Ruudut suuret, -läntä, -mainen ja sanomisen tarve

Luin viime viikolla todella kiinnostavaa kirjaa, nimittäin Päivi Rintalan tutkimusta ”Suomen läntä-loppuiset adjektiivit”, joka on julkaistu 1972. Kirja oli kaikin puolin todella rattoisaa luettavaa: hyvin kirjoitettu, kiinnostava, mainiosti argumentoiva, täsmällinen, vetävä ja hyvin sivistynyt. Harvoin voi sanoa kielitieteellisestä tutkimuksesta, että se sopisi hyvin iltalukemiseksi, mutta tämä kyllä sopii. (Taidan lukea koko Rintalan tuotannon.)

Myös aihe on kiinnostava. Rintala käsittelee, kuten jo otsikko kertoo, –läntä-loppuisia adjektiiveja, kuten vähäläntä, lyheläntä, lyhyenläntä, ikäläntä, laihalanta, lihavanläntä, suurenläntä, vähäläntäinen ja helppolantainen. Kyseessä on sanatyyppi, jossa loppuosa ‑lanta/läntä tai -lantainen/-läntäinen liittyy ominaisuutta kuvaavan sanan nominatiivi- (esim. laihalanta) tai genetiivimuotoon (esim. lyhyenläntä). (Nykyisin käytössä on lähinnä etuvokaalinen tyyppi, joka liittyy genetiiviin, mutta aikaisemmin ja murteissa variaatiota on ollut enemmän.) Rintala käsittelee sanatyypin historiaa, etymologiaa ja levikkiä.

Sanatyyppi on ensituntumalta todella kumma. Itselleni tuttu on lähinnä muoto lyhyenläntä, joka kielitajussani ei ole lainkaan neutraali vaan humoristinen tai pejoratiivinen. Kuitenkin nämä sanat ovat olleet aiemmin aivan neutraaleja, ja päätteen merkitys on ollut moderatiivinen eli lieventävä: lyheläntä on merkinnyt ’lyhyehkö’ ja laihalanta ’laihahko’. Substantiiviin liittyessään päätteen merkitys on puolestaan ollut lähinnä ’kaltainen’, kuten sanassa lapsilantanen, ’lapsehtava’.  Oppia ikä kaikki! Ja kumma juttu: kun olen lukenut kirjan verran eri -lanta/-läntä-loppuisia sanoja, ne alkavatkin tuntua vähemmän hämmentäviltä ja itse asiassa ihan tutuilta ja käypäisiltä. Saatan alkaa käyttää esimerkiksi sanaa vähäläntä, ’pienehkö’, ’lyhyehkö’, ihan koska tahansa näinä päivinä.

Luin myös toista Rintalan tutkimusta, nimittäin Virittäjä-lehden artikkelia ”Suomen nominikantaiset mainen-johdokset” vuodelta 1976. Se on myös erinomainen. Artikkelin kohteena oleva –mainen/-mäinen-johdin voidaan nykykielessä liittää lähes mihin tahansa substantiiviin ja saadaan laadun kuvauksia, kuten kissamainen, pöytämäinen, omenamainen, räpylämäinen, rakkausmainen ja niin edelleen. Kissamainen muistuttaa kissaa jossain suhteessa ja räpylämäinen räpylää (mutta ei välttämättä ole ihan sellainen); rakkausmainen tunne on jotakin rakkauden suuntaista mutta ei kenties täytä kriteereitä kaikissa suhteissa. (Ihan kaikkiin substantiiveihin tämä johtaminen kuitenkaan tuskin sopii: esimerkiksi hyvin abstraktit substantiivit tuntuvat epäluontevilta johdettavina, samoin tietyn muotoiset tai jo pitkälle johdetut kantasanat ovat kömpelöitä. Onko esimerkiksi alemmuudentuntoisuusmainen mahdollinen?)

Artikkelissaan Rintala pohtii mainen-johtimen etymologiaa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on melko löysin perustein esitetty, että taustalla olisi substantiivi maa ja sen oletettu merkitys ’laatu, laji’ niin kuin ilmauksessa olla samaa maata. Rintala osoittaa kuitenkin, että tämä ei ole todennäköistä ja että –mainen itse asiassa koostuu yhteen liittyneistä johtimista ma+inen. Rintalan mukaan substantiivin maa merkitys ’laji, laatu’ esiintyy vain korttipelitermistössä ja sieltä levinneissä sanonnoissa; se ei siis voisi edes toimia pohjana johtimelle, jonka merkitys olisi ’kaltainen’. Itse asiassa korttipelitermin maa taustalla lieneekin merkitys ’väri’ eikä merkitys ’laatu’. Värin merkitys näkyy Rintalan mukaan myös totunnaisissa sanonnoissa kuten ”samaa/yhtä maata kuin maalarin housut”. Miten sitten maan merkitys ’väri’ motivoituu? Rintala esittää seuraavanlaisen kehityksen:

”Pitäisin todennäköisenä, että maa on ’(maa)pohjan, alustan’ merkityksen turvin siirtynyt merkitsemään ensin ’(kankaan) pohjaväriä’, sitten yleisemminkin ’väriä’. Tätä merkitsevänä se on voinut joutua korttiterminologiaan, koska naapurikielissäkin korttilajia nimitetään sanalla, joka oikeastaan tarkoittaa ’väriä’.” (Rintala 1976, s. 169.)

Mutta tästä päästäänkin korttipelin pariin ja korttipelisutkautuksiin. Rintala mainitsee kirjoituksessaan myös sellaisia maa-sanan sisältäviä sananparsia, joita on ollut ympäri Suomea tapana äsäytellä korttipelin tiimellyksessä. Näitä ovat muun muassa ”pata on parasta maata”, ”jos ottais näissä maissa” ja ”näissä maissa se oli isäni hauta”.

Tämä sai minut pohtimaan korteilla pelaamista ja sutkauttelemista yleensäkin. Kun itse lapsina pelasimme isämme kanssa korteilla, sisäistimme syvällisesti myös tekemiseen kuuluvan puheenparren: ymmärsimme, että kun tietty maa tulee esille, kuuluu sutkauttaa siihen liittyvä fraasi. Näitä olivat meillä ainakin ”ruudut suuret, sanoi lasimestari”, ”ristillistä se oli Tiina-vainaankin elämä”, ”herttaista hevosenhäntä ja ”pata kattilaa soimaa”.  (Myöhemmin opin ystävältäni fraasin ”tee työt ja opettele pelaamaan”, joka sanotaan, kun toinen on hävinnyt. Se on kyllä ilkeän kuuloinen.)

Nykysuomen sanakirja (suosikkini, kuten muistatte) antaa sanalle sutkaus seuraavan määritelmän (hieman lyhennettynä): ”keskusteltaessa tai irrallisena jonkin tilanteen johdosta esitetty nokkela, leikillinen, tavallisesti lyhyt lausuma, sana(n)sutkaus, sutkautus, sukkeluus, kokkapuhe, kompa, sanaleikki; vitsi.”

Mutta miksi pelissä sanotaan näitä valmiita fraaseja? Ja ovatko ne hauskoja tai nokkelia – ehkeivät sentään, kun ne on kuullut muutaman sata kertaa pelatessaan? Oikein mietin asiaa. Onhan niissä toki jotain perinnäisen hauskaa: Esimerkiksi ruudut suuret, sanoi lasimestari sekoittaa ruutu-sanan kaksi eri merkitystä. Herttaista hevosenhäntä on puolestaan äänteellisesti lystikäs ja lisäksi yhdistää kaksi hyvin erityyppistä tyylillistä ulottuvuutta: toisaalta ylevän ja toisaalta arkisen.

Kai kuitenkin kysymys on siitä, että kun pelataan korttia, kuuluu seurustella mukavasti, mihin kuuluu rupattelu. Kyseessä on yhteinen tekeminen, jota ei voi tehdä tuppisuisesti. Kun kuitenkin pelaamiseen joutuu usein jossain määrin keskittymään, ei ole tapana varsinaisesti tarinoida mitään hyvin pitkiä kertomuksia omasta elämästä – ne vaatisivat myös kuulijalta enemmän keskittymistä ja sopivien mm-, ai jaa– ja joo-elementtien sanomista oikeisiin kohtiin. Nämä valmiit fraasit pitävät keskustelua yllä vaatimatta liikaa. Ja kai niillä myös tehdään lystikkyyttä: ehkä niillä nimenomaan performoidaan jotakin leikillisyyttä, joka kuuluu korttipelaamiseen.

Tämä jäi mietityttämään minua: haluaisin kuulla lisää korttipelifraaseja ja kuulla niiden käytöstä! Aihe on kiehtova. Ehkä olisi syytä myös videoida korteilla pelaamista ja tutkia sitä kielellisenä toimintana ja toimintana yleensä.

Lähteet:

Rintala, Päivi 1972: Suomen läntä-loppuiset adjektiivit. SKS, Helsinki.

Rintala, Päivi 1976: Suomen nominikantaiset mainen-johdokset. – Virittäjä 80, s. 163–191.

Mainokset
Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Hyvästä vanhemmuudesta (ja vähän elatiiviotsikoista) – Kysy ja vastaa, osa 3

Rakkaat lukijani, tässä kirjoituksessa palaan jälleen yleisökysymyksiin. Käsittelen kysymystä ”millaista ja mitä on hyvä vanhemmuus?”. Mutta sitä ennen käsittelen hieman otsikointia.

Otsikko on tärkeä osa kirjoitusta tai mitä hyvänsä viestiä. Tekstilajista riippuu paljonkin, millainen otsikko on onnistunut, mutta yleensä voidaan sanoa, että yhtenä otsikon tarkoituksena on houkutella lukija lukemaan kirjoitus ja toisena tarkoituksena on tiedottaa, eli kertoa siitä, mistä on kysymys. Monesti otsikossa kannattaa mennä suoraan asiaan ja kertoa jutun pointti. Ihan reippaasti vain, panttaamatta. Hyvä otsikko kirjoitukselle on siis sellainen, josta välittömästi tiedetään, mitä teksti koskee – monesti ei tarvitse lukea itse tekstiäkään, jos sähköpostiviestin otsikko on jotakin sen tyylistä kuin ”tämän päivän kokous peruttu”.

Kaunokirjallisuudessa otsikointi on tietysti oma juttunsa – siinähän otsikointi voidaan ymmärtää taiteelliseksi ilmaisuksi, jonka ei tarvitse olla tiedottavaa. Hyviä ominaisuuksia on silloin esimerkiksi kutkuttavuus. Otsikko saa olla monitulkintainenkin. Mainio otsikko on esimerkiksi Johanna Sinisalon romaanilla Ennen päivänlaskua ei voi. Lukija alkaa miettiä: Mitä ei voi? Kuka ei voi? Ei vain voi? – Itselläni kesti jonkin aikaa tajuta, että otsikko on tietysti laulusta Päivänsäde ja menninkäinen (”Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi / milloinkaan olla päällä maan”), mikä tietenkin sopii nokkelasti Sinisalon romaanin teemaan. Laulun säe on katkaistu niin ovelasti, että kielellinen rakenne tulee helposti tulkittua toisin, mikä tekee otsikosta kiehtovan. Sen sijaan Sinisalon seuraavan romaanin Sankarit otsikko on melko huono, vaikka kirja onkin mainio. Otsikko on liian yleinen ja kertoo aivan liian vähän kirjan teemasta (sävystä kylläkin, mukana on ironiaa).

(Sivumennen: Lehtiotsikoinnissa on omat sääntönsä, joista annetaan yksityiskohtaisiakin ohjeita, ks. esim. https://stt.fi/tyylikirja/jutun-kieli-ja-sisalto/hyva-otsikko/. Aikamme ilmiö ovat tietysti klikkiotsikot, joilla pantataan sisältöä mahdollisimman paljon ja yritetään herättää kiinnostus – johon ei aina edes vastata. Klikkiotsikointi on rasittavaa ja edustaa huonoa makua, sanon minä. Jonkin kokouksen peruutuksenkin voi toki laittaa klikkiotsikon taakse, esimerkiksi ”Mitä projektijohtaja päätti tämän päivän osalle kahvihuoneeseen liittyen, lue ja katso!”. )

Otsikon muotopiirteitäkin voidaan tarkastella. Esimerkiksi käyvät elatiiviotsikot ja partitiiviotsikot. Yllä näemme elatiiviotsikon ”Hyvästä vanhemmuudesta”; vastaava partitiiviotsikko olisi ”Hyvää vanhemmuutta”. Näihin klassikoihin turvaudutaan, kun ei rehellisesti voida mitenkään sanoa, että käsiteltäisiin koko asia, vaan otetaan käsittelyyn vain jokin pieni kulma aiheesta – ei siis reippaasti otsikoida kattavasti ”Hyvä vanhemmuus”. Juttelin kollegojeni kanssa väitöskirjan otsikon keksimisestä. Se ei ole mitenkään vähäpätöinen päätös, sillä otsikosta pitäisi käydä ilmi tutkittava aihe ja mielellään näkökulma tai tutkimusmetodikin. Vastaväittäjä tulee ehdottomasti puuttumaan otsikkoon ja ruotimaan sitä. Tässä keskustelussa tuli ilmi, että elatiiviotsikot ovat väitöskirjoissa täysin epäsuositeltavia – väitöskirjassa jos missä olisi syytä käsitellä asia kattavasti eikä varovaisesti todeta katsovansa siitä jotakin rajattua aspektia.

Hyvä vanhemmuus on aihe, josta en mitenkään pysty sanomaan kovinkaan paljon saati millään auktoriteetilla, joten osuva otsikko on nimenomaan ”Hyvästä vanhemmuudesta” tai jopa jotenkin intertekstuaalisen vanhastavasti ”Sananen hyvästä vanhemmuudesta”.

(Sivumennen: Keksin jatkuvasti hyviä otsikoita ornitologian lehtiin. Suosikkejani ovat ”Tavi ei ole tavis” ja ”Västäräkistä vähäsen”. Yhtä hyvä ei ole ”Närhen munat ja muuta keväistä” eikä ”Mikä harakkaa naurattaa”. – Näitä en missään nimessä tule kirjoittamaan, joten saa käyttää vapaasti.)

Siihen vanhemmuuteen sitten: Millaista ja mitä on hyvä vanhemmuus? Nähdäkseni yhtenä hyvän vanhemmuuden piirteenä on se, että antaa lapsensa olla se, joka hän on, aikuiseksi asti. Se, että annetaan lapsen kasvaa ja tulla omaksi itsekseen ja autetaan siinä – ehkä erilaiseksi kuin itse on, mutta omaksi itsekseen. Hyvä vanhemmuus on myös tukemista: sellaista tuen antamista, että lapsi voi aina luottaa vanhempaansa ja tämän hyväntahtoisuuteen, siihen että vanhempi on joka tapauksessa ja joka tilanteessa lapsensa puolella, vaikka olisikin eri mieltä. Lapsen on voitava puhua vanhemmilleen. Lapsen luottamusta ei saa rikkoa, sitä on erittäin vaikea rakentaa ennalleen. (Vanhempi luo suhteen lapseensa ja jos suhde on huono, monesti vanhempi saa syyttää vain itseään.) Turvallisten rajojen asettaminen on tietenkin tärkeää. Lapsen ei tarvitse osata itse päättää. Jotkin asiat vanhemmat tekevät hänen puolestaan (tietenkin lapsen iän huomioon ottaen) – mutta perustella pitää. Autoritäärinen vanhemmuus, jossa sanellaan sääntöjä, joita ei perustella tai joista ei puhuta, ei ole hyvää vanhemmuutta.

Ehkä outoa kyllä, mielestäni paraatiesimerkki hyvästä vanhemmuudesta ovat kissat. Kun kissa synnyttää pentunsa, se kiintyy niihin suunnattomasti ja kiihkeästi. Ne ovat sille kaikki kaikessa. Milloinkaan kissaemo ei näytä niin onnelliselta kuin kehrätessään tuhisevassa ja hyrisevässä pesässään, josta kuuluu onnellista maiskutusta ja nuolemisen ääniä. Ensimmäiset kaksi viikkoa kissaemo uhraa lapsilleen kaikkensa: se käy hädin tuskin syömässä ja juuri ja juuri ehtii peseytyä. Kun pennut sitten avaavat silmänsä ja alkavat ryömiä, emo saattaa jo antaa niiden olla vähän omissa oloissaan, lämmittämässä toisiaan. Kun pennut lähtevät pesästä kolmen viikon iässä, emo seuraa tarkasti niiden kintereillä ja vahtii ja suojelee niitä, mutta ei estä niitä tutkimasta ja oppimasta uutta. Kun pennut kasvavat, emo antaa niille jatkuvasti vähän enemmän tilaa ja enemmän aikaa olla itsekseen – se käy edelleen imettämässä niitä, puhdistaa ne, vie niitä hiekkalaatikolle ja ruokakupille, mutta saattaa mennä ulos hyvillä mielin ja nukkuu omia päiväunia toisessa huoneessa. Pennut saavat leikkiä ja tutkia. Emo myös opettaa niille kissajuttuja ja tuo pikkueläimiä tapettavaksi ja syötäväksi. (Oma hiiri voi muuten saada aikaan pahaa sisaruskateutta pennuissa – muut pidetään muristen poissa sen luota.)

