Miten kirjoittaa vähemmän

Minulla on eräänlainen harrastus: keräilen ja luen kirjoittamisoppaita. Niitä on vähän joka paikassa: työhuoneessa, kotona, kesäkodissa. Tämä johtuu siitä, että paitsi mietin itse paljon kirjoittamista myös opetan sitä. Keräilen kirjoittamisoppaista hyviä vinkkejä, sitaatteja ja harjoituksia opiskelijoitani varten (se, noudatanko itse hyviä neuvoja, on aivan toinen juttu).

Laajemminkin minulla on suuri mieltymys selfhelp-kirjoihin. Luen niitä paljon. Tekstilaji miellyttää minua kovasti, ehkä, koska kaipaan myönteisyyttä ja tsemppausta. Yksi unelmani on itse kirjoittaa selfhelp-kirja. Aihetta en tosin ole vielä keksinyt. Aikaisemmin suunnittelin metaforaterapiaa, eli sellaista itsehoidollista menetelmää, joka pyrkii omaksuttujen, haitallisten metaforien purkamiseen kielellisellä työskentelyllä. Kovin pitkälle en kirjoitustyössä päässyt (mutta on se jossakin tallella).

Mutta asiaan. Eräs työtoverini suositteli kirjoittamisopasta, jonka nimi on ”How to write a lot: a practical guide to productive academic writing”. Tilasin kirjan, siitäkin huolimatta, että nimi alkoi välittömästi masentaa minua. Oikeasti haluaisin lukea kirjan ”Miten kirjoittaa vähemmän ja silti selvitä akateemisissa kiemuroissa ja elämässä yleensä vaihtamatta työpaikkaa (ja kokematta itsesyytöksiä)”.

Haluaisin lukea myös kirjan ”Kuinka kirjoittaa vähemmän ja parempaa”. Yksi suuri ongelma tieteessä ja tutkimuksessa on se, että tutkimuksen arviointisysteemit ohjaavat kirjoittamaan paljon, enemmän, koko ajan. Suolletaan heppoisia tekstejä, paneutumatta kunnolla. Ja nämä tekstit, kuten ne paremmatkin tekstit, hukkuvat massaan. En tiedä, onko kukaan lukenut minunkaan akateemisia tekeleitäni – tokkopa vain. Tekstiä on jo nyt aivan liikaa. Kukaan ei pysty lukemaan niin paljon, kärryillä ei pysytä. Niin kutsutuissa klassikoissakin olisi luettavaa vuosiksi.

Toinen kollegani kertoi, kuinka paljon hänen toimittamaansa, hyvän kustantajan julkaisemaa englanninkielistä artikkelikokoelmaa on myyty koko maailmassa. Luku oli sen suuntainen kuin 263. Kysyin, oliko se paljon vai vähän. Kuulemma se on erittäin vähän, jos sen suhtauttaa maailman yliopistojen määrään, joka googlauksen perusteella näyttäisi olevan jotakin välillä 16 000–24 000 (toki näistä suurikaan osa ei ole kiinnostunut kielentutkimuksesta). Eli maailman yliopistoista aika harva on ostanut tuota opusta kirjastoonsa.

Sitä paitsi olen huomannut, että erittäin kova kirjoittamisen määrä korreloi paitsi menestyksen, toisinaan myös tekstilajin huonon tuntemisen, kirjoitusprosessin heikon hallinnan ja mielenterveyden ongelmien välillä.

Olen kohdannut opiskelijoita, jotka ovat suoltaneet aika lailla kritiikittä (ja monesti hyvin varmoina itsestään) satoja sivuja muistiinpanoja ja alustavaa tekstiä, mutta eivät saa niistä koostettua valmista tekstiä: tekstiä on liikaa, ja se on monesti aivan väärän tyylistä rupattelua asian vierestä. Tämä ei missään nimessä vielä kerro mielenterveyden ongelmista vaan pelkästä tottumattomuudesta (toki tilanne voi olla masentava).

Myös harrastelijakirjoittajat usein kirjoittavat kirjoittamasta päästyään, muokkaamatta ja karsimatta. Ja sitten he lätkäisevät tekstinsä nettiin. Näitä on nähty. Yleensä tekstit ovat kamalia. Mutta tämä on tietyssä mielessä positiivista: nämä kirjoittajat toteuttavat itseään, mikä kai lienee hyvä asia.

Kirjoittaa voi siis vaikka miten paljon omaksi ilokseen tai terapiaksi. Sen sijaan se, että julkaisee (tavalla tai toisella) harkitsematta ihan kaiken suoltamansa, usein korreloi nimenomaan heikon henkisen kunnon kanssa. Ajatellaan tällainen (ei aivan fiktiivinen) tilanne: Ihmisellä on mielipide kaikesta. Hän haluaa saada mielipiteensä sanottua kaikesta. Hän kirjoittaa. Hän julkaisee tekstinsä jonkinlaisella asiantuntijastatuksella. Teksteistä paljastuu, että ihminen kirjoittaa erittäin sekavaa asiaa: hän liioittelee, ilmentää vainoharhaisuutta, hän ei ymmärrä lukemaansa, hän kärjistää ja höperehtää. Tällaista on surullista lukea. Tekisi mieli antaa ensi alkuun yksi ohje: kirjoita vähemmän.

Mainokset
Kategoria(t): kirjoittaminen | Avainsanat: , | Kommentoi

Kinkkisiä kysymyksiä lastenrunoudessa, osa I

Hyvässä runoudessa on sekin piirre, että se ei tyhjene kerralla: se jää mietityttämään ja herättää kysymyksiä. Tässä kirjoituksessa otan esille kaksi mietteitä herättänyttä runoa tai lorua.

Ensimmäinen on ö-runo Kirsi Kunnaan kirjasta Hassut aakkoset. Se menee (muistaakseni) näin:

Öhky-Ötökkien suvussa kuljetaan valepuvussa.

On tatilta lainattu lakki ja pikkutatilta takki.

Ja jos totta, mitä puhutaan:

Ei Öhkyjä ole ollenkaan, on tatteja vaan.

Hassut aakkoset on oikein mainio kirja. Se sisältää runon jokaiselle aakkoselle. Runoissa on monessa useampi taso: ilmeisempi ja kirjaimellisempi pienelle lapselle ja syvällisempi, kenties kantaa ottava, ironinen tai eettisesti pohdiskeleva aikuiselle. Monet runoista ovat erinomaisia. Naivistisen vahaliitukuvituksen on tehnyt unkarilainen kuvittaja Károly Reich.

Kysymyksiä herättävässä Öhky-Ötökki-runossa kuvituksena on kaksi kuvaa: isossa kuvassa on kaksi sientä (ei tatteja, jos tarkkoja ollaan), ja sivussa pieni kuva, jossa on hahmo, jonka voi hyvällä arvauksella tulkita vain balkanilaiseksi paimeneksi: Tämä on miekkonen, jolla on todella suuri ja pörröinen, ilmeisesti lampaankarvainen takki. Kädessä hahmolla on kaarevapäinen paimensauva ja naamalla pitkät, kivertyvät viikset. Puolisoni mielestä kyseessä on epäilemättä Öhky-Ötökki, ei balkanilainen paimen.

(Kirjassa on kiinnostavaa se, että kuvat ja tekstit sopivat toisiinsa välillä oudon huonosti – kuvissa ja teksteissä on ristiriitaisuuksia. Löysin asiaa penkoessani tähän selityksen: kirja onkin tehty niin, että kustantajalla oli ennestään nippu valmiita kuvia. Ne haluttiin saada käyttöön, jotta ne eivät olisi menneet hukkaan, joten Kunnas riimitteli aakkosrunot suunnilleen kuviin sopiviksi, ei toisin päin. Se selittää paljon!)

Mutta jos mennään itse runoon: sen kysymyksenasettelu on itselleni todella häiritsevä. Ensin luodaan Öhky-Ötökkien kategoria ihan kyseenalaistamatta, puhutaan vain Öhky-Ötökkien suvusta faktuaalisena asiana. Luodaan siis mentaalinen tila, jossa on Öhky-Ötökkejä, eikä sitä kehystetä konditionaaliseksi tai kontrafaktuaaliseksi tai miksikään muuksikaan mitenkään. Ja sitten suurena yllätyksenä: kyseenalaistetaan koko Öhky-Ötökkien olemassaolo! Onneksi tämä kyseenalaistus on konditionaalisessa lauseessa: Jos totta mitä puhutaan. Haluan uskoa, että se ei ole totta. Öhkyjä on olemassa. Ne eivät ole tatteja!!

Toinen ahdistavia kysymyksiä herättävä runo kirjassa on b-runo. Se menee (suunnilleen) näin (kirjoitan muistini mukaan):

Bööböti-böö-böö, säikähdätkö, jos tulee karhu vastaan?

Karhu ei sano bööböti-böö-böö, vaan murisee ainoastaan

ja kysyy, oletko nähnyt missään

hänen pikkuruista lastaan?

Meniköhän karhu-nalle piiloon puiden alle?

Kuvituksena on tässäkin kaksi kuvaa: isossa karhu ja pienessä sivukuvassa puu. Tämä runo on hyvin huolestuttava. Ensinnäkin, jos karhuemo on kadottanut pentunsa, se ei ”murise ainoastaan”, vaan on sellaisessa mielentilassa, että kannattaa säikähtää ja on syytä pötkiä pois tieltä äkkiä. Toisekseen: mitä pikku karhulle on tapahtunut?! Eivät ne mene piiloon, epäilen paljon pahempaa. Epäilen, että karhu-nalle on – kuollut. Anteeksi, että jouduin sanomaan tämän. Joka kerta aikaisemmin, kun kysyin lapseltani, onko pikku karhu piilossa puun alla (osoittaen puun kuvaa), hän vastasi ”Ei”. Tämä vahvisti pahoja epäilyjäni. Onneksi lapsi on nyt ruvennut vastaamaan kysymykseeni ”Joo”, joten voin ajatella, että karhuvauva on tosiaan vain piilossa puun takana. Mikä helpotus!

Tässä vielä linkki kirjaan:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/hassut-aakkoset-9789510392904

Ja tässä Kirsi Kunnaan haastattelu, josta paljastuu kuvien salaisuus:

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/88110-boobotiboo-ala-saiky-aakkoskarhua

 

Kategoria(t): kieli, kirjallisuus | Avainsanat: , | 3 kommenttia

Ruudut suuret, -läntä, -mainen ja sanomisen tarve

Luin viime viikolla todella kiinnostavaa kirjaa, nimittäin Päivi Rintalan tutkimusta ”Suomen läntä-loppuiset adjektiivit”, joka on julkaistu 1972. Kirja oli kaikin puolin todella rattoisaa luettavaa: hyvin kirjoitettu, kiinnostava, mainiosti argumentoiva, täsmällinen, vetävä ja hyvin sivistynyt. Harvoin voi sanoa kielitieteellisestä tutkimuksesta, että se sopisi hyvin iltalukemiseksi, mutta tämä kyllä sopii. (Taidan lukea koko Rintalan tuotannon.)

Myös aihe on kiinnostava. Rintala käsittelee, kuten jo otsikko kertoo, –läntä-loppuisia adjektiiveja, kuten vähäläntä, lyheläntä, lyhyenläntä, ikäläntä, laihalanta, lihavanläntä, suurenläntä, vähäläntäinen ja helppolantainen. Kyseessä on sanatyyppi, jossa loppuosa ‑lanta/läntä tai -lantainen/-läntäinen liittyy ominaisuutta kuvaavan sanan nominatiivi- (esim. laihalanta) tai genetiivimuotoon (esim. lyhyenläntä). (Nykyisin käytössä on lähinnä etuvokaalinen tyyppi, joka liittyy genetiiviin, mutta aikaisemmin ja murteissa variaatiota on ollut enemmän.) Rintala käsittelee sanatyypin historiaa, etymologiaa ja levikkiä.

Sanatyyppi on ensituntumalta todella kumma. Itselleni tuttu on lähinnä muoto lyhyenläntä, joka kielitajussani ei ole lainkaan neutraali vaan humoristinen tai pejoratiivinen. Kuitenkin nämä sanat ovat olleet aiemmin aivan neutraaleja, ja päätteen merkitys on ollut moderatiivinen eli lieventävä: lyheläntä on merkinnyt ’lyhyehkö’ ja laihalanta ’laihahko’. Substantiiviin liittyessään päätteen merkitys on puolestaan ollut lähinnä ’kaltainen’, kuten sanassa lapsilantanen, ’lapsehtava’.  Oppia ikä kaikki! Ja kumma juttu: kun olen lukenut kirjan verran eri -lanta/-läntä-loppuisia sanoja, ne alkavatkin tuntua vähemmän hämmentäviltä ja itse asiassa ihan tutuilta ja käypäisiltä. Saatan alkaa käyttää esimerkiksi sanaa vähäläntä, ’pienehkö’, ’lyhyehkö’, ihan koska tahansa näinä päivinä.

Luin myös toista Rintalan tutkimusta, nimittäin Virittäjä-lehden artikkelia ”Suomen nominikantaiset mainen-johdokset” vuodelta 1976. Se on myös erinomainen. Artikkelin kohteena oleva –mainen/-mäinen-johdin voidaan nykykielessä liittää lähes mihin tahansa substantiiviin ja saadaan laadun kuvauksia, kuten kissamainen, pöytämäinen, omenamainen, räpylämäinen, rakkausmainen ja niin edelleen. Kissamainen muistuttaa kissaa jossain suhteessa ja räpylämäinen räpylää (mutta ei välttämättä ole ihan sellainen); rakkausmainen tunne on jotakin rakkauden suuntaista mutta ei kenties täytä kriteereitä kaikissa suhteissa. (Ihan kaikkiin substantiiveihin tämä johtaminen kuitenkaan tuskin sopii: esimerkiksi hyvin abstraktit substantiivit tuntuvat epäluontevilta johdettavina, samoin tietyn muotoiset tai jo pitkälle johdetut kantasanat ovat kömpelöitä. Onko esimerkiksi alemmuudentuntoisuusmainen mahdollinen?)

Artikkelissaan Rintala pohtii mainen-johtimen etymologiaa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on melko löysin perustein esitetty, että taustalla olisi substantiivi maa ja sen oletettu merkitys ’laatu, laji’ niin kuin ilmauksessa olla samaa maata. Rintala osoittaa kuitenkin, että tämä ei ole todennäköistä ja että –mainen itse asiassa koostuu yhteen liittyneistä johtimista ma+inen. Rintalan mukaan substantiivin maa merkitys ’laji, laatu’ esiintyy vain korttipelitermistössä ja sieltä levinneissä sanonnoissa; se ei siis voisi edes toimia pohjana johtimelle, jonka merkitys olisi ’kaltainen’. Itse asiassa korttipelitermin maa taustalla lieneekin merkitys ’väri’ eikä merkitys ’laatu’. Värin merkitys näkyy Rintalan mukaan myös totunnaisissa sanonnoissa kuten ”samaa/yhtä maata kuin maalarin housut”. Miten sitten maan merkitys ’väri’ motivoituu? Rintala esittää seuraavanlaisen kehityksen:

”Pitäisin todennäköisenä, että maa on ’(maa)pohjan, alustan’ merkityksen turvin siirtynyt merkitsemään ensin ’(kankaan) pohjaväriä’, sitten yleisemminkin ’väriä’. Tätä merkitsevänä se on voinut joutua korttiterminologiaan, koska naapurikielissäkin korttilajia nimitetään sanalla, joka oikeastaan tarkoittaa ’väriä’.” (Rintala 1976, s. 169.)

Mutta tästä päästäänkin korttipelin pariin ja korttipelisutkautuksiin. Rintala mainitsee kirjoituksessaan myös sellaisia maa-sanan sisältäviä sananparsia, joita on ollut ympäri Suomea tapana äsäytellä korttipelin tiimellyksessä. Näitä ovat muun muassa ”pata on parasta maata”, ”jos ottais näissä maissa” ja ”näissä maissa se oli isäni hauta”.

Tämä sai minut pohtimaan korteilla pelaamista ja sutkauttelemista yleensäkin. Kun itse lapsina pelasimme isämme kanssa korteilla, sisäistimme syvällisesti myös tekemiseen kuuluvan puheenparren: ymmärsimme, että kun tietty maa tulee esille, kuuluu sutkauttaa siihen liittyvä fraasi. Näitä olivat meillä ainakin ”ruudut suuret, sanoi lasimestari”, ”ristillistä se oli Tiina-vainaankin elämä”, ”herttaista hevosenhäntä ja ”pata kattilaa soimaa”.  (Myöhemmin opin ystävältäni fraasin ”tee työt ja opettele pelaamaan”, joka sanotaan, kun toinen on hävinnyt. Se on kyllä ilkeän kuuloinen.)

Nykysuomen sanakirja (suosikkini, kuten muistatte) antaa sanalle sutkaus seuraavan määritelmän (hieman lyhennettynä): ”keskusteltaessa tai irrallisena jonkin tilanteen johdosta esitetty nokkela, leikillinen, tavallisesti lyhyt lausuma, sana(n)sutkaus, sutkautus, sukkeluus, kokkapuhe, kompa, sanaleikki; vitsi.”

Mutta miksi pelissä sanotaan näitä valmiita fraaseja? Ja ovatko ne hauskoja tai nokkelia – ehkeivät sentään, kun ne on kuullut muutaman sata kertaa pelatessaan? Oikein mietin asiaa. Onhan niissä toki jotain perinnäisen hauskaa: Esimerkiksi ruudut suuret, sanoi lasimestari sekoittaa ruutu-sanan kaksi eri merkitystä. Herttaista hevosenhäntä on puolestaan äänteellisesti lystikäs ja lisäksi yhdistää kaksi hyvin erityyppistä tyylillistä ulottuvuutta: toisaalta ylevän ja toisaalta arkisen.

Kai kuitenkin kysymys on siitä, että kun pelataan korttia, kuuluu seurustella mukavasti, mihin kuuluu rupattelu. Kyseessä on yhteinen tekeminen, jota ei voi tehdä tuppisuisesti. Kun kuitenkin pelaamiseen joutuu usein jossain määrin keskittymään, ei ole tapana varsinaisesti tarinoida mitään hyvin pitkiä kertomuksia omasta elämästä – ne vaatisivat myös kuulijalta enemmän keskittymistä ja sopivien mm-, ai jaa– ja joo-elementtien sanomista oikeisiin kohtiin. Nämä valmiit fraasit pitävät keskustelua yllä vaatimatta liikaa. Ja kai niillä myös tehdään lystikkyyttä: ehkä niillä nimenomaan performoidaan jotakin leikillisyyttä, joka kuuluu korttipelaamiseen.

Tämä jäi mietityttämään minua: haluaisin kuulla lisää korttipelifraaseja ja kuulla niiden käytöstä! Aihe on kiehtova. Ehkä olisi syytä myös videoida korteilla pelaamista ja tutkia sitä kielellisenä toimintana ja toimintana yleensä.

Lähteet:

Rintala, Päivi 1972: Suomen läntä-loppuiset adjektiivit. SKS, Helsinki.

Rintala, Päivi 1976: Suomen nominikantaiset mainen-johdokset. – Virittäjä 80, s. 163–191.

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Hyvästä vanhemmuudesta (ja vähän elatiiviotsikoista) – Kysy ja vastaa, osa 3

Rakkaat lukijani, tässä kirjoituksessa palaan jälleen yleisökysymyksiin. Käsittelen kysymystä ”millaista ja mitä on hyvä vanhemmuus?”. Mutta sitä ennen käsittelen hieman otsikointia.

Otsikko on tärkeä osa kirjoitusta tai mitä hyvänsä viestiä. Tekstilajista riippuu paljonkin, millainen otsikko on onnistunut, mutta yleensä voidaan sanoa, että yhtenä otsikon tarkoituksena on houkutella lukija lukemaan kirjoitus ja toisena tarkoituksena on tiedottaa, eli kertoa siitä, mistä on kysymys. Monesti otsikossa kannattaa mennä suoraan asiaan ja kertoa jutun pointti. Ihan reippaasti vain, panttaamatta. Hyvä otsikko kirjoitukselle on siis sellainen, josta välittömästi tiedetään, mitä teksti koskee – monesti ei tarvitse lukea itse tekstiäkään, jos sähköpostiviestin otsikko on jotakin sen tyylistä kuin ”tämän päivän kokous peruttu”.

Kaunokirjallisuudessa otsikointi on tietysti oma juttunsa – siinähän otsikointi voidaan ymmärtää taiteelliseksi ilmaisuksi, jonka ei tarvitse olla tiedottavaa. Hyviä ominaisuuksia on silloin esimerkiksi kutkuttavuus. Otsikko saa olla monitulkintainenkin. Mainio otsikko on esimerkiksi Johanna Sinisalon romaanilla Ennen päivänlaskua ei voi. Lukija alkaa miettiä: Mitä ei voi? Kuka ei voi? Ei vain voi? – Itselläni kesti jonkin aikaa tajuta, että otsikko on tietysti laulusta Päivänsäde ja menninkäinen (”Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi / milloinkaan olla päällä maan”), mikä tietenkin sopii nokkelasti Sinisalon romaanin teemaan. Laulun säe on katkaistu niin ovelasti, että kielellinen rakenne tulee helposti tulkittua toisin, mikä tekee otsikosta kiehtovan. Sen sijaan Sinisalon seuraavan romaanin Sankarit otsikko on melko huono, vaikka kirja onkin mainio. Otsikko on liian yleinen ja kertoo aivan liian vähän kirjan teemasta (sävystä kylläkin, mukana on ironiaa).

(Sivumennen: Lehtiotsikoinnissa on omat sääntönsä, joista annetaan yksityiskohtaisiakin ohjeita, ks. esim. https://stt.fi/tyylikirja/jutun-kieli-ja-sisalto/hyva-otsikko/. Aikamme ilmiö ovat tietysti klikkiotsikot, joilla pantataan sisältöä mahdollisimman paljon ja yritetään herättää kiinnostus – johon ei aina edes vastata. Klikkiotsikointi on rasittavaa ja edustaa huonoa makua, sanon minä. Jonkin kokouksen peruutuksenkin voi toki laittaa klikkiotsikon taakse, esimerkiksi ”Mitä projektijohtaja päätti tämän päivän osalle kahvihuoneeseen liittyen, lue ja katso!”. )

Otsikon muotopiirteitäkin voidaan tarkastella. Esimerkiksi käyvät elatiiviotsikot ja partitiiviotsikot. Yllä näemme elatiiviotsikon ”Hyvästä vanhemmuudesta”; vastaava partitiiviotsikko olisi ”Hyvää vanhemmuutta”. Näihin klassikoihin turvaudutaan, kun ei rehellisesti voida mitenkään sanoa, että käsiteltäisiin koko asia, vaan otetaan käsittelyyn vain jokin pieni kulma aiheesta – ei siis reippaasti otsikoida kattavasti ”Hyvä vanhemmuus”. Juttelin kollegojeni kanssa väitöskirjan otsikon keksimisestä. Se ei ole mitenkään vähäpätöinen päätös, sillä otsikosta pitäisi käydä ilmi tutkittava aihe ja mielellään näkökulma tai tutkimusmetodikin. Vastaväittäjä tulee ehdottomasti puuttumaan otsikkoon ja ruotimaan sitä. Tässä keskustelussa tuli ilmi, että elatiiviotsikot ovat väitöskirjoissa täysin epäsuositeltavia – väitöskirjassa jos missä olisi syytä käsitellä asia kattavasti eikä varovaisesti todeta katsovansa siitä jotakin rajattua aspektia.

Hyvä vanhemmuus on aihe, josta en mitenkään pysty sanomaan kovinkaan paljon saati millään auktoriteetilla, joten osuva otsikko on nimenomaan ”Hyvästä vanhemmuudesta” tai jopa jotenkin intertekstuaalisen vanhastavasti ”Sananen hyvästä vanhemmuudesta”.

(Sivumennen: Keksin jatkuvasti hyviä otsikoita ornitologian lehtiin. Suosikkejani ovat ”Tavi ei ole tavis” ja ”Västäräkistä vähäsen”. Yhtä hyvä ei ole ”Närhen munat ja muuta keväistä” eikä ”Mikä harakkaa naurattaa”. – Näitä en missään nimessä tule kirjoittamaan, joten saa käyttää vapaasti.)

Siihen vanhemmuuteen sitten: Millaista ja mitä on hyvä vanhemmuus? Nähdäkseni yhtenä hyvän vanhemmuuden piirteenä on se, että antaa lapsensa olla se, joka hän on, aikuiseksi asti. Se, että annetaan lapsen kasvaa ja tulla omaksi itsekseen ja autetaan siinä – ehkä erilaiseksi kuin itse on, mutta omaksi itsekseen. Hyvä vanhemmuus on myös tukemista: sellaista tuen antamista, että lapsi voi aina luottaa vanhempaansa ja tämän hyväntahtoisuuteen, siihen että vanhempi on joka tapauksessa ja joka tilanteessa lapsensa puolella, vaikka olisikin eri mieltä. Lapsen on voitava puhua vanhemmilleen. Lapsen luottamusta ei saa rikkoa, sitä on erittäin vaikea rakentaa ennalleen. (Vanhempi luo suhteen lapseensa ja jos suhde on huono, monesti vanhempi saa syyttää vain itseään.) Turvallisten rajojen asettaminen on tietenkin tärkeää. Lapsen ei tarvitse osata itse päättää. Jotkin asiat vanhemmat tekevät hänen puolestaan (tietenkin lapsen iän huomioon ottaen) – mutta perustella pitää. Autoritäärinen vanhemmuus, jossa sanellaan sääntöjä, joita ei perustella tai joista ei puhuta, ei ole hyvää vanhemmuutta.

Ehkä outoa kyllä, mielestäni paraatiesimerkki hyvästä vanhemmuudesta ovat kissat. Kun kissa synnyttää pentunsa, se kiintyy niihin suunnattomasti ja kiihkeästi. Ne ovat sille kaikki kaikessa. Milloinkaan kissaemo ei näytä niin onnelliselta kuin kehrätessään tuhisevassa ja hyrisevässä pesässään, josta kuuluu onnellista maiskutusta ja nuolemisen ääniä. Ensimmäiset kaksi viikkoa kissaemo uhraa lapsilleen kaikkensa: se käy hädin tuskin syömässä ja juuri ja juuri ehtii peseytyä. Kun pennut sitten avaavat silmänsä ja alkavat ryömiä, emo saattaa jo antaa niiden olla vähän omissa oloissaan, lämmittämässä toisiaan. Kun pennut lähtevät pesästä kolmen viikon iässä, emo seuraa tarkasti niiden kintereillä ja vahtii ja suojelee niitä, mutta ei estä niitä tutkimasta ja oppimasta uutta. Kun pennut kasvavat, emo antaa niille jatkuvasti vähän enemmän tilaa ja enemmän aikaa olla itsekseen – se käy edelleen imettämässä niitä, puhdistaa ne, vie niitä hiekkalaatikolle ja ruokakupille, mutta saattaa mennä ulos hyvillä mielin ja nukkuu omia päiväunia toisessa huoneessa. Pennut saavat leikkiä ja tutkia. Emo myös opettaa niille kissajuttuja ja tuo pikkueläimiä tapettavaksi ja syötäväksi. (Oma hiiri voi muuten saada aikaan pahaa sisaruskateutta pennuissa – muut pidetään muristen poissa sen luota.)

Ja sitten kun pennut ovat noin kolme kuukautta vanhoja, emo saa äkkiä tarpeekseen: Se vieroittaa liian isot pennut ja mieluusti lähettää ne maailmalle. Menkää! se sanoo. Häipykää! Etsikää oma reviiri! Emokissa ei jää pitämään kiinni, se antaa pentujensa aikuistua. (Itse asiassa se saattaa alkaa vihata pentujaan, jos ne eivät ymmärrä lähteä.) Emokissalla on siis selvä vaisto siitä, mitä pentu tarvitsee kussakin ikävaiheessaan, ja se antaa suhteensa pentuihin muuttua. Ehkä ihmisenä toivoisi, että kissa ja sen aikuiset pennut tulisivat hyvin toimeen – sitä ainakin toivoisin ihmisvanhemmille ja näiden aikuisille lapsille. Mutta vanhemman ja aikuisen lapsen suhteen eteen on nähtävä vaivaa, se ei ole mikään biologian sanelema juttu. Vanhempi on lapselle kaikkein tärkein, mutta vanhemman on löydettävä sopiva rooli myös lapsen kasvaessa.

Kategoria(t): kieli, Kysy ja vastaa | Kommentoi

Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa II

Jatkan tässä kirjoituksessa sitä merkityksiin liittyvien ajatustenpoikasten tutkiskelua, jonka aloitin edellisessä kirjoituksessa.  Tässä tekstissä kuvaan sitä, miten sanat avaavat ovia. Teksti saattaa olla jonkin verran raskas, mutta jaksakaa – lopussa seisoo kiitos (eli ihmeellinen runous).

Paksut sanat. Kun olen tarkastellut sti-adverbeja (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, yllättävästi, paksusti), yksi oivallus – sinänsä kyllä tavallaan itsestään selvä – on ollut se, miten näiden adverbien ”paksuus” vaihtelee: toisissa on vain vähän semanttista sisältöä, toisissa paljon, melkein lauseen verran.

Tarkastellaan vaikka lausetta Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti. Tässä lauseessa on kaksi adverbia: nopeasti ja odottamattomasti. Niistä adverbi nopeasti on ohut, toisin sanoen siihen ei ole mahdutettu kovin paljon merkitystä. Kielentutkimuksessa on tapana puhua morfeemeista. Morfeemit ovat kielen pienimpiä merkitystä kantavia yksiköitä. Ne voivat olla joko vapaita tai sidonnaisia: adjektiivi nopea on vapaa morfeemi, kun taas elementti –sti on sidonnainen morfeemi. Nopeasti-adverbissa on siis kaksi merkitysosaa: adjektiivikanta nopea ja morfeemi –sti, jonka on yleensä ajateltu olevan johdin ja ilmaisevan tapaa.

(Sivumennen – ja älkää säikähtäkö tästä kenties liian teoreettisesta pohdinnasta –: on myös toisinaan ajateltu, että sti-muodot edustavat taivuttamista eivätkä johtamista. Voimme ehkä ajatella elementin -sti toimivan siten, että se ilmaisee sen elementin, johon se liittyy – eli esimerkkilauseessa adjektiivin nopea – suhdetta toiseen elementtiin lauseessa, joka esimerkissä on joko verbimuoto tuli tai verbin ja subjektin liitto tilanne tuli. -sti on siis eräänlainen kieliopillinen vempain, jonka avulla saadaan laadunilmaus kiinnitettyä verbilausekkeeseen tai lauseeseen; adjektiivejahan ei noin vain voi syntaktisesti liittää verbeihin, vaan ne liittyvät esimerkiksi substantiivin määritteiksi.)

Sen sijaan adverbi odottamattomasti on varsin paksu kahdesta syystä.

Ensinnäkin siinä on monta morfeemia: odottamatonsti (osa liittyy eriasuisiin vartaloihin, mistä äänneasun variaatio). odotta– on verbivartalo, -ma-ton- (tai –maton-) on kieltopartisiipin tunnus, jossa osa –ma– on sama –ma kuin niin kutsutussa agenttipartisiipissa (esim. mummon neulomat sukat) ja kolmannessa infinitiivissä (esim. neulo-ma-ssa) ja jossa –ton on karitiivinen johdin, joka ilmaisee ilman kantasanan kuvaaman olemista (tämän lausekkeen taivutus meni pieleen, mutta älkää siitä välittäkö). –sti on se sama –sti kuin edellä. Sanassa on siis jo morfeemien määrän perusteella paljon prosessoitavaa.

Toiseksi (kuten jo tuli ilmi) sanan odottamattomasti kantana on verbi odottaa. Verbit ovat jo itsessään ”paksuja” sanoja; verbien kehys (englanniksi frame) on rikas. (Hieman hankalasti ”kehys” tarkoittaa monia asioita, mutta puhun tässä kohtaa niin kutsutun kehyssemantiikan – englanniksi frame semantics – tarkoittamasta kehyksestä.) Jokainen verbi tuo mukanaan tiedon esimerkiksi siitä, millaisia osallistujia verbin kuvaamaan prosessiin kuuluu. Odottamiseen kuuluu esimerkiksi se, joka odottaa ja se, mitä odotetaan. Odottamisessa on joku elollinen kokija, jonka kognitiivisia prosesseja tarkastellaan, ja jokin olio tai prosessi, joka on tuon kognitiivisen toiminnan kohteena. Verbeillä on myös ajallisuutta: niin kutsuttu teonlaatu ja kesto sekä sijoittuminen johonkin tapahtuma-aikaan, joka yleensä ilmaistaan aikamuodoilla. Kun siis sanotaan Tilanne tuli todella nopeasti ja odottamattomasti, luodaan samalla paikalle joku kokija, joka olisi voinut odottaa tilannetta, mutta ei nyt voinutkaan tai osannutkaan.

Samoin lauseessa Osa kaihileikkauksistakin voitaisiin tehdä nopeasti ja ilman sairaalapaikkojen tarvetta on ohuemman adverbiaalin nopeasti rinnalla toisena adverbiaalina hyvin paksu elementti, lauseke ilman sairaalapaikkojen tarvetta. Tässä lauseessa verbistä johdettu (eli hienosti sanoen deverbaalinen) elementti on substantiivi tarve. Sekin avaa kehyksen: on joku joka tarvitsee (ja jota lause ei ilmipannusti ilmaise) ja se, mitä tarvitaan, tässä sairaalapaikat – ja tällaista tarvitsemista ei siis ole, minkä kertoo adpositio ilman.

Kun katselin muistiinpanojani, olin kirjoittanut tuon ensimmäisen esimerkkilauseen kohdalle Sanat avaavat ovia. Huomioni varmaankin tarkoittaa käytännössä, että sanat avaavat nimenomaan kehyksiä: sana tuo siis mukanaan osallistujansa ja muita kehyselementtejä.

Maailmat ja kuvat ja avautuvat ovet. Sanat tuovat mukanaan tietorakenteita myös toisessa mielessä; koska sanojen merkitys on ensyklopedinen, ne tuovat mukanaan runsaasti maailmantietoa, kuten edellisessä kirjoituksessani kuvasin.

Lisäksi sanat tuovat mukanaan kaikenlaisia mielikuvia, jotka eivät ole niinkään kielellisiä tai tiedollisia vaan esimerkiksi visuaalisia tai auditiivisia. Tästä sain taas muistutuksen, kun viime viikolla Aleksis Kiven, erään lempikirjailijani ja -runoilijani, päivänä kollegani julkaisi sosiaalisessa mediassa Kiven runon, jonka tässä lainaan:

Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.

(Aleksis Kivi)

Runo on upea. Kiven kielenkäyttö on täysin omalaatuista. Itselleni runo avasi ihmeellisesti ja salamannopeasti syksyisiä ja keltaoransseja, pimeitä, tummia, säkenöiviä kuvia siitä, millainen on kaamea syksy, kun se nähdään rajuna ja rumankauniina, jotenkin jumalaisena. Syksy voi olla rajuudessaan myös upea. Säe säkeeltä aukeaa uusia kuvia: ensin syksyisen korven karun kaunis äänimaailman (huminaa, jylinää, kuminaa), sitten se, miten syysmyrsky käy koivun lehtiseppeleen kimppuun ja raastaa sen alas, miten lehdet räjähtävät pitkin ilmaa, miten myrsky riehuu ja vedet kuohuvat. Ja sitten täysin toinen, kaukainen kuva: kurkiaura kulkee kohti etelää taivaan poikki ”kyntäen sineyttä”. Tämä muistutti minua siitä, miten viime syksynä katselimme pihalta, miten sadat, kenties tuhannet kurjet lensivät suoraan ylitsemme, suuntana tarkalleen ja täsmälleen etelä. Välillä kuului kurkien maaginen, surumielinen huuto. Siinä oli jotakin huikaisevaa. Kesä jätti meidät. Tuli pimeä syksy.

Runous on ihmeellistä: se voi todella tehdä rumasta kaunista. Se voi avata ovia maailmoihin.

Lähteitä:

Berkeleyn yliopisto Kaliforniassa pitää yllä niin kutsuttua FrameNet-projektia, jonka on aloittanut kielentutkija Charles S. Fillmore. FrameNetin ideana on analysoida kaikki englannin verbit (ja muitakin sanoja) niiden kehyksen puolesta ja tutkia esimerkiksi, millaisia osallistujia verbeihin liittyy ja millaisilla lauseenjäsenillä ne konstruktioissa koodataan. FrameNetiin ja sen periaatteisiin voi tutustua osoitteessa https://framenet.icsi.berkeley.edu/fndrupal/

Kieltopartisiippiin voi tutustua osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=526

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Avautuvia ovia – sanojen ja lauseiden merkityksestä, osa I

Tutkin varsin vaikeaa mutta antoisaa aineistoa, tarkemmin sanoen sti-adverbeja sanomalehtilauseissa (esimerkiksi nopeasti, kauniisti, oikeasti, valloittavasti jne.), ja tämä tutkiminen on saanut minut kyllä miettimään monenlaisia asioita. Jaan teidän kanssanne joitakin, lähinnä merkityksiin liittyviä ajatuksenpoikasia.

Tämä pohdinta jakautuu kahteen osaan, ettei siitä tulisi liian pitkä. (Varsinainen yhteenveto seuraa sitten jälkimmäisessä osassa II.)

Aloitan lainaamalla kognitiivisen kieliopin luojaa Ronald W. Langackerin kiehtovaa esimerkkiä. Langacker pohtii sitä, mikä osa ilmausten merkityksestä tulee suoraan osarakenteiden merkityksistä ja mikä tulee jostakin muualta. Esimerkiksi hän antaa lauseen He is barely keeping his head above the water, suomeksi Hän saa juuri ja juuri pidettyä päänsä vedenpinnan yläpuolella.

Langackerin mukaan esimerkkilause herättää mielikuvan siitä, miten joku kamppailee pysyäkseen pinnalla uidessaan. Kuitenkaan tämä mielikuva ei itse asiassa voi Langackerin mukaan syntyä säännöllisten yhdistämisperiaatteiden avulla lauseen osana toimivien sanojen konventionaalisista merkityksistä. Toisessa kontekstissa lause voitaisiin nimittäin ymmärtää ratkaisevasti eri tavoin:

Kuvitellaan sellaista meren yli suuntautuvaa helikopterikilpaa, jossa osallistujien on lähtöviivalta maaliin kuljetettava irrotettua päätä, joka roikkuu köyden varassa helikopterista; osallistuja diskvalifioidaan, jos hänen kuljettamansa pää missään vaiheessa menee veden pinnan alle.

Veden pinnan alle joutumista on tosiaan monenlaista, mielikuvitusmaailmoissa vielä useammanlaista. – Valtavasti siitä, mitä teksteistä ymmärrämme, saakin aikaan niin kutsuttua maailmantieto, joka ei ole ”sanoissa tai lauseissa” itsessään – se on tietoa, joka meillä on muutenkin. Tällaista tietoa on lingvistisesti hyvin vaikea kuvata. Miten ihmeessä oikea tulkinta syntyy? Miten sen voi eksaktisti kuvata? Langacker on ratkaissut ongelmaa kognitiivisessa kieliopissaan toisaalta siten, että pragmatiikkaa (merkitystä kontekstissa) ja semantiikkaa ei eroteta keinotekoisesti, toisaalta siten, että merkitys oletetaan laajaksi, niin sanotusti ensyklopediseksi. Sanan merkitys jäsentyy korosteisena osana sen taustana olevaa laajempaa tietorakennetta vasten; voitaisiinkin olettaa sellainen maailma, jossa päänkuljetushelikopteriajot ovat siksi keskeisiä, että jo pään ja veden yhdistäminen toisi heti oikeanlaisen mielikuvan mukanaan.

Olenkin miettinyt taas kerran eräänlaista muna–kana-ongelmaa: Kun tutkin valmiita lauseita, ruodin niitä lukijan näkökulmasta ja jossain määrin epäluonnollisella asenteella, kohtuuttoman analyyttisesti. (Keskivertolukija suhtautuisi niihin varmasti rennommin ja ottaisi merkityksen jotenkin holistisemmin ja enemmän annettuna.) Yritän purkaa merkitystä eri elementtien ja konstruktioiden kontolle. Mitä niistä kukin tekee? Mikä on tietyn elementin oma merkitys, ja mistä se saa merkityksensä?

Kirjoittaja ei pohdi ihan tällaisia. Hän on ilmaissut jotakin mitä hänen tarvitsee ilmaista, mitä hän haluaa ilmaista. Hän on käyttänyt sellaisia kielen rakenteita, jotka mahdollistavat sen sanomisen, mitä hän haluaa sanoa. (Onko hän onnistunut?) Mutta miten merkitys on puolestaan mennyt siihen hänen ilmaisemaansa? Jotenkin se on sinne mennyt (onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin), ja minä sitä sitten tulkitsen, kenties niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut, kenties toisin. Joka tapauksessa en pysty sanomaan, mitä kirjoittaja on itse asiassa aikonut sanoa.

Aineistossani on esimerkiksi lause Michael Ensahin, 14, piirros taas kuvaa tarkasti ja täsmällisesti hänen kotikylänsä tuhon.

Kuvaavatko tässä lähimerkityksiset adverbit tarkasti ja täsmällisesti samaa vai eri asiaa? Kun siinä kerran on kaksi eri sanaa, niin kenties ne kuvaavat kahta eri asiaa: mahdollisesti tarkasti kuvaa piirrosjäljen pikkutarkkuutta, kenties täsmällisesti kuvaa piirroksen totuudenmukaisuutta suhteessa kuvattuihin tuhoihin. Spekulointiahan tämä on.

(Jos tutkitaan tekstin sijaan keskustelua, tällainen ymmärryksen tulkinta on jossain määrin helpompaa: tulkinta voidaan monessa tapauksessa nähdä keskustelijoiden reaktioista ja vastavuoroista. Ymmärrys näkyy vierusparin jälkijäsenestä, esimerkiksi vastauksesta kysymykseen. Sujuva tulkinta ilmenee epäröimättömänä jälkijäsenenä, kun taas korjausaloitteet ja tarkentavat kysymykset kertovat tulkintaongelmista. Teksti on tässä suhteessa kivettynyt: on vain lopputulos, ei edes tekstin rakennusprosessia.)

Entäpä sitten seuraava lause: Merkonomi Kuha seuraa tarkasti ja kiinnostuneena suomalaisen kansantalouden rahavirtoja. Miksi tässä lauseessa on rinnastettu keskenään sti-muotoinen tarkasti ja toisaalta essiivimuotoinen kiinnostuneena? Perinteisesti fennistiikassa on ajateltu, että sti-adverbi tavanilmauksena (mitä se ei muuten aina ole) kiinnittyy selvemmin verbin eli tässä seuraamisen luonnehdinnaksi, kun taas essiivimuotoiset määritteet, tässä kiinnostuneena, kiinnittyvät määriteltävään olioon, tässä merkonomi Kuhaan. Seuraaminen on tarkkaa, merkonomi Kuha on kiinnostunut.

Mutta tämä on vain yksi tulkinta – kyllä kai merkonomi Kuha on myös tarkka seuratessaan tarkasti. Koska sataa rankasti, sade on rankkaa, ja toisin päin. Rohkea päättää rohkeasti. Olioilla ja niiden tekemisillä on kohtalonyhteys. Mitä Forrest Gump sanoikaan – Stupid is as stupid does? On eittämätön kehä olion ominaisuudesta olion tekemiseen – tyhmä tekee tyhmästi ja on siis tyhmä – ja tyhmä on tyhmä koska tekee tyhmästi.

On minulla tällainenkin lause: Dickin tarinasta periytyvät muistin ja minuuden aiheet poimuilevat juonekkaasti. Sen oheen olen kirjoittanut ”tulkintani”: olio tuottaa oliomaista liikettä oliomaisesti.

Tällaiset taide- ja konserttiarviot antavat oman haasteensa: niissä kieli on monesti niin kuvallista ja laatusanoin ladattua, että sen tulkinta ei suju tavanomaisin asein, ja tuntuu, että kirjoittajat käyttävät sanoja kuin nonparelleja kakun päällä, ripotellen. Ja tietysti hyvä niin.

Lähde:

Langacker, Ronald W. 1988: A View of Linguistics Semantics. Teoksessa Rudzka-Ostyn, Brygida (toim.), Topics in Cognitive Linguistics. Amsterdam Studies in the Theory and History of Linguistic Science, Series IV, Current Issues in Linguistic Theory, Vol. 50. John Benjamins, Amsterdam.

Suora lainaus on otettu siinä muodossa, jossa se on Tuomas Huumon 1997 teoksessa Lokatiivit lauseen semanttisessa tulkinnassa: ajan, omistajan, paikan ja tilan adverbiaalien keskinäiset suhteet suomen kielessä, s. 45. (Suomennos on blogin kirjoittajan.)

Kategoria(t): kieli, kielioppi | Avainsanat: , , | Kommentoi

Minän ydin – Kysy ja vastaa, osa 2

Tämä on toinen kirjoitus sarjassa, jossa käsittelen saamiani kysymyksiä. Tässä vastaan seuraavaan, jälleen visaiseen kysymykseen: Mistä minäni ydin koostuu?

En kovin hyvin tiedä, millainen olen – pohdin sitä todella paljon, mutta en osaa kuvata sitä.  (Minulla on siitä kuitenkin jonkinlainen, melko pysyvä tunne.) Haaveilen kirjallisesta muotokuvasta. Haaveilen, että joku kirjoittaisi minusta kuvauksen, josta voisin lukea ainakin jonkin kulman ja jonkin näkemyksen siitä, millainen olen.

Itsensä kuvaaminen on vaikeaa, saati sitten rehellinen kuvaaminen. Jos lähtee tekemään vaikka nettitreffiprofiilia, mistä ihmeestä lähtee? Sanottavaa olisi niin paljon, ja ne, jotka kirjoittavat paljon, tietävät että se, mitä valitaan kuvattavaksi, oikeastaan luo kuvattavan. Paljon (kenties oleellinen?) jää pois. Kieli on tosiaan paras tapa valehdella. Ehkä minuuteni ytimen tuntevat paremmin läheiset ihmiseni kuin minä itse? Hekään eivät tiedä paljon. Ehkä he kuitenkin tietävät oleellisempia puolia minusta kuin minä itse?

Mutta mikä tosiaan luo minuuteni ytimen, pystyin sitä kuvaamaan tai en? Ensin vastauksena tulevat mieleen muistot. Ehkä minäni ydin ovat muistoni, jokin käsitys siitä, mitä minulle on tapahtunut ja miten olen elänyt. Muistot siitä, missä olen asunut, keitä on ollut ympärilläni, mitä olen tehnyt, keitä olen rakastanut, mistä olen pitänyt (mutta tässä mennään jo ominaisuuksiin, joista puhun vasta hetken kuluttua).

Muistoista muodostuu jonkinlainen kertomus. Jos on mieleltään suhteellisen terve, kertomus muodostuu kokonaiseksi eikä siinä ole murtumakohtia. ”Minä” ei esimerkiksi vaihdu kesken kaiken. Voi olla suhteellisen varma, että on sama ihminen, joka oli kolmevuotiaana ja viisitoistavuotiaana ja kaksikymmentäviisivuotiaana. On voinut olla pahojakin vaiheita, mutta ne ovat vain muodostaneet ja värittäneet kertomusta, eivät katkaisseet sitä.

Jotkut muistoni ovat hyvin rakkaita. Kun jotakin ihmeellistä ja kaunista tapahtuu, suljen silmäni ja toivon, että muistaisin tämän aina, että tästä ihanasta hetkestä tulisi pysyvä osa minua. (Varmaankin kaikki tekevät niin.) Mutta ikävä kyllä on täysin mahdotonta tietää, toimiiko menetelmä: Sitten jos ja kun unohtaa tuollaisen hetken, ei voi epäilemättä muistaa myöskään, että on yrittänyt painaa sen mieleensä. Niinpä ei voi muistaa, kuinka monta kertaa on koettanut tallentaa tuollaisen hetken ja kuinka monta sellaista on menettänyt.

Toiset muistot ovat surkeita. Jotkin muistot ovat hyvin vaivaannuttavia: ne herättävät syyllisyydentuntoa tai kummallisen epävarmaa oloa.

Koen säännöllisesti oudon ilmiön, jota olen miettinyt paljon. Aina kun teen jotakin tiettyä asiaa, sanottakoon vaikka että silitän tai puhdistan tiskipöytää tai meikkaan kulmakarvaani (näitä on useita erilaisia), muistan aina saman, juuri tuohon toimitukseen liittyvän pakkoajatuksen, jonka tuo tehtävä virittää: mieleeni tulee aina sama mitätön ja kiusallinen muisto, esimerkiksi sellainen, jossa puhun tuttavani kanssa asiantuntemattomasti lasten kasvatuksesta.

Mitä tuollaisella hetkellä tapahtuu? En voi selittää asiaa muuten kuin siten, että tuolla tapahtumahetkellä olen joko tehnyt sitä asiaa, joka toimii laukaisijana, tai olen joskus aikaisemmin samassa toimessa muistellut asiaa niin perusteellisesti, että se napsahtaa aina päälle saman toiminnan vaikutuksesta. Nämä laukeavat muistot ovat poikkeuksetta tuskastuttavia ja kiusallisia, enkä haluaisi muistella niitä. Outoa kyllä, en saa niitä muissa tilanteissa mieleeni. Ne tulevat vain ja ainoastaan seuralaistoimintansa kanssa.

Kuitenkin myös synkeät muistot ovat minun muistojani. Ne ovat osa minua. Omissa muistoissa on silti se hyvä puoli, että ne ovat salaisia: muut eivät niitä näe. Tiukan paikan tullen voin teeskennellä, että en muista mitään. (Ja usein en muistakaan, ihmiset muistuttavat minua aivan oudoista asioista.)

Muiston pysyvyys. Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan: Jos kerran muistot luovat sen kertomuksen, joka muodostaa jotakin oleellista minusta itsestäni, mitä käy, kun muistot katoavat? Minulla on erittäin hyvä muisti – noin periaatteessa – mutta välillä en muista jotakin ihan oleellista. Välillä joku sukulainen tai ystävä muistuttaa minua jostakin, mistä en muista rehellisesti sanoen hölkäsen pöläystä. Voisi luulla, että he ovat keksineet koko asian. Kuitenkaan minulla ei ole mitään syytä epäillä kerrotun todenperäisyyttä. Miten on silti mahdollista, että se on kadonnut itseltäni niin täysin? Siskoni esimerkiksi varmasti muistaa, että olen joskus opiskeluaikoina hakenut työpaikkaa Espoonlahden McDonald’silta. Olen kuulemma valehdellut työhakemuksessa lukion päästötodistukseni keskiarvon alaspäin, kymmenestä 9,9:ään. Minua ei ole kutsuttu edes työhaastatteluun. Vaikea uskoa, että näin on käynyt, koska en muista tästä pätkääkään. En edes muista, onko Espoonlahdessa McDonald’s (ehkä se olikin joku muu paikka). Jos minulta kysytään, tällaista ei ole ikinä tapahtunut.

Ääriesimerkkinä muiston katoavaisuudesta on tietenkin muistisairaus. Jos saan muistisairauden, kadotanko silloin vähä vähältä minuuteni ytimen? Moni ajattelee, että niin käy. Muistisairaudessa on jotakin kammottavaa: Siinä sitä istuu epäluuloisen näköisenä, silmät kapeina paikallaan. Keitä ovat nämä kaikki ihmiset? Tuo ruma tyyppi muistuttaa kovasti jotakuta, jonka on tuntenut. Mutta kuka on tuo lapsi? Lopulta unohtaa, miten syödään tai kävellään, tai että pitää syödä tai kävellä. Eräs tuttavani kertoi muistisairaasta sukulaisestaan, joka sanoi kaikkeen hämmentyneenä ja vähän hätääntyneenä ”Kaikkea ne keksivät!”. Se oli hänen tapansa yrittää ottaa tolkkua ympäristön oudoista tapahtumista – mitä tuokin tekee ja sanoo? Kuitenkaan en usko, että minuuden ydin menee muistojen myötä – jotakin jää jäljelle.

Ominaisuudet ja se, mistä pitää. Minuuden ydintä ei varmasti riitä kuvaamaan pelkkä muistitieto. Siihen kuuluu varmasti myös persoonallisuus ja käsitys itsestä jonkinlaisena, eikä edes käsitystä tarvita: vain se, millainen on – se, miten reagoi ja mistä pistää, miten toimii, ihan riippumatta tiedostaako ja ymmärtääkö sitä itse. (Mikä ja mitä on muuten identiteetti? Tiedämmekö me yleensäkään keitä tai millaisia me olemme? Jonkinlaista ymmärrystä meillä varmaan on itsestämme, mutta siinä saattaa erehtyä todella pahasti – itsepetos on yleistä. Sitä luulee olevansa sellainen tai tällainen, mutta onko?)

Muutamia itseäni koskevia ajatuksia, joiden luulen pitävän paikkaansa: Minun on vaikea istua paikallani. Pidän puutarhanhoidosta. Kun keskityn, raavin usein päätäni. Pidän eläimistä ja juttelen niiden kanssa. Olen helposti melko laiska. Minua ahdistaa olla rumassa tai epäsiistissä ympäristössä. Viihdyn hiljaisuudessa. Mutta ovatko nämä oleellisia tietoja?

Melkein luulen, että syvimmän osan minuuden ydintä muodostavat mieltymykset. Niitäkin on kyllä niin paljon, että kaikkia on vaikea luetella. Joskus joku läheinen huomauttaa tavoista tai mieltymyksistä, joita ei itse pitäisi niin merkitsevinä. Puolisoni esimerkiksi on sitä mieltä, että en mielelläni lähde mihinkään (vaikka luulen, että lähtisin mielelläni), vaan olen mieluiten vain kotona ja juon teetä. En täysin kiistä tätä.

Otan esille muutaman persoonaa luovan mieltymyksen:

Pidän paljon Edgar Allan Poen kirjoituksista. Koen ne hyvin inspiroiviksi.

Pidän väreistä ja maalaamisesta. Ehkä vain pidän värien käsittelemisestä, lopputuloksella ei ole niin väliä. Ihan vain värien sekoittaminen ja katsominen tuo minulle iloa.

Yksi lempikirjani on L. M. Montgomeryn Sininen linna. Se löytyi meiltä kotoa kirjahyllystä. Tiedän, että se ei ole mikään maailmakirjallisuuden merkkiteos, mutta siinä on paljon toimivaa: samaistun vahvasti päähenkilöön, ihailen luontokirjallisuutta, rakastan maisemia, joita kirjassa kuvataan, haluaisin asua samanlaisella pikku saarella, jossa on kaksi kissaa ja kesy varis. Kaikki kirjassa toimii, siinä ei ole mitään ylimääräistä. Olen lukenut kirjan lukuisia kertoja, englanniksi ja suomeksi. Jossain vaiheessa tapasin lukea sen kerran vuodessa. – Kiinnostaa on, että pidän siitä enemmän suomeksi. Se on mielestäni suomeksi ilmaisurikkaampi, mikä johtuu varmasti siitä, että tajuan äidinkielisten sanojen vivahteet paljon syvemmin kuin vieraskieliset – vieraasta kielestä katoaa jotakin. Kun ajattelen kirjoittavani kirjan, itse asiassa ajattelen kirjoittavani Sinisen linnan. Se on sikäli vähän huono juttu, että se on jo kirjoitettu.

Pidän kissoista ja ymmärrän niiden viestintää hyvin. Jo kissan asennosta ja ilmeestä ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Usein tulkitsen asian niin, että kissat ”sanovat” minulle asioita. Eivät ne tietenkään sano, mutta silti ymmärrän niitä.

Näen usein todella värikkäistä ja merkitseviä, tapahtumarikkaita unia. Ehkä uni-identiteettini on todellisempi kuin valveidentiteettini? Ehkä olen todella siellä? Joskus päivällä tunnenkin hetkellisesti, että olen hyvin lähellä unimaailmaa: se on melkein kosketettavissa, vain jokin ohut verho erottaa minut siitä. Sinne on helppo päästä. Tunnen lämpöä. Tunne on hyvin lohdullinen ja onnellinen. Se on kuin onnellinen, mutta hieman epäselvä muisto.

Kategoria(t): Kysy ja vastaa | Avainsanat: , | Kommentoi