihnanen liinanen munanen lapanen huopanen kippanen tippanen koppanen kuoppanen varpanen tupanen piiranen oranen

Riimisanakirjanakin Käänteissanakirjaa voi käyttää. Itse en olisi kyllä ikinä keksinyt riimiparia nauhanenrauhanen, esimerkiksi siis:

Tukassaan tytöllä punainen nauhanen, kaulassa tykytti levoton rauhanen.

(Sivumennen: Viime yönä kun en saanut unta, aloin sommitella sanoja pikku lauluun, joka menee Vivaldin Kevät-konserton ensiosan melodiaan. Se alkoi jotenkin näin: Sinä herneenversoni mun, sinuun kerrassaan ihastun, sinä kintuissa saat sukat pyörimään. Mutta ei siitä tämän enempää.)

Mutta toki Käänteissanakirja käy myös aivan asialliseen tarkasteluun: sen avulla voi siis tutkia sanoja ja sanaryhmiä.

Otetaan esimerkiksi sanoja, jotka selvästi kuuluvat yhteen: sanat, jotka loppuvat –ea,-. Näistä ehdottomasti suurin osa on adjektiiveja. (Otan nämä sanat esille ihan siitä syystä, että tykkään tämänmuotoisista sanoista.)

Lauri Hakulinen toteaa johtimesta klassikkokirjassaan Suomen kielen rakenne ja kehitys s. 102, kohta 53:

”Seuraavassa luetellaan – lähtökohtana nykykielen asut – yksinkertaisia nominikantaisia substantiivin ja adjektiivin johtimia, mainiten mahdollisuuksien mukaan myös lyhyesti niiden kehitysvaiheista. – – 2) -ea, -eä- Substantiiveja hopea, häpeä, lipeä, pallea. Adjektiiveja aukea, eheä (vrt. eho), ilkeä (vrt. ilka), kankea (vrt. kanki), kauhea, kipeä [– –].”

Hakulinen toteaa johtimen kantasuomalaisen asun olleen *-eδa, *eδä; ”Sen [alkuperäisen johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.”

Esitän jonkin verran Käänteissanakirjan listausta näistä sanoista. (Olen perannut mukaan kuulumattomia sanoja pois. Verbit, jotka kuuluvat aivan eri sanatyyppiin, ovat puolestaan suluissa.)

lahea, juohea, karhea, orhea, urhea, kauhea, lauhea, muhea, jouhea, rouhea, tuuhea, kajea, laakea, (hakea), lakea, makea, sakea, nahkea, tahkea, pohkea, rohkea, kuohkea, uhkea, lauhkea, muhkea, puuhkea, haikea, maikea, raikea, taikea, vaikea, oikea, soikea, huikea, puikea, suikea, tuikea, kukkea, (tukkea), valkea, (polkea), julkea, (kulkea), (sulkea), ankea, kankea, sankea, tankea

Ja niin edelleen ja niin edelleen (näitä on paljon). Seuraavaksi esimerkiksi muutamia etuvokaalisia saman sanatyypin sanoja:

eheä, reheä, tiheä, vinheä, ärheä, pörheä, jäyheä, möyheä, pöyheä, röyheä, käheä, räheä, hehkeä, viehkeä, kehkeä, kiihkeä, nihkeä, leyhkeä, jyhkeä, pöyhkeä, röyhkeä, heikeä, veikeä, rikeä, sikeä, äikeä, räikeä, kekkeä, röykkeä, melkeä, selkeä, (telkeä), ilkeä, (nylkeä), (sylkeä), välkeä, vinkeä, jynkeä, synkeä, vänkeä, tönkeä, herkeä, kerkeä, sirkeä, virkeä, jyrkeä, (särkeä), tärkeä, törkeä, (iskeä), äyskeä

Ja niin edelleen. Näitä todellakin riittää.

Mutta mitä tällainen katsaus hyödyttää? Esitän ihan vain muutamia päällimmäisiä ajatuksia. On myönnettävä, etten ymmärrä äkkipäätä kaikkia näitä adjektiiveja. Mitä tarkoittaa maikea? Entä jylseä? Kuitenkin niiden muoto paljastaa, että kyseessä on ominaisuuden kuvaus.

Yhtenä kielen teorian perusajatuksena on pidetty muodon ja merkityksen sattumanvaraisuutta: sanan muodosta eli foneettisesta asusta ei voi päätellä sen merkitystä. Tämä periaate on kuitenkin lähtökohta, joka ei ankarasti otettuna aina päde. Yhtenä poikkeuksena ovat onomatopoeettiset ja deskriptiiviset sanat eli sanat, jotka tavalla tai toisella jäljittelevät äänneasullaan kuultua tai muuten havaittua.

Toisena poikkeuksena on juuri tällainen sanaston jäsentyneisyys: myös johtimilla on merkityksensä, ja johdetussa sanassa on itse asiassa useampi merkitysosa. Vaikka johdin –ea, – ei enää luultavasti hahmotu merkitykselliseksi, näissä adjektiiveissa on sen ansiosta paljon merkitystä jo muodon puolesta. Kuten Hakulinen toteaa: ”[johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.” Lisäksi monessa esimerkkisanassa nähdään myös deskriptiivisyyttä eli kuvailevaa merkityssävyä, esim. leyhkeä, röyhkeä.

Oli miten oli, on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa tutustua suomen kielen sanavaroihin väärin päin – se antaa täysin uusia ajatuksia.

Lähteet:

Hakulinen, Lauri (1968). Suomen kielen rakenne ja kehitys. Kolmas, korjattu ja lisätty painos.  Helsinki: Otava.

Suomen kielen käänteissanakirja (1980). Toinen, korjattu painos. Koostanut Tuomo Tuomi. Helsinki: SKS.

Advertisements

Tietoja Anni Jääskeläinen

Kirjoittaja on kiinnostunut kielestä ja musiikista ja kielen ja musiikin mahdollisesta suhteesta (muna ja kana, tiedättehän) ja käyttää blogia areenana pohdiskeluihinsa. Kirjoittaja saattaa tehdä myös syrjähdyksiä muihin aiheisiin, kuten kissoihin ja tursaisiin.
Kategoria(t): kieli Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s