Ja sitten kun pennut ovat noin kolme kuukautta vanhoja, emo saa äkkiä tarpeekseen: Se vieroittaa liian isot pennut ja mieluusti lähettää ne maailmalle. Menkää! se sanoo. Häipykää! Etsikää oma reviiri! Emokissa ei jää pitämään kiinni, se antaa pentujensa aikuistua. (Itse asiassa se saattaa alkaa vihata pentujaan, jos ne eivät ymmärrä lähteä.) Emokissalla on siis selvä vaisto siitä, mitä pentu tarvitsee kussakin ikävaiheessaan, ja se antaa suhteensa pentuihin muuttua. Ehkä ihmisenä toivoisi, että kissa ja sen aikuiset pennut tulisivat hyvin toimeen – sitä ainakin toivoisin ihmisvanhemmille ja näiden aikuisille lapsille. Mutta vanhemman ja aikuisen lapsen suhteen eteen on nähtävä vaivaa, se ei ole mikään biologian sanelema juttu. Vanhempi on lapselle kaikkein tärkein, mutta vanhemman on löydettävä sopiva rooli myös lapsen kasvaessa.

Kategoria(t): kieli, Kysy ja vastaa | Kommentoi

Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa II

Jatkan tässä kirjoituksessa sitä merkityksiin liittyvien ajatustenpoikasten tutkiskelua, jonka aloitin edellisessä kirjoituksessa.  Tässä tekstissä kuvaan sitä, miten sanat avaavat ovia. Teksti saattaa olla jonkin verran raskas, mutta jaksakaa – lopussa seisoo kiitos (eli ihmeellinen runous).

Paksut sanat. Kun olen tarkastellut sti-adverbeja (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, yllättävästi, paksusti), yksi oivallus – sinänsä kyllä tavallaan itsestään selvä – on ollut se, miten näiden adverbien ”paksuus” vaihtelee: toisissa on vain vähän semanttista sisältöä, toisissa paljon, melkein lauseen verran.

Tarkastellaan vaikka lausetta Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti. Tässä lauseessa on kaksi adverbia: nopeasti ja odottamattomasti. Niistä adverbi nopeasti on ohut, toisin sanoen siihen ei ole mahdutettu kovin paljon merkitystä. Kielentutkimuksessa on tapana puhua morfeemeista. Morfeemit ovat kielen pienimpiä merkitystä kantavia yksiköitä. Ne voivat olla joko vapaita tai sidonnaisia: adjektiivi nopea on vapaa morfeemi, kun taas elementti –sti on sidonnainen morfeemi. Nopeasti-adverbissa on siis kaksi merkitysosaa: adjektiivikanta nopea ja morfeemi –sti, jonka on yleensä ajateltu olevan johdin ja ilmaisevan tapaa.

(Sivumennen – ja älkää säikähtäkö tästä kenties liian teoreettisesta pohdinnasta –: on myös toisinaan ajateltu, että sti-muodot edustavat taivuttamista eivätkä johtamista. Voimme ehkä ajatella elementin -sti toimivan siten, että se ilmaisee sen elementin, johon se liittyy – eli esimerkkilauseessa adjektiivin nopea – suhdetta toiseen elementtiin lauseessa, joka esimerkissä on joko verbimuoto tuli tai verbin ja subjektin liitto tilanne tuli. -sti on siis eräänlainen kieliopillinen vempain, jonka avulla saadaan laadunilmaus kiinnitettyä verbilausekkeeseen tai lauseeseen; adjektiivejahan ei noin vain voi syntaktisesti liittää verbeihin, vaan ne liittyvät esimerkiksi substantiivin määritteiksi.)

Sen sijaan adverbi odottamattomasti on varsin paksu kahdesta syystä.

Ensinnäkin siinä on monta morfeemia: odottamatonsti (osa liittyy eriasuisiin vartaloihin, mistä äänneasun variaatio). odotta– on verbivartalo, -ma-ton- (tai –maton-) on kieltopartisiipin tunnus, jossa osa –ma– on sama –ma kuin niin kutsutussa agenttipartisiipissa (esim. mummon neulomat sukat) ja kolmannessa infinitiivissä (esim. neulo-ma-ssa) ja jossa –ton on karitiivinen johdin, joka ilmaisee ilman kantasanan kuvaaman olemista (tämän lausekkeen taivutus meni pieleen, mutta älkää siitä välittäkö). –sti on se sama –sti kuin edellä. Sanassa on siis jo morfeemien määrän perusteella paljon prosessoitavaa.

Toiseksi (kuten jo tuli ilmi) sanan odottamattomasti kantana on verbi odottaa. Verbit ovat jo itsessään ”paksuja” sanoja; verbien kehys (englanniksi frame) on rikas. (Hieman hankalasti ”kehys” tarkoittaa monia asioita, mutta puhun tässä kohtaa niin kutsutun kehyssemantiikan – englanniksi frame semantics – tarkoittamasta kehyksestä.) Jokainen verbi tuo mukanaan tiedon esimerkiksi siitä, millaisia osallistujia verbin kuvaamaan prosessiin kuuluu. Odottamiseen kuuluu esimerkiksi se, joka odottaa ja se, mitä odotetaan. Odottamisessa on joku elollinen kokija, jonka kognitiivisia prosesseja tarkastellaan, ja jokin olio tai prosessi, joka on tuon kognitiivisen toiminnan kohteena. Verbeillä on myös ajallisuutta: niin kutsuttu teonlaatu ja kesto sekä sijoittuminen johonkin tapahtuma-aikaan, joka yleensä ilmaistaan aikamuodoilla. Kun siis sanotaan Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti, luodaan samalla paikalle joku kokija, joka olisi voinut odottaa tilannetta, mutta ei nyt voinutkaan tai osannutkaan.

Samoin lauseessa Osa kaihileikkauksistakin voitaisiin tehdä nopeasti ja ilman sairaalapaikkojen tarvetta on ohuemman adverbiaalin nopeasti rinnalla toisena adverbiaalina hyvin paksu elementti, lauseke ilman sairaalapaikkojen tarvetta. Tässä lauseessa verbistä johdettu (eli hienosti sanoen deverbaalinen) elementti on substantiivi tarve. Sekin avaa kehyksen: on joku joka tarvitsee (ja jota lause ei ilmipannusti ilmaise) ja se, mitä tarvitaan, tässä sairaalapaikat – ja tällaista tarvitsemista ei siis ole, minkä kertoo adpositio ilman.

Kun katselin muistiinpanojani, olin kirjoittanut tuon ensimmäisen esimerkkilauseen kohdalle Sanat avaavat ovia. Huomioni varmaankin tarkoittaa käytännössä, että sanat avaavat nimenomaan kehyksiä: sana tuo siis mukanaan osallistujansa ja muita kehyselementtejä.

Maailmat ja kuvat ja avautuvat ovet. Sanat tuovat mukanaan tietorakenteita myös toisessa mielessä; koska sanojen merkitys on ensyklopedinen, ne tuovat mukanaan runsaasti maailmantietoa, kuten edellisessä kirjoituksessani kuvasin.

Lisäksi sanat tuovat mukanaan kaikenlaisia mielikuvia, jotka eivät ole niinkään kielellisiä tai tiedollisia vaan esimerkiksi visuaalisia tai auditiivisia. Tästä sain taas muistutuksen, kun viime viikolla Aleksis Kiven, erään lempikirjailijani ja -runoilijani, päivänä kollegani julkaisi sosiaalisessa mediassa Kiven runon, jonka tässä lainaan:

Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.

(Aleksis Kivi)

Runo on upea. Kiven kielenkäyttö on täysin omalaatuista. Itselleni runo avasi ihmeellisesti ja salamannopeasti syksyisiä ja keltaoransseja, pimeitä, tummia, säkenöiviä kuvia siitä, millainen on kaamea syksy, kun se nähdään rajuna ja rumankauniina, jotenkin jumalaisena. Syksy voi olla rajuudessaan myös upea. Säe säkeeltä aukeaa uusia kuvia: ensin syksyisen korven karun kaunis äänimaailman (huminaa, jylinää, kuminaa), sitten se, miten syysmyrsky käy koivun lehtiseppeleen kimppuun ja raastaa sen alas, miten lehdet räjähtävät pitkin ilmaa, miten myrsky riehuu ja vedet kuohuvat. Ja sitten täysin toinen, kaukainen kuva: kurkiaura kulkee kohti etelää taivaan poikki ”kyntäen sineyttä”. Tämä muistutti minua siitä, miten viime syksynä katselimme pihalta, miten sadat, kenties tuhannet kurjet lensivät suoraan ylitsemme, suuntana tarkalleen ja täsmälleen etelä. Välillä kuului kurkien maaginen, surumielinen huuto. Siinä oli jotakin huikaisevaa. Kesä jätti meidät. Tuli pimeä syksy.

Runous on ihmeellistä: se voi todella tehdä rumasta kaunista. Se voi avata ovia maailmoihin.

Lähteitä:

Berkeleyn yliopisto Kaliforniassa pitää yllä niin kutsuttua FrameNet-projektia, jonka on aloittanut kielentutkija Charles S. Fillmore. FrameNetin ideana on analysoida kaikki englannin verbit (ja muitakin sanoja) niiden kehyksen puolesta ja tutkia esimerkiksi, millaisia osallistujia verbeihin liittyy ja millaisilla lauseenjäsenillä ne konstruktioissa koodataan. FrameNetiin ja sen periaatteisiin voi tutustua osoitteessa https://framenet.icsi.berkeley.edu/fndrupal/

Kieltopartisiippiin voi tutustua osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=526

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa I

Tutkin varsin vaikeaa mutta antoisaa aineistoa, tarkemmin sanoen sti-adverbeja sanomalehtilauseissa (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, oikeasti, valloittavasti jne.), ja tämä tutkiminen on saanut minut kyllä miettimään monenlaisia asioita. Jaan teidän kanssanne joitakin, lähinnä merkityksiin liittyviä ajatuksenpoikasia.

Tämä pohdinta jakautuu kahteen osaan, ettei siitä tulisi liian pitkä. (Varsinainen yhteenveto seuraa sitten jälkimmäisessä osassa II.)

Aloitan lainaamalla kognitiivisen kieliopin luojaa Ronald W. Langackerin kiehtovaa esimerkkiä. Langacker pohtii sitä, mikä osa ilmausten merkityksestä tulee suoraan osarakenteiden merkityksistä ja mikä tulee jostakin muualta. Esimerkiksi hän antaa lauseen He is barely keeping his head above the water, suomeksi Hän saa juuri ja juuri pidettyä päänsä vedenpinnan yläpuolella.

Langackerin mukaan esimerkkilause herättää mielikuvan siitä, miten joku kamppailee pysyäkseen pinnalla uidessaan. Kuitenkaan tämä mielikuva ei itse asiassa voi Langackerin mukaan syntyä säännöllisten yhdistämisperiaatteiden avulla lauseen osana toimivien sanojen konventionaalisista merkityksistä. Toisessa kontekstissa lause voitaisiin nimittäin ymmärtää ratkaisevasti eri tavoin:

Kuvitellaan sellaista meren yli suuntautuvaa helikopterikilpaa, jossa osallistujien on lähtöviivalta maaliin kuljetettava irrotettua päätä, joka roikkuu köyden varassa helikopterista; osallistuja diskvalifioidaan, jos hänen kuljettamansa pää missään vaiheessa menee veden pinnan alle.

Veden pinnan alle joutumista on tosiaan monenlaista, mielikuvitusmaailmoissa vielä useammanlaista. – Valtavasti siitä, mitä teksteistä ymmärrämme, saakin aikaan niin kutsuttua maailmantieto, joka ei ole ”sanoissa tai lauseissa” itsessään – se on tietoa, joka meillä on muutenkin. Tällaista tietoa on lingvistisesti hyvin vaikea kuvata. Miten ihmeessä oikea tulkinta syntyy? Miten sen voi eksaktisti kuvata? Langacker on ratkaissut ongelmaa kognitiivisessa kieliopissaan toisaalta siten, että pragmatiikkaa (merkitystä kontekstissa) ja semantiikkaa ei eroteta keinotekoisesti, toisaalta siten, että merkitys oletetaan laajaksi, niin sanotusti ensyklopediseksi. Sanan merkitys jäsentyy korosteisena osana sen taustana olevaa laajempaa tietorakennetta vasten; voitaisiinkin olettaa sellainen maailma, jossa päänkuljetushelikopteriajot ovat siksi keskeisiä, että jo pään ja veden yhdistäminen toisi heti oikeanlaisen mielikuvan mukanaan.

Olenkin miettinyt taas kerran eräänlaista muna–kana-ongelmaa: Kun tutkin valmiita lauseita, ruodin niitä lukijan näkökulmasta ja jossain määrin epäluonnollisella asenteella, kohtuuttoman analyyttisesti. (Keskivertolukija suhtautuisi niihin varmasti rennommin ja ottaisi merkityksen jotenkin holistisemmin ja enemmän annettuna.) Yritän purkaa merkitystä eri elementtien ja konstruktioiden kontolle. Mitä niistä kukin tekee? Mikä on tietyn elementin oma merkitys, ja mistä se saa merkityksensä?

Kirjoittaja ei pohdi ihan tällaisia. Hän on ilmaissut jotakin mitä hänen tarvitsee ilmaista, mitä hän haluaa ilmaista. Hän on käyttänyt sellaisia kielen rakenteita, jotka mahdollistavat sen sanomisen, mitä hän haluaa sanoa. (Onko hän onnistunut?) Mutta miten merkitys on puolestaan mennyt siihen hänen ilmaisemaansa? Jotenkin se on sinne mennyt (onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin), ja minä sitä sitten tulkitsen, kenties niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut, kenties toisin. Joka tapauksessa en pysty sanomaan, mitä kirjoittaja on itse asiassa aikonut sanoa.

Aineistossani on esimerkiksi lause Michael Ensahin, 14, piirros taas kuvaa tarkasti ja täsmällisesti hänen kotikylänsä tuhon.

Kuvaavatko tässä lähimerkityksiset adverbit tarkasti ja täsmällisesti samaa vai eri asiaa? Kun siinä kerran on kaksi eri sanaa, niin kenties ne kuvaavat kahta eri asiaa: mahdollisesti tarkasti kuvaa piirrosjäljen pikkutarkkuutta, kenties täsmällisesti kuvaa piirroksen totuudenmukaisuutta suhteessa kuvattuihin tuhoihin. Spekulointiahan tämä on.

(Jos tutkitaan tekstin sijaan keskustelua, tällainen ymmärryksen tulkinta on jossain määrin helpompaa: tulkinta voidaan monessa tapauksessa nähdä keskustelijoiden reaktioista ja vastavuoroista. Ymmärrys näkyy vierusparin jälkijäsenestä, esimerkiksi vastauksesta kysymykseen. Sujuva tulkinta ilmenee epäröimättömänä jälkijäsenenä, kun taas korjausaloitteet ja tarkentavat kysymykset kertovat tulkintaongelmista. Teksti on tässä suhteessa kivettynyt: on vain lopputulos, ei edes tekstin rakennusprosessia.)

Entäpä sitten seuraava lause: Merkonomi Kuha seuraa tarkasti ja kiinnostuneena suomalaisen kansantalouden rahavirtoja. Miksi tässä lauseessa on rinnastettu keskenään sti-muotoinen tarkasti ja toisaalta essiivimuotoinen kiinnostuneena? Perinteisesti fennistiikassa on ajateltu, että sti-adverbi tavanilmauksena (mitä se ei muuten aina ole) kiinnittyy selvemmin verbin eli tässä seuraamisen luonnehdinnaksi, kun taas essiivimuotoiset määritteet, tässä kiinnostuneena, kiinnittyvät määriteltävään olioon, tässä merkonomi Kuhaan. Seuraaminen on tarkkaa, merkonomi Kuha on kiinnostunut.

Mutta tämä on vain yksi tulkinta – kyllä kai merkonomi Kuha on myös tarkka seuratessaan tarkasti. Koska sataa rankasti, sade on rankkaa, ja toisin päin. Rohkea päättää rohkeasti. Olioilla ja niiden tekemisillä on kohtalonyhteys. Mitä Forrest Gump sanoikaan – Stupid is as stupid does? On eittämätön kehä olion ominaisuudesta olion tekemiseen – tyhmä tekee tyhmästi ja on siis tyhmä – ja tyhmä on tyhmä koska tekee tyhmästi.

On minulla tällainenkin lause: Dickin tarinasta periytyvät muistin ja minuuden aiheet poimuilevat juonekkaasti. Sen oheen olen kirjoittanut ”tulkintani”: olio tuottaa oliomaista liikettä oliomaisesti.

Tällaiset taide- ja konserttiarviot antavat oman haasteensa: niissä kieli on monesti niin kuvallista ja laatusanoin ladattua, että sen tulkinta ei suju tavanomaisin asein, ja tuntuu, että kirjoittajat käyttävät sanoja kuin nonparelleja kakun päällä, ripotellen. Ja tietysti hyvä niin.

Lähde:

Langacker, Ronald W. 1988: A View of Linguistics Semantics. Teoksessa Rudzka-Ostyn, Brygida (toim.), Topics in Cognitive Linguistics. Amsterdam Studies in the Theory and History of Linguistic Science, Series IV, Current Issues in Linguistic Theory, Vol. 50. John Benjamins, Amsterdam.

Suora lainaus on otettu siinä muodossa, jossa se on Tuomas Huumon 1997 teoksessa Lokatiivit lauseen semanttisessa tulkinnassa: ajan, omistajan, paikan ja tilan adverbiaalien keskinäiset suhteet suomen kielessä, s. 45. (Suomennos on blogin kirjoittajan.)

Kategoria(t): kieli, kielioppi | Avainsanat: , , | Kommentoi

Minän ydin – Kysy ja vastaa, osa 2

Tämä on toinen kirjoitus sarjassa, jossa käsittelen saamiani kysymyksiä. Tässä vastaan seuraavaan, jälleen visaiseen kysymykseen: Mistä minäni ydin koostuu?

En kovin hyvin tiedä, millainen olen – pohdin sitä todella paljon, mutta en osaa kuvata sitä.  (Minulla on siitä kuitenkin jonkinlainen, melko pysyvä tunne.) Haaveilen kirjallisesta muotokuvasta. Haaveilen, että joku kirjoittaisi minusta kuvauksen, josta voisin lukea ainakin jonkin kulman ja jonkin näkemyksen siitä, millainen olen.

Itsensä kuvaaminen on vaikeaa, saati sitten rehellinen kuvaaminen. Jos lähtee tekemään vaikka nettitreffiprofiilia, mistä ihmeestä lähtee? Sanottavaa olisi niin paljon, ja ne, jotka kirjoittavat paljon, tietävät että se, mitä valitaan kuvattavaksi, oikeastaan luo kuvattavan. Paljon (kenties oleellinen?) jää pois. Kieli on tosiaan paras tapa valehdella. Ehkä minuuteni ytimen tuntevat paremmin läheiset ihmiseni kuin minä itse? Hekään eivät tiedä paljon. Ehkä he kuitenkin tietävät oleellisempia puolia minusta kuin minä itse?

Mutta mikä tosiaan luo minuuteni ytimen, pystyin sitä kuvaamaan tai en? Ensin vastauksena tulevat mieleen muistot. Ehkä minäni ydin ovat muistoni, jokin käsitys siitä, mitä minulle on tapahtunut ja miten olen elänyt. Muistot siitä, missä olen asunut, keitä on ollut ympärilläni, mitä olen tehnyt, keitä olen rakastanut, mistä olen pitänyt (mutta tässä mennään jo ominaisuuksiin, joista puhun vasta hetken kuluttua).

Muistoista muodostuu jonkinlainen kertomus. Jos on mieleltään suhteellisen terve, kertomus muodostuu kokonaiseksi eikä siinä ole murtumakohtia. ”Minä” ei esimerkiksi vaihdu kesken kaiken. Voi olla suhteellisen varma, että on sama ihminen, joka oli kolmevuotiaana ja viisitoistavuotiaana ja kaksikymmentäviisivuotiaana. On voinut olla pahojakin vaiheita, mutta ne ovat vain muodostaneet ja värittäneet kertomusta, eivät katkaisseet sitä.

Jotkut muistoni ovat hyvin rakkaita. Kun jotakin ihmeellistä ja kaunista tapahtuu, suljen silmäni ja toivon, että muistaisin tämän aina, että tästä ihanasta hetkestä tulisi pysyvä osa minua. (Varmaankin kaikki tekevät niin.) Mutta ikävä kyllä on täysin mahdotonta tietää, toimiiko menetelmä: Sitten jos ja kun unohtaa tuollaisen hetken, ei voi epäilemättä muistaa myöskään, että on yrittänyt painaa sen mieleensä. Niinpä ei voi muistaa, kuinka monta kertaa on koettanut tallentaa tuollaisen hetken ja kuinka monta sellaista on menettänyt.

Toiset muistot ovat surkeita. Jotkin muistot ovat hyvin vaivaannuttavia: ne herättävät syyllisyydentuntoa tai kummallisen epävarmaa oloa.

Koen säännöllisesti oudon ilmiön, jota olen miettinyt paljon. Aina kun teen jotakin tiettyä asiaa, sanottakoon vaikka että silitän tai puhdistan tiskipöytää tai meikkaan kulmakarvaani (näitä on useita erilaisia), muistan aina saman, juuri tuohon toimitukseen liittyvän pakkoajatuksen, jonka tuo tehtävä virittää: mieleeni tulee aina sama mitätön ja kiusallinen muisto, esimerkiksi sellainen, jossa puhun tuttavani kanssa asiantuntemattomasti lasten kasvatuksesta.

Mitä tuollaisella hetkellä tapahtuu? En voi selittää asiaa muuten kuin siten, että tuolla tapahtumahetkellä olen joko tehnyt sitä asiaa, joka toimii laukaisijana, tai olen joskus aikaisemmin samassa toimessa muistellut asiaa niin perusteellisesti, että se napsahtaa aina päälle saman toiminnan vaikutuksesta. Nämä laukeavat muistot ovat poikkeuksetta tuskastuttavia ja kiusallisia, enkä haluaisi muistella niitä. Outoa kyllä, en saa niitä muissa tilanteissa mieleeni. Ne tulevat vain ja ainoastaan seuralaistoimintansa kanssa.

Kuitenkin myös synkeät muistot ovat minun muistojani. Ne ovat osa minua. Omissa muistoissa on silti se hyvä puoli, että ne ovat salaisia: muut eivät niitä näe. Tiukan paikan tullen voin teeskennellä, että en muista mitään. (Ja usein en muistakaan, ihmiset muistuttavat minua aivan oudoista asioista.)

Muiston pysyvyys. Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan: Jos kerran muistot luovat sen kertomuksen, joka muodostaa jotakin oleellista minusta itsestäni, mitä käy, kun muistot katoavat? Minulla on erittäin hyvä muisti – noin periaatteessa – mutta välillä en muista jotakin ihan oleellista. Välillä joku sukulainen tai ystävä muistuttaa minua jostakin, mistä en muista rehellisesti sanoen hölkäsen pöläystä. Voisi luulla, että he ovat keksineet koko asian. Kuitenkaan minulla ei ole mitään syytä epäillä kerrotun todenperäisyyttä. Miten on silti mahdollista, että se on kadonnut itseltäni niin täysin? Siskoni esimerkiksi varmasti muistaa, että olen joskus opiskeluaikoina hakenut työpaikkaa Espoonlahden McDonald’silta. Olen kuulemma valehdellut työhakemuksessa lukion päästötodistukseni keskiarvon alaspäin, kymmenestä 9,9:ään. Minua ei ole kutsuttu edes työhaastatteluun. Vaikea uskoa, että näin on käynyt, koska en muista tästä pätkääkään. En edes muista, onko Espoonlahdessa McDonald’s (ehkä se olikin joku muu paikka). Jos minulta kysytään, tällaista ei ole ikinä tapahtunut.

Ääriesimerkkinä muiston katoavaisuudesta on tietenkin muistisairaus. Jos saan muistisairauden, kadotanko silloin vähä vähältä minuuteni ytimen? Moni ajattelee, että niin käy. Muistisairaudessa on jotakin kammottavaa: Siinä sitä istuu epäluuloisen näköisenä, silmät kapeina paikallaan. Keitä ovat nämä kaikki ihmiset? Tuo ruma tyyppi muistuttaa kovasti jotakuta, jonka on tuntenut. Mutta kuka on tuo lapsi? Lopulta unohtaa, miten syödään tai kävellään, tai että pitää syödä tai kävellä. Eräs tuttavani kertoi muistisairaasta sukulaisestaan, joka sanoi kaikkeen hämmentyneenä ja vähän hätääntyneenä ”Kaikkea ne keksivät!”. Se oli hänen tapansa yrittää ottaa tolkkua ympäristön oudoista tapahtumista – mitä tuokin tekee ja sanoo? Kuitenkaan en usko, että minuuden ydin menee muistojen myötä – jotakin jää jäljelle.

Ominaisuudet ja se, mistä pitää. Minuuden ydintä ei varmasti riitä kuvaamaan pelkkä muistitieto. Siihen kuuluu varmasti myös persoonallisuus ja käsitys itsestä jonkinlaisena, eikä edes käsitystä tarvita: vain se, millainen on – se, miten reagoi ja mistä pistää, miten toimii, ihan riippumatta tiedostaako ja ymmärtääkö sitä itse. (Mikä ja mitä on muuten identiteetti? Tiedämmekö me yleensäkään keitä tai millaisia me olemme? Jonkinlaista ymmärrystä meillä varmaan on itsestämme, mutta siinä saattaa erehtyä todella pahasti – itsepetos on yleistä. Sitä luulee olevansa sellainen tai tällainen, mutta onko?)

Muutamia itseäni koskevia ajatuksia, joiden luulen pitävän paikkaansa: Minun on vaikea istua paikallani. Pidän puutarhanhoidosta. Kun keskityn, raavin usein päätäni. Pidän eläimistä ja juttelen niiden kanssa. Olen helposti melko laiska. Minua ahdistaa olla rumassa tai epäsiistissä ympäristössä. Viihdyn hiljaisuudessa. Mutta ovatko nämä oleellisia tietoja?

Melkein luulen, että syvimmän osan minuuden ydintä muodostavat mieltymykset. Niitäkin on kyllä niin paljon, että kaikkia on vaikea luetella. Joskus joku läheinen huomauttaa tavoista tai mieltymyksistä, joita ei itse pitäisi niin merkitsevinä. Puolisoni esimerkiksi on sitä mieltä, että en mielelläni lähde mihinkään (vaikka luulen, että lähtisin mielelläni), vaan olen mieluiten vain kotona ja juon teetä. En täysin kiistä tätä.

Otan esille muutaman persoonaa luovan mieltymyksen:

Pidän paljon Edgar Allan Poen kirjoituksista. Koen ne hyvin inspiroiviksi.

Pidän väreistä ja maalaamisesta. Ehkä vain pidän värien käsittelemisestä, lopputuloksella ei ole niin väliä. Ihan vain värien sekoittaminen ja katsominen tuo minulle iloa.

Yksi lempikirjani on L. M. Montgomeryn Sininen linna. Se löytyi meiltä kotoa kirjahyllystä. Tiedän, että se ei ole mikään maailmakirjallisuuden merkkiteos, mutta siinä on paljon toimivaa: samaistun vahvasti päähenkilöön, ihailen luontokirjallisuutta, rakastan maisemia, joita kirjassa kuvataan, haluaisin asua samanlaisella pikku saarella, jossa on kaksi kissaa ja kesy varis. Kaikki kirjassa toimii, siinä ei ole mitään ylimääräistä. Olen lukenut kirjan lukuisia kertoja, englanniksi ja suomeksi. Jossain vaiheessa tapasin lukea sen kerran vuodessa. – Kiinnostaa on, että pidän siitä enemmän suomeksi. Se on mielestäni suomeksi ilmaisurikkaampi, mikä johtuu varmasti siitä, että tajuan äidinkielisten sanojen vivahteet paljon syvemmin kuin vieraskieliset – vieraasta kielestä katoaa jotakin. Kun ajattelen kirjoittavani kirjan, itse asiassa ajattelen kirjoittavani Sinisen linnan. Se on sikäli vähän huono juttu, että se on jo kirjoitettu.

Pidän kissoista ja ymmärrän niiden viestintää hyvin. Jo kissan asennosta ja ilmeestä ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Usein tulkitsen asian niin, että kissat ”sanovat” minulle asioita. Eivät ne tietenkään sano, mutta silti ymmärrän niitä.

Näen usein todella värikkäistä ja merkitseviä, tapahtumarikkaita unia. Ehkä uni-identiteettini on todellisempi kuin valveidentiteettini? Ehkä olen todella siellä? Joskus päivällä tunnenkin hetkellisesti, että olen hyvin lähellä unimaailmaa: se on melkein kosketettavissa, vain jokin ohut verho erottaa minut siitä. Sinne on helppo päästä. Tunnen lämpöä. Tunne on hyvin lohdullinen ja onnellinen. Se on kuin onnellinen, mutta hieman epäselvä muisto.

Kategoria(t): Kysy ja vastaa | Avainsanat: , | Kommentoi

Elämän tarkoituksesta ja hyvyydestä – Kysy ja vastaa, osa 1

Kyselin jokin aika sitten ideoita siitä, mitä voisin ajatella ja kirjoittaa, koska minusta tuntui, en enää ajattele tarpeeksi haastavia asioita. Ideoita todellakin tuli! Lähden nyt käsittelemään kysymyksiänne useamman kirjoituksen sarjassa. Tarkoituksenani on todellakin itse pohdiskella, joten olen vakaasti päättänyt olla googlaamatta mitään. Kaikki ajatus- ja asiavirheet ovat siis täysin omaa tekoani! Tällä kertaa käsittelen kahta jonkin verran kinkkistä kysymystä: 1) Elämän tarkoitus, mikä se on? ja 2) Miten hyvyys voisi toteutua?

  1. Elämän tarkoitus? Mikä se on?

Kun tätä lähdetään selvittämään, yhtenä ratkaistavana asiana on tietenkin jo se, mitä ”tarkoituksella” tarkoitetaan. Onko tarkoitus jokin perimmäinen syy? Onko elämä luotu tai tehty tai syntynyt jostakin syystä? Mikä sen on saanut aikaan? Vai onko tarkoitus merkitykseltään jotakin tulevaisuuteen suuntaavaa, jotakin, mitä on suoritettava, jokin päämäärä, jokin kehitystehtävä, ehkä? – Käsittääkseni näitä filosofisia katsantokantoja on nimitetty kausaaliselitykseksi ja teleologiseksi selitykseksi. Näitä selityksiä – sikäli kuin hatarilla tiedoillani muistan – on toki käsitelty maailman sivu, mutta lopullisiin vastauksiinhan näissä tällaisissa on vaikea päästä.

Kenties ilmeisin – ja tympein – vastaus kysymykseen siitä, mikä on elämän tarkoitus, on että elämällä ei ole mitään varsinaista ”tarkoitusta”. Elämä on syntynyt sattumalta, ja samaa sattuman latua se jatkaakin. Jokin kosminen sähkönpurkaus sai alkumeren alkuaine- ja yhdistekoktailin sellaiseen käymistilaan, että seurauksena oli alkeellinen elämänmuoto. Siitä se sitten lähti porskuttamaan, ja vuosimiljardien kuluessa se päätyi siihen monimuotoisuuteen ja siihen tilaan, missä olemme nyt. Jos näin ajatellaan, elämällä ei tosiaan ole kummempaa tarkoitusta. Voimme tässä katsella, mihin sattuman latu vie. Jos elämä loppuu, sekin on vain sattumaa. Ehkäpä elämän ”tarkoituksena” on vain jatkaa elämää ja lisääntyä, koska on pakko: elämä joutuu jatkumaan, koska sellaiseksi sattuma on sen saattanut. Eipä se kyllä mikään hääppöinen tarkoitus ole.

Yksi ihan perusteltu näkemys maailman synnystä onkin se, että elämme simulaatiossa (tämän on hieman eri kuin Matrix-koulukunta, johon palaan tuonnempana). Jokin taho (saatte itse päättää, mikä ja minkälainen) on tämän teorian mukaan luonut otolliset olosuhteet ja katsonut, mihin tilanne johtaa. Kenties ”taho” on kokeillut: jos luodaan tällainen ja tällainen koeplaneetta tai koeuniversumi, jolla on tällaiset ja tällaiset olosuhteet, kuinka nopeasti elämää syntyy ja kuinka nopeasti se tuhoaa itsensä? Jostakin toismaailmallisesta nojatuolista tuo simulaation luoja sitten kukaties tarkkailee alulle panemaansa koetta. Kenties kokeen tekijälle universumimme miljardit vuodet ovat kuin muutama sekunti, kun räjähtävä evoluutio on lähtenyt käyntiin ja aiheuttanut seurannaiset ketjureaktionsa. Nyt ollaan tässä pisteessä. Ja ihminen – itse asiassa kokeen sivujuonne – räpistelee kokeessa ikään kuin vahingossa – ehkä simulaation luojalla ei ollut mitään tietoa ihmistajunnasta, eikä ehkä ole vieläkään mitään tietoa siitä, mitä me koemme tässä kokeessa. Tiemmä jokin tällainen simulaatioteoria selittää hyvin luonnontieteellisiä faktoja.

Ihmisyksilön elämänkatsomuksen pohjaksi tämä harvoin riittää. On pakko kysyä: Mitä sitten? Kannattaako olla olemassa? Ihmiselämän suurimpia tragedioitahan on se kirottu tietoisuus, joka meitä riivaa: tuskallinen kokemus omasta itsestä, ja se hillitön vatvominen, joka siitä seuraa. Tuskainen ja kivulias elämä vain ei tunnu tärkeältä tai mielekkäältä, ellei sille kehitä jotakin ”tarkoitusta”, syytä tai päämäärää.

Simulaationäkemyksen mukaan elämä ja maailmamme ovat kuitenkin kai todellisia. Matrix-näkemys sen sijaan katsookin, että elämää sellaisena, kun sen koemme, ei itse asiassa ole olemassakaan. Se on kokonaan kuvitelmaa. (Mutta kuka kuvittelee, ja missä?)  Esimerkiksi hindulaisuudessa on katsantokantoja, joissa arvellaan, että koko maailma on itse asiassa pelkkää tietoisuuden leikkiä. Tuo riivattu tietoisuutemme ja kokemuksemme erillisyydestä ovatkin harhaa. Kuvittelemme olevamme erillisiä ihmisiä ja olentoja, mutta se ei ole totta. Kun käsitämme tämän, voimme yhtyä maailmansieluun tai tulla yhdeksi, palaamme alkutilaan. On eri tapoja päästä tähän ymmärrykseen ja valaistumiseen, ja niitä kannattaa tavoitella, koska harhaluulo olemassaolostamme tuottaa vain tuskaa.

Niillä meistä, jotka uskovat hyvään luojajumalaan, on tietysti tavallaan helpompaa: elämän tarkoitus on kaiketi jollakin tapaa toteuttaa tuon hyvän jumalan tahtoa ja elää hyvää elämää. (Mistä saamme ohjeet siihen? Vai saammeko?) Elämän tarkoitus saattaa siis olla on suunnata kohti elämän jälkeistä aikaa. Varsinainen tarkoitus ei ole täällä vaan tuonpuoleisessa.

Joka tapauksessa elämän tarkoitus on sellainen kysymys, joka jokaisen on ratkaistava itse, jotta voi elää mielekästä elämää suurin piirtein rauhassa. Vaikka eläisimmekin simulaatiossa tai harhassa, jotenkin tuosta kokemuksesta kannattaisi tehdä mahdollisimman siedettävä. En nyt tässä rupea ratkaisemaan, mitä itse ajattelen ja miten koettelen päästä toteuttamaan elämäni tarkoitusta. Joitakin avainasioita tulee mieleen: ehkä itselleni olisi tärkeää ainakin oppia jotakin, kehittyä ihmisenä, tulla viisaammaksi ja löytää onni, kenties jopa jättää jotakin jälkeeni.

2. Miten hyvyys voisi toteutua?

Itselläni oli mielenkiintoinen kokemus: autoin pientä koppakuoriaista, joka oli jotenkin pinteessä, ja sitten saman tien kyseenalaistin asiaan puuttumiseni. Miksi autoin, mitä hyötyä siitä oli? Mistä minä teidän, että se oli oikein? Kuitenkin se varmaankin oli oikein, koska se tuntui siltä. – Hyvyys voi toteutua vain siten, että kaikki yrittävät pyrkiä kohti hyvää. (Oletetaan tässä ”hyvyys” määritellyksi.) Koska joukossa on sellaisia, jotka eivät pyri hyvään, on muiden pyrittävä siihen yhä pontevammin! Jokainen pieni teko kohti hyvää on oikein! On vain pakko uskoa hyvään! Tehkää hyvää, älkää tehkö pahaa! Intialainen pyhimys äiti Amma lähestyy koko ihmiskuntaa kuin rakastava äiti, tehden hyvää. Olisi ihanne voida rakastaa kaikkia ja nähdä kaikissa hyvää ja rakastamisen arvoista. On ikävää, jos joutuu sellaisen kyynisyyden valtaan, että tuntuu, että ei kannata tehdä mitään hyvää, kun kerran kaikkea ei voi tehdä ja kun kerran pahaa on niin paljon. Mutta tärkeää olisikin tehdä edes jotakin hyvää.

Kategoria(t): Ei kategoriaa, Kysy ja vastaa | Kommentoi

Katsaus Nykysuomen sanakirjaan

Olen jo pitkään lupaillut kirjoittaa eräästä lempikirjastani, Nykysuomen sanakirjasta eli ystävien kesken Nykäristä. Lunastan nyt lupaukseni!

Niille, jotka eivät tiedä, voidaan kertoa, että Nykysuomen sanakirja on vallan erinomainen ja laaja suomi–suomi-sanakirja, eli siinä sanojen selitykset ovat myös suomeksi. Kirja ilmestyi alun perin vuosien 1951 ja 1961 välillä kuusiniteisenä laitoksena; sanat siihen oli kerätty jo vuosisadan alkupuolella. Oma kappaleeni Nykäristä on kolminiteinen, etusivutekstin mukaan ”lyhentämätön kansanpainos” vuodelta 1966.

Ilman mitään arveluita voi sanoa, että Nykäri on paras koskaan ilmestynyt suomalainen sanakirja – tosin Suomen murteiden sanakirja tulee laadussa kyllä lähelle (se ei kuitenkaan ole vielä valmis). Nykysuomen sanakirja pitäisi löytyä joka kodista.

Miksi sitten Nykäri on niin erinomainen? Ensinnäkin se on todella laaja. Siihen on valittu hakusanoja siekailemattoman tiheällä kammalla: mukana on kaikenlaista ainesta sanaston ytimen lisäksi murresanoista, interjektioista ja hyvinkin harvinaisista sanoista. Toiseksi sanakirjan sanaselitykset ovat laadukkaita: tekijät ovat tehneet tarkkaa semanttista analyysiä esimerkkiaineistosta ja jaotelleet ja ryhmitelleen merkityksiä erinomaisesti. Monet sana-artikkelit ovat hämmästyttävän pitkiä ja perusteellisia. Kolmanneksi Nykärissä on sana-artikkeleissa mukana paljon käyttöesimerkkejä muun muassa kirjallisuudesta ja sananparsista. Sanojen käyttö kontekstissaan tulee siis esille. Toisinaan esimerkit tunnistaakin, ja saa lukea lauseen lempiromaaniaan tai säkeen tuttua runoa. Laajojen esimerkkien ansiosta Nykysuomen sanakirjaa voi tosiaan lukea kuin romaania tai runokirjaa, ja niin teenkin. Kirjaa voi vain selailla menemään ja uppoutua sanojen ja merkitysten ihmeelliseen maailmaan, ja maailmaan yleensäkin: Nykäri kertoo paljon myös tosiasioista ja elämästä.

Muitakin sanakirjojen ystäviä tunnetaan. Muistan selvästi, että L. M. Montgomeryn romaanisankaritar Uudenkuun Emilia – vai oliko se kuitenkin Vihervaaran Anna? – luki huvikseen sanakirjaa oppiakseen uusia sanoja, joita voisi sitten ottaa käyttöön. Myös tähän tarkoitukseen Nykäri sopii erinomaisesti.

Se, miten mainiota kieltä suomessa on, jaksaa yllättää. Samoin jaksaa yllättää se, miten paljon on sanoja, joita ei tunnista, ja se, miten paljon upeita sanoja on liian harvalla käytöllä. Myös näytteinä olevien sananparsien osuvuus jaksaa ilahduttaa. Otan esiin muutamia esimerkkejä.

Longertaa. Miten hieno sana! Tätä sanaa saisi käyttää enemmän. Merkityksenähän on ’kiemurtaa, luikertaa.’ Esimerkkinä Puun juuret longersivat pitkälti näkyvissä.

Kohdallinen. Aivan liian vähän käytetty laatusana. Merkityksenä ’kohdallaan oleva, sattuva, asiallinen.’ Esimerkkinä mm. Oikein ymmärrettynä otsake on kohdallinen, vaikka se aluksi näyttääkin liian laaja-alaiselta.

Sinikuni, sinis–kunis, ja sinneskunnes. Itse en tiennyt näiden parikkien olemassaolosta mitään ennen kuin tutkailin kunnes-konjunktiota ja löysin ne sattumalta. Merkityksenä (ks. s. v. kuni) ’niin kauan – kuin’, ’sen verran, siinä määrin – kuin’, ’sikäli – mikäli’. Esimerkit puhuvat (vai puhuvatko?) puolestaan: Sini selvempi asia, kuni selvempi ajaja sl. Sinnes äiti armahtaapi, kunnes kuuleepi elävän sl. kunis vankkana hoidat virkas, ∕ sinis rintasi sinulle rauhan suo Leino. Sinis nousevat pyramiidit, / kunis elää ihminen Kailas.

Muutama sattuva – toisin sanoen kohdallinen – sananlasku:

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi (s. v. kuulua). Tämä on hyvin syvällistä, tämä.

Köyhyyttä ja rakkautta on mahdoton salata (s. v. rakkaus). Syvällistä tämäkin. Tämän kuullessaan työkaverini tosin muistettavasti huomautti: ”Mutta molempia voi teeskennellä.” (Todistusarvo on siis vähäinen.)

Seuraavaksi selasin kokeeksi hieman p:n kohdalta. Tällaista oudompaa löytyi (muotoilu alkuperäinen, hieman yksinkertaistettuna):

paukka s. kipinä, säen, poukka. | Liedestä lennähti paukka lattialle. Mutta äkkiä singahti hän kuin paukka Esterin eteen. Pakk.

pehertää v. vars. kanalintujen hiekassa kylpemisestä. | Kanat pehertävät hiekassa, pellossa. – Muuta käyttöä. | – – Sopi seisoa ja ihmetellä, kuinka kauan lapiomies saisi pehertää luodakseen kolon, jonka sotapommi oli kaivertanut yhdellä kouraisulla Haanpää.

pian (3. kohta) pian aikaa mahdollisesti, kenties, ehkä(pä). | Voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen.

piippa s. harv. jstkin esiin pistävä korsi tms., haippu. | – – piippa siellä, toinen täällä Alkio.

pikoo s. pitsien tm. käsitöiden reunaan tehty avoin lankasilmukka t. pieni kärki, nirkko.

pompelmus s. Citrus maxima, subtrooppisilla seuduilla viljelty appelsiinipuun sukuun kuuluva hedelmäpuu; sen paksukuorinen hedelmä. | Grapehedelmä on pompelmuksen pienikokoinen muunnos.

pooki s. mer. maalle rakennettu suurehko tornimainen maamerkki. | Majakka näyttää valoa, pooki ei.

Voin kertoa, että neljä viimeistä hakusanaa kirjoitusohjelmani tulkitsee virheellisiksi sanoiksi. Rajoittunutta!

Toisaalta on mahdollista tutkailla Nykysuomen sanakirjan avulla sanojen käyttösävyjä aikanaan. Miten ja millaisissa yhteyksissä sanoja on käytetty? Jos katsotaan – edelleen eräiden änkyräkansalaisten mielestä kelpoista – sanaa neekeri, voidaan kyllä varsin suoraan huomata, että yhteydet, joissa sitä on käytetty jo vuosisadan alussa (jolloin sen siis piti olla ollut neutraali), ovat olleet halventavia:

neekeri s. 1. negridiseen roturyhmään kuuluva henkilö; erik. henkilö, joka kuuluu Afrikan tummaihoiseen alkuväestöön t. polveutuu siitä; vrt. murjaani. | Neekerit l. mustaihoiset. Pesunkestävä neekeri. Neekerien ulkomuodolle on ominaista villamainen tukka, leveä ja litteä nenä ja paksut huulet. – kuv. Hän on paahtunut aivan neekeriksi. – – 2. leik. sanomalehtimies. | Noilta kirotuilta neekereiltä ei näy saavan rauhaa missään! [Yhdyssanoina mainitaan mm. seuraavat:] neekerikansa, neekerikieli, neekerikysymys s. valkoisen rodun asuma-alueilla asuvaan neekeriväestöön liittyvät probleemit. neekerilaulaja, neekerimusiikki s. (Amerikan) neekerien musiikki; us. halv. jatsimusiikista. neekerinainen, neekerinpusu, neekerinyrkkeilijä, neekeriorja, neekeripoika s. Mustia kuin pienet neekeripojat. neekerisankkeri s. lääk. eräs sukupuolitauti. neekeritanssi s. neekerien tanssi; halv. jatsista yms. neekerivaltio, neekeriveri s. Hänessä oli pari tippaa neekeriverta.

Tuo oli kyllä kamala listaus lukea. Jos tosiaan luulit sanaa neekeri neutraaliksi, voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen. (Kyllä, sain ympättyä tähän pian aikaa!)

Lopuksi on todettava, että kritiikkiäkin Nykäriä kohtaan voidaan kyllä esittää. (Vaikka ei kyllä tekisi mieli.) Ensinnäkin on kiistatta totta, että kovin ”nykyisestä” nykysuomesta kirjassa ei ole enää kysymys; sanaston keruu on tapahtunut ennen 1930-lukua. Kirjasta puuttuu siis uudempia sanoja ja tätä nykyä aivan oleellisia hakusanoja. Lisäksi mukana on paljon vanhentuneita, käytöstä poistuneita sanoja. – Toisaalta kuitenkin myös vanhentuneet sanat antavat kuvaa siitä, millainen yhteiskunta on ollut ja ovat sikäli valaisevia ja tarpeellisia.

Vielä kritiikkinä voidaan esittää se, että sanojen valitsijat ovat toimineet jossain määrin sattumanvaraisesti, mitä tulee sanojen levikkiin: mukana aineistolähteissä näyttäisi olevan ilmeisesti koko Aleksis Kiven tuotanto. Sanakirja antaa siis erittäin kattavan kuvan Kiven kirjallisuuden sanastosta – eri asia on, miten laajassa käytössä nämä omintakeiset sanat ovat olleet. (Toisaalta tykkään kyllä Kiven kielestä, joten en protestoi kovin vahvasti tässäkään asiassa.) Nykärin toimitushistoria on lisäksi vaikuttanut siihen, että sana-artikkelit eivät ole keskenään aivan yhteismitallisia: kun mennään aakkosten loppua kohden, sana-artikkelit ovat paljon pidempiä ja seikkaperäisempiä kuin aakkosten alkupäässä.

Näistäkin puutteista huolimatta Nykäri on erinomainen teos monenlaiseen käyttöön ja myös parasta viihdettä vapaa-ajan hetkiin! (Ja sanon tämän vain hienoisella itseironialla.)

Sanakirjoja on käsitelty myös muun muassa seuraavissa aikaisemmissa kirjoituksissa:

https://sanatjasavel.wordpress.com/2017/03/01/kaanteissanakirja-lystia-iltapuhteeksi/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2016/02/25/la-mie-laulan/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2014/04/09/hopsispuikula-ja-muuta-hyodyllista-vanha-kansa-huudahtelee/

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: | Kommentoi