Tuu tuu tupakkarulla

Rakkaat lukijani, tervehdys pitkästä aikaa! En ole kammottavan pitkään aikaan kirjoittanut blogiini. Pyydän kärsivällisyyttä, uusi avaus on aina lahopäisempää kuin hyvään vetoon päässeen teksti. Syynä kirjoittamattomuuteen on suureksi osaksi uusi perheenjäsenemme. Ja toki myös luontainen laiskuuteni. Kehtolauluja olen kyllä laulellut ja olen myös pohtinut niiden kiinnostavia sanoituksia.

Tällä kertaa pureudun klassikkoon Tuu tuu tupakkarulla. Se on erinomainen laulu. Sitä kun jollottaa tarpeeksi hitaasti ja monotonisesti, nukahtaa nassikka kuin nassikka. Tunnettu versio menee näin:

Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla?

Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä.

Mistäs tunsit meidän portin? Näin teidän uuden portin:

haka alla, pyörä päällä, karhuntalja portin päällä.

Tuu tuu tupakkarulla sisältää kiinnostavaa ja aidosti koskettavaa materiaalia. Ensinnäkin tajusin ehkä ensi kertaa sen todellisen sydämeenkäyvyyden. Koskettavuus syntyy eksistentiaalisesta ihmettelystä. Sitä pitää sylissään äsken syntynyttä lasta – mutta mistä kukin pieni piltti todella osaa tulla omaan kotiinsa? Miten kosminen vaeltaja löytää osoitteen? Miten lihasta tulee ihmisolento, jolla on sielu tai jokin sellainen? Ja vielä: miten hänestä tulee yksilö, persoona, ei kuka tahansa, tietty tyyppi? Lapsi syntyy, mutta mistä se tulee? Tästä laulu tietysti puhuu. Kyseessä on vuoropuhelu. Äiti tai muu tuudittelija kysyy kulkijalta, miten hän ymmärsi tulla omaan kotiinsa maan päälle, lihaksi, ja lapsi vastaa konkreettisesti kuvaamalla maamerkkejä, kuin maallinen kulkija.

Unohdetaan eksistentiaalinen ällistys ja aloitetaan ruotimaan laulua vähän tarkemmin ihan sanatasolla. Ensinnäkin laulun avaa pikkusanapari tuu tuu. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut pikkusanoista, esimerkiksi kirjoituksissa La mie laulan ja Merkityksen poisto ja supermerkitys. Erityisen kiinnostunut lukija voi vilkaista laajempaa ja tieteellisempää juttuani, joka löytyy täältä: http://journal.fi/pk/article/view/58284

Laulussa tuu tuu on niin kutsuttu tuuditteluinterjektio: sitä siis lauletaan, kun lasta yritetään saada nukkumaan. Samaa kantaa ovat esimerkiksi verbit tuutia ja tuuditella. Lisäksi tuu– ja tuuti-tuudittelusanoista ovat metonymian kautta syntyneet lapsenkieliset tuutu ’kehto’ ja tutua ’nukkua’.

Entä tuo nykyisin täysin epäkorrekti tupakkarulla? Oi noita aikoja, kun tupakkaa sai polttaa ihan missä tahansa, lääkärikin otti vastaan piippu huulessa. Tästä on annettu sellainen selitys, että kääritty tai kapaloitu sylilapsi muistuttaa joko tupakansäilytysmassia tai sitten tupakankuivatusrullaa eli siis jonkinlaista pyyhettä, jonka sisälle kotikasvatetut kessunlehdet on kääritty kuivumaan sieltä navetan nurkalta.

”Turun tie” ja ”hämäläisten härkätie” ovat yksi ja sama asia, historiallinen tie Turun ja Hämeen linnojen välillä. Aiheesta on kirjoittanut kiinnostavasti Hiidenkivi-lehteen muutama vuosi sitten Merja Isotalo, ja jutun voi lukea täältä: http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/OldNews.aspx?id=2101

Toinen säkeistö herättää itselläni enemmän ihmetystä. Jos kysytään Mistäs tunsit meidän portin? ei siihen kyllä Näin teidän uuden portin ole mikään kunnon vastaus – näkeminenhän ei ole tuntemista. Kuitenkin tulija ilmeisesti jostakin tietää, että kotona on uusi portti, ja ehkä hän siis katselee uudennäköisiä portteja.

Sitten porttia kuvaillaan tarkemmin: haka alla, pyörä päällä, karhuntalja portin päällä. Tätä mietin jo lapsena kovasti. Millainen mielikuva portista oikein piirtyy? En ymmärtänyt perinneporttisuunnittelua silloin enkä ymmärrä nytkään. Kuva on hatara. Haka ja pyörä saattavat molemmat olla sulkemissysteemin osia, tai sitten pyörä on koriste, jonkinlainen kärrynpyörämäinen viritys korkean porttikaaren laella. Se nyt on kuitenkin selvää, että karhuntalja ei voi mitenkään olla portin pysyvä osa. On varmaan siinä vain tuulettumassa.

Toisaalta kyllä karhuntalja voi olla hyvä merkki: sen huomaa. Jos siis odottaa lasta, kannattaa ehkä laittaa jokin silmäänpistävä suuntamerkki parvekkeelle tai porttikäytävään, vaikkapa liina tai matto, että lapsi löytää perille. Sanomaan ikään kuin Tervetuloa, tännepäin!

Mainokset
Kategoria(t): kieli, musiikki | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

La mie laulan

Olen pitkään halunnut kirjoittaa eräästä tavattoman sympaattisesta pikkusanasta, nimittäin eräiden laulujen aloitussanasta la. Tämä la-partikkeli tai -interjektio tai mikä-liekään tuli taannoin vastaan, kun luin vanhaa Virittäjä-lehteä vuodelta 1913.

Salanimellä ”R. E–g.” kirjoittava Rafael Engelberg kuvailee la-sanan käyttöä artikkelissaan ”Eräs pieni laulunaloke lyyrillisissä kansanrunoissamme”. Kirjoituksessa käsitellään lähinnä inkeriläisiä lauluja, jotka kuvaavat laulamaan ryhtymistä tietyllä performatiivimaisella alukkeella la laulan muunnelmineen. La-sanalla on variantteina myös las, lak, lakka, lahan ja lapas – siis la saa välillä seurakseen liitepartikkeleita, kuten –s, –han ja –pas. Tässä esimerkkejä Engelbergin esittämistä laulunaloituksista:

La kiitän tätä kyläistä, kaunistelen kartanoista

La sannoot, la pannoot, la lasta laitteloot, la murheellista mustuttaat

La mie laulan, nyt mie joudan

La laulan liki kotia

La mie laulan läänin virttä, Pyhäjärven puolen pirttä

La mie laulan lapsellen, sekä tuuvin tuutkallein

La mie laulan lankoilleni, su’ullein surkuttelen

La mie laulan, nyt nykäsen

La mie laulan liirittelen

La mie virkan pienen virren

La mie laulan murhevirren, kissan kirjavan tapoja

La mie laulan lankapaula, verkapaula vierettelen

La mie laulan suu suruinen

La mie laulan huolen hullu, huolen hullu, mielen köyhä

La mie laulan lammin sorsa

La mie laulan musta tyttö

La mie laulan laiha lintu

Engelberg kiinnittää huomiota muun muassa siihen, miten aloitus muuntelee ja siihen, millainen laulajan luonnehdinta alkua seuraa (esimerkiksi lammin sorsa tai laiha lintu). Artikkelinsa alussa Engelberg toteaa kutkuttavasti: ”Jättäen kielelliseltä kannalta itsensä la-interjektion varsinaisten kielimiesten huostaan, merkitsemme vain lyhyesti, kuinka sitä aluksi pelkkänä yksinäisenä interjektiona runoissa käytetään.”

Tietääkseni kukaan ”varsinainen kielimies” ei sittemmin ole millään lailla puuttunut la-pikkusanaan, joten kirjoitan siitä nyt muutaman ajatuksen. Aikaisemmin niin kutsuttuja leikki-, laulu- ja rallatussanoja ynnä muita pikkusanoja käsitelleenä lienenkin siihen pätevä (ja sitä paitsi kukaties ainoa, jota asia jollain tapaa kiinnostaa; ks.myös Merkityksen poisto ja supermerkitys).

Ensinnäkin voidaan pohtia la-partikkelin muotoa. Selvästi sitä yhtäältä motivoi alkusointu, yhdistyminen laulamiseen. Varmasti alkusointu ja muu poeettinen vaikutelma vetää yhteen fraasia la mie laulan. Lisäksi aloittava la yhdistyy konventionaalisiin rallattelua kuvaaviin interjektioihin, kuten la, lal, ralla, rallallaa ja niin edelleen (tai on sama kuin tällainen la). Näistä Nykysuomen sanakirja listaa muun muassa seuraavat:

la interj. (myös: lal) (vars. leikki)lauluissa (säkeen lopussa) t. ilman sanoja laulettaessa tav. useasti peräkkäin toistettava rallatussana. | ”Lalalaa”, lauleli Liisa. Metsän puita tuuli tuudittaa / ja linnut laulelevat la la la la laa kl.

laa interj. (vars. leikki)laulujen säkeen lopukkeena käytetty täytesana; vrt. 1. la. | Hoi laari laari laa! Hoi laari laari laa! / kaikuu mun suloinen Suomeni maa! yrjö koskinen.

Joka tapauksessa la itse asiassa kuulostaa laulamiselta.

Toisaalta la-sanaa voidaan tarkastella myös tarkemmin sen kautta, mitä se näyttäisi tekevän laulunaloitusfraasin alussa – siis johdattavan tekemiseen, laulamiseen.

Iso suomen kielioppi (tuttavallisesti ISK) ja sen verkkoversio (eli VISK, osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php) listaavat pikkusanoja, joilla on samankaltaista tehtävää ja kutsuvat niitä lausumapartikkeleiksi; parhaana esimerkkinä tällaisesta sanasta on vanha tuttu no. (No toimii myös niin sanottuna dialogipartikkelina ja interjektiona.) VISK:n pykälä 1036 kuvaa no-sanan rituaalistunutta tehtävää aloituksissa:

”Vuoronalkuisena no on myös kiteytynyt rituaalistuneisiin ilmauksiin esim. haastatteluvastauksissa (e) tai puhelinkeskustelun avausrutiineissa (esimerkin f rivit 2–3). Tällaisissa tapauksissa partikkelin indeksisenä tehtävänä on tietyn diskurssilajin, kuten haastattelun tai tuttavallisen puhelun, merkitseminen.

(e) A: Miten se juoksu tänään sujui?

B: No aluksi oli vähän vaikeuksia mahan kanssa, mutta sitten vedettiin täysillä loppumatka.”

Samantapainen pikkusana on murteissa ollut vanha kunnon a – toinen kestosuosikkini pikkusanojen joukossa ja myös kunniakkaasti ensimmäinen sana sanakirjassa (kirjain a:n ja lyhenteiden jälkeen). Nykysuomen sanakirja kuvaa a-sanaa näin:

a interj. murt. puhetta aloittamassa: no, kah. | A minne menet? A vot, tässä on hyvä paikka. A mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja seppänen.

Ja tässä vielä Suomen murteiden arkistosta poimimani kutkuttava ehdotus, joka aloitetaan a-partikkelilla: a tahottak työ nähä ni mie tuo suure kärmie tuppaa? Sak

Samaan tapaan kuin esimerkiksi no ja a ovat rituaalistuneita aloituksia, la-pikkusanaa voidaan esimerkkilauluissa pitää rituaalistuneena laulunaloituksena, ja se on siis aloituksen merkkaaja: täten ryhdyn nyt laulamaan.

Olen muutenkin ollut kiinnostunut sellaisista interjektioista, joiden tehtävät näyttävät olevan performatiivisia, eli interjektiot liittyvän tiukasti siihen tekemiseen, jonka yhteydessä niitä käytetään. Esimerkiksi interjektiota pai käytetään nimenomaan, kun paijataan (ja halutaan myös tehdä suopea paijaamistarkoitus selväksi), ja erilaisia keinutteluinterjektioita, kuten heijaa ja kiikkuu, käytetään, kun keinutellaan esimerkiksi lasta. Niiden merkitys lienee jotakin sen kaltaista kuin ’keinuttelen sinua, teen sen tarkoituksella ja tarkoitan myös, että se on mukavaa’. (Olen kirjoittanut tällaisista interjektioista lyhyesti toisaalla.)

Mielestäni la on laulunaloitussanana kaikin puolin ihastuttava. Olisi todella kiinnostavaa ottaa se käyttöön – kun ryhtyisi laulamaan, vetäisi ensin fraasin la mä ryhdyn nyt laulamaan tässä tai jotain – ja sitten vasta aloittaisi itse laulun.

Että tulee selväksi, mitä ollaan tekemässä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa, kieli, musiikki | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kissa vai lintu?

Olen viime aikoina pohtinut eläimille puhumista ja sitä, miten eläimille puhuminen suhteutuu ihmisille puhumiseen. Aihe on uskomattoman kiinnostava ja vie syville vesille. En käsittele aihetta nyt kattavasti vaan esitän muutamia hajamietteitä lähinnä kissoille puhumisesta ja kissapuheen äännesymboliikasta. Esitän mietteeni spekulatiivisten teesien muodossa.

Teesi 1. Kissat ovat jotenkin erityisiä, ja se heijastuu myös esimerkiksi kissojen kutsuihin.

Kissat tietävät olevansa jotakin vähän parempaa kuin muut. Senhän nyt tiesivät muinaiset egyptiläisetkin. Jo aikaisemmin (jutussa Vanha kansa kuulee, osa 1) on käynyt ainakin rivien välistä ilmi, että kissoille sallitaan kaikenlaista, mikä esimerkiksi koirille ei tulisi kuuloonkaan.

Kun olen nyt tarkastellut murrearkiston ja erilaisten lähteiden avulla eri eläimille suunnattuja interjektioita – käskyjä, kehotuksia, kutsuja ja niin edelleen – olen havainnut, että monesti samaa sanaa voidaan käyttää monelle eri eläimille. Yksi tällainen yleisinterjektio on tse variantteineen (mm. tse, tseeh, tše, se, see, seh, seeh). Ainakin hevosia, lehmiä, koiria ja lampaitakin on kutsuttu tse-sanalla (esimerkit Suomen murteiden arkistosta):

Koiraa kutsutaan täälä siten että ensin mainitaan koiran nimi ja sitten huudetaan se se se esimerkiksi Jalo se se se. Kälviä.

Koiraa houkutellaan lähestymään: se se, jotkut vanhat sanoivat sö sö. Nurmes.

Lehm see, lehm see sehm seeeee, leh see, lehm see lehm seeeee, siten että see tulee vahvemmalla ja korkeammalla äänellä kuin lehm ja viimeinen seeee pitempään ja hieman voimakkaammin kuin edelliset. Huuto toistetaan lukemattomat kerrat. Lehmän see, lehmän see, lehän seeeee sanotaan myös. Pertteli.

Lampaita huudetaan: ut see, ut see, utu utu utu utu. Karitsoita huudetaan: karu karu karu karu. Pöytyä.

Koiraa kutsuttiin: ”Se, se, seh, tule pois Musti seh”. Loppusanassa h. kuului selvästi. Hevosta kutsuttiin: ”Polle seh, tulep pois seh”. Ja puhuteltiin: ”Mitä se Polle poika nyt tuumaa”. Kaustinen.

Kun lehmiä etsittiin metsästä, huudeltiin: tse lehmän, tse lehmän, tseeeee! Lammi.

Kutsusanoja: Hevoselle: seh seh, tamman seh! Lehmälle: lehmän se, lehmän se! Sialle: siik siik siik! Kissalle: kis kis kis! Hauho, Janakkala.

Muitakin yleisempiä kutsuja ja käskyjä on, mutta on huomattava, että kissoille on poikkeuksetta omansa – niitä ei vain kutsuta samoilla sanoilla kuin muita eläimiä. Lisäksi kissoja ei käsketä, niitä maanitellaan. Kissoja on kutsuttu esimerkiksi sanomalla kis kis, kss, kšš kšš, pss pss tai psii. Yhteistä eri kissankutsuille ovat i- ja s-äänteet.

Miksi näin on? Kysymys on kieltämättä hankala. Siitä pääsemme teesiin kaksi.

Teesi 2. Kissassa on jotakin hyvin i-mäistä.

Olen aikaisemminkin puhunut äännesymboliikasta. Lyhyesti sanoen äännesymboliikan tutkimus on kiinnostunut siitä, miten kielen äänteet kuvaavat jotakin kielenulkoista. Onomatopoeettisuus eli äänen jäljittelevyys on tietysti yksi äännesymboliikan ilmentymä. Kissankutsuja, kissan nimityksiä ja kissojen erisnimiä tarkasteltaessa käy ilmeiseksi, että kissa jotenkin assosioituu i-vokaaliin: Kissan nimityksissä on i:tä (kissa, kissi, kisu, killu, kille jne., mirri, mirre, misu, miisu jne.). Samoin i on silmiinpistävä kissojen suosikkinimissä, joita ovat esimerkiksi Mimmi, Viiru, Mirri, Misu, Sissi, Siiri ja Vili. (Suosituista kissannimistä on tehty ainakin yksi gradu ja joitakin kyselyitä.) On ajateltu niinkin, että sana kissa tulisi suomeen ruotsin kautta (kisse) yleiseurooppalaisesta kissankutsusanasta, joka on jotakin sinnepäin kuin juuri kss kss tai kis kis. (Tätä en ole vielä tarkistanut, mutta näin väittivät Kissojen Suomi -kirjassa.)

Kissankutsuissa on myös paljon s:ää ja kissannimissä myös m:ää. Luulen, että äännesymboliikan motivaatio on tässä niinkin yksinkertainen kuin että m ja i jäljittelevät kissan äännähdyksiä. – Oma kissani Mii sai nimensä nimenomaan kimeän naukaisunsa perusteella. Suhiseva s taas on äänne, johon kissat reagoivat; kissat kiinnostuvat kaikenlaisista rapinoista, ja s tuntuu olevan äänne, johon ne kiinnittävät huomiota. Niinpä jo esi-isämme ovat havainneet, että kissuja kannattaa kutsua s-kutsuilla. Voi olla niinkin, että i herättää muitakin kissoihin liittyviä mielikuvia, kenties jotakin pienuuteen, notkeuteen ja ketteryyteen liittyvää. i onkin vokaali, johon eri kielissä liittyy paljon mielikuvia ja äännesymboliikkaa.

Teesi 3. Hellittelynimet ovat tosi kummallisia ja savolaiset vasta kummallisia ovatkin.

Penkoessani sanakirjoja ja murrearkistoa löysin sanan linti, joka on kissan hellittelynimi ja ihan vain tarkoittakin kissaa. Linti juontuu sanasta lintu. Siinä assosiaatiossa on jotakin hyvin nurinkurista. Eivätkö ne oikeasti erota kissaa linnusta? – Tosin tässäkin hyvittelynimessä on toki tuo kissamainen i.

Hellittelynimet ovat kyllä muutenkin vähän poikkeuksellisia. Niiden erikoisuus on, että ne saattavat olla näennäisesti pejoratiivisia: jotakin rakasta voidaan kutsua pöljäksi, rotaksi, pätkäksi tai vaikkapa höppänäksi. Hellä äänensävy erottaa hellittelyn solvauksesta.

Esimerkkejä linti-sanan käytöstä ovat seuraavat:

Linti (myös dim. lintinen) = kissa. Lienee osittain lempinimi. Taivalkoski.

Kissan rinnalla on sen hyväilynimenä samoinkuin killi, myös linti. Silitellessä puhutellaan kissaa: ”Aipi siti hyvii lintii!” Puolanka.

”Voee hyvi linti, kun sae saaliin!” Nilsiä vrt. lintinpoika.

”Kisu, kisu, hyvä linti, hyvä linti” ja silitetään, silloin kun hiiren tuopi. Nurmes.

Lukiessani aloin epäillä itseäni ennakkoluuloiseksi. Entäs jos linti ei olekaan outo vaan kerta kaikkiaan paras kissien hellittelynimi? En halunnut tuomita sitä liian pian. Niinpä testasin linti-sanaa omilla kissoillani. Täytyy sanoa, että yksikään niistä ei vakuuttunut siitä. Ne eivät perustaneet siitä vaan lähinnä viittasivat kintaalla.

Kaikkein erikoisin löytämistäni linti-esimerkeistä on tämä, joka sai jo aivan häkellyksiin:

linti = lintu; kissan hyväilynimi. Hiirensaanutta hyvitellään: ”[Silittäen] vooi pi siti hyvvii lintii kun se kantaa hirvii [= hiiriä]!” Utajärvi.

Ne eivät siis paitsi erota kissaa linnusta myöskään hiirtä hirvestä? Kutsutaanko Utajärvellä noin yleisemmin hiiriä hirviksi? (Voi olla, murretuntemuksessani on aukkoja.) Vai onko tämä jotakin piruilua kissan kustannuksella – että kissa muka olisi aivan toimessaan, niin tärkeänä kuin olisi hirven tuonut, että kyllähän me ihmiset sentään vähän parempaa saalista saamme? Jos olisin kissa, puraisisin tuosta hyvästä, niin kuin Oliver-kissa, joka puri siskoani tämän naurettua sitä läskiksi. Se tuli ansiosta.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Työkaluja

Ihmisen eräänä tunnusmerkkinä on tunnetusti työkalujen käyttö. – Tosin eräät eläimetkin, kuten simpanssit ja eräät linnut, käyttävät työkaluja. (Katsoin taannoin dokumenttia, jossa jonkin sortin varislinnut väsäsivät todella kehittyneitä tikkuja erilaisiin kopelointitarkoituksiin.)

Ihmisillä on työkaluja aivan joka tarkoitukseen. Jos on työ tai tehtävä, joka tarvitsee tehdä, voi olla varma, että siihen on työkalu. Monesti on työkaluja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan, kunnes sellainen tulee vastaan, ja samalla tajuaa, miten tajuttoman hyödyllinen se on – kuten Saumamestari-saumaussarja neljällä kumilastalla ja 16 eri profiililla, ”Erinomainen työväline joustaviin saumauksiin!”, jonka ostin viime kesänä. (Sivumennen: Säilykepurkki kehitettiin jo vuonna 1772, mutta säilykepurkin avaaja patentoitiin vasta vuonna 1855 Englannissa ja 1858 Amerikassa. Etikettiäkään ne eivät keksineet heti käyttää. Ilmeisesti avattiin aluksi sitten joko sikanautaa tai hedelmää – kuka tietää – puukolla ja nuijalla.)

Itselleni uudehko työkalututtavuus on ollut helminauhan tekemiseen tarkoitettu halkinainen neula; tavallisen neulan silmä estää neulaa menemästä helmestä läpi, kun taas halkinainen neula on mahdollisimman litteä. Toisaalta unelmoin Fiskarsin luksusperennalapiosta, jossa on saarnipuinen kahva ja punainen lapa ja niiden tuomana tuplahinta.

Oikean työkalun valinta on erittäin tärkeää. Itse asiassa vakavasti otettavat käsityöläiset alkavat monesti urakan tekemällä omat työkalunsa: jos on vaikkapa korjattava oven maalipinta, ensin mietitään, millainen profiili kunnostettavassa ovessa on ja sitten sorvataan oikeankokoinen ja -kulmainen kaavin. Ammattitaitoa on siis myös etsiä, rakentaa ja valita työkaluluja.

Todella tajusin järisyttävän vahvasti yhteyden: On myös henkisiä ja älyllisiä työkaluja. Aivan samaan tapaan kuin käsityöläiset ja eri asioita vakavissaan rakentelevat ihmiset valmistavat ensin omat työkalunsa, samaan tapaan tieteen tekijän tai ajattelijan on ensin valmistettava omat työkalunsa: teoria ja käsitteet. On etsittävä tai mietittävä ne valmiiksi; niiden on tietenkin oltava sellaiset, että ne sopivat aiheen käsittelyyn ja selviävät siitä parhain mahdollisin tuloksin. Tämä ei missään nimessä ole kielikuva, vaan ajattelijoiden teoriat ovat ihan todella työkaluja. Työkalun oikea valinta on lopputuloksen kannalta yhtä tärkeää kuin kaavintaan sorvaavalla korjaajalla.

Tietenkin muillakin henkisen työn tekijöillä on aineettomat työkalunsa. Kun sävelkieli oli ennen vanhaan säännellympää, säveltäjillä oli aivan konventionaalisia henkisiä työkaluja, taitoja esimerkiksi käsitellä vastaääniä oikealla tavalla tai sorvata melodiaan koristeet tyylinmukaisesti – säveltäjiä pidettiinkin käsityöläisinä.

Joskus sitä tahtoo unohtaa, että ajattelijan kaikkein tärkeimmät työkalut, teoriat ja käsitteet, on valittava hyvin ja teroitettava terävimmilleen. Sitä toivoisi olevansa nopeampi, mutta käsitteet on selvitettävä itselleen yksiselitteisesti ja tarkistettava niitä vastaavat termit. Ne on mieluiten kirjoitettava muistiin, ei vain hatarasti mietittävä (ellei ole poikkeuksellisen tarkka ja hyvämuistinen ajattelija, itse en ole). Se vie aikaa.

Välillä väärä teoria tai metodi tappaa ajattelun ja estää saamasta oleellisinta selville. Teoria on oikeastaan työkaluvarasto ja rakennuspiirustukset, ei vain yksi väline. Joskus voi selvästi tuntea, miten teoria ohjaa, jopa kahlitsee. Mutta samalla teoria on tukikeppi ja raamit – ilman teoriaa tutkimus tai ajatusrakennelma on vain levällään. Tutkija joka väittää tekevänsä teoriavapaata tutkimusta, ei vain tunne teoriaansa. Siksi tutkittavaa ja ajateltavaa asiaa on ensin vähän tunnusteltava – joskus melko pitkällekin –, jotta tietää, millaisia työkaluja tulee tarvitsemaan. Voi olla, että tutkimus ei etene, jos valitut työkalut eivät yksinkertaisesti sovi siihen. Tämä ei ole mitenkään harvinaista; teoria ohjaa tiedettä enemmän kuin mikään suti maalaria. Joskus kannattaa etsiä henkisiä työkaluja kokonaan toisilta aloilta – se tuoreuttaa ja auttaa näkemään tavanomaiset raaminsa, jos ei muuta. Mikään henkinen ei kehity, ellei henkisiä työkaluja myös uudista. Musiikkikaan ei jäänyt barokkiin.

Yksi teorian ja myös metodin testi on, miten hyvin sen avulla selvitään mahdollisimman erilaisista tutkimuskohteista – sopiiko se vain simppelimpiin, valmiiksi ajateltuihin juttuihin, vai onko se käyttökelpoinen myös laajemmissa, vaativammissa ja aivan uusissa ongelmissa? – Sveitsin armeijan linkkuveitsi on monipuolisempi kuin pelkkä purkinavaaja, mutta joskus ne tietysti suoriutuvat samastakin työstä.

Olen miettinyt tätä, koska olen tajunnut, että tarvitaan erikoisvälineitä esimerkiksi musiikin merkityksen tasojen kuvaamiseen ja esimerkiksi eläimille puhumisen selvittelemiseen, joista olen kiinnostunut. Merkitystä on monenlaista, mikä on tietysti selvä asia, mutta tuon tosiasian koherentti kuvaaminen onkin hankalampi juttu. Siksi olen käyttänyt aikaa välillä turhauttavaan opiskeluun ja teorioiden tunnusteluun – yritän löytää työkaluni.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Merkityksen poisto ja supermerkitys

Viime aikoina olen pohdiskellut merkitystä (jatkuva harrastus). Merkityksen on arkikielessä täysin selvä asia, mutta kielentutkimuksen teorianmuodostuksessa varsin kinkkinen.

Mitä kielellinen merkitys siis on? Ehkäpä tässä riittää merkityksen tarkentamiseksi muutama kognitiivisen kielentutkimuksen ja myös konstruktiokieliopin ajatus: Merkitys ei ole yksiulotteinen vaan muodostuu kohosteisesta osasta (profiilista), joka nousee taustalle jäävästä tiedosta (kehyksestä). Kehys on kaikenlaista taustatietoa. Sanan merkitys on ensyklopedinen, eli sana avaa pääsyn muuhun tietoverkkoon. Niinpä sanan kissa merkitykseen voi laajimmillaan kuulua kaikki se, mitä kissasta kukin ikinä tietää. (Ja kaikki merkitys ei ole kielellistä, on muitakin merkityksen lajeja. Kielentutkimus on toki kiinnostunut lähinnä kielellisestä merkityksestä. Itse olen kiinnostunut myös esimerkiksi musiikin merkityksistä ja eläinten viestimistä merkityksistä – sellaisista merkityksistä, joita on vaikea kuvata sanoin.) Lisäksi sanan tai muun kielellisen konstruktion merkitykseen voidaan ajatella kuuluvan funktion eli käytön: joskus ilmauksen merkitys on se, mitä sillä tehdään ja mihin sitä käytetään.

Olen pohtinut kohta vuoden ajan leikki- laulu- ja rallatussanojen olemusta kielen elementteinä (ja olen vihdoin suunnilleen valmis). Tarkoitan siis sellaisia ”sanoja”, joita tavataan loruissa ja lauluissa: riu rau reporukka; rati riti ralla tuli talvihalla; sumfaraa sumfaraa sumfarallallallaa; lillispieru lällislää; lati lallati lallati laa, hauska metsässä on asustaa; konk konk koulu, nurin perin taulu; ii illalla lapset leikkii sillalla; entten tentten teelikamentten.

Leikki-, laulu- ja rallatussanojen tunnusmerkkejä on ilmeisen merkityksen puuttuminen. Mitä tarkoittaa riu rau? Entä sumfaraa? Ei kai mitään. Oleellista on sanojen muoto eli äänteellinen materiaali ja rytmi; sanoilla ilmennetään rytmiä, joskus sointiväriä, tai ne ovat kielellä leikittelyä. Yksi tapa synnyttää leikki-, laulu- ja rallatussanoja onkin muodostaa niitä olemassa olevista kielensanoista leikittelemällä, typistämällä ja muokkaamalla: koulusta tulee konk konk, ja illalla typistyy leikkisanaksi ii ii. Kun näin tehdään, olemassa olevista sanoista itse asiassa poistetaan merkitys, jolloin jäljelle jää vain muotoa ja tuloksena on leikkisana. (Tilalle tulee kuitenkin uusi käyttöfunktio, joka sekin on merkitystä)

Näyttää siis siltä, että sanasta voidaan poistaa merkitys. Olen viime aikoina teoretisoinut, että ehkäpä merkitystä voidaan myös vain alentaa niin, että merkitys on vähäisempi tai ikään kuin primitiivisemmällä tasolla. Näin tehdään esimerkiksi, kun liikettä kuvaavista verbeistä muodostetaan kuvamaisia takaperoisjohdettuja imitatiiveja. Jynssätä-verbistä voidaan tehdään kehotuksena tai kuvauksena toimiva imitatiivi jyns jyns, hyppäämisestä hyps, säpsähtämisestä kuvamainen säps.

Mitä leikki-, laulu- ja rallatussanojen yhteydessä tehdään merkityksen poistolla? Esimerkiksi näitä asioita: leikitään ja huvitellaan kielen äänteellisestä materiaalin avulla, pilkataan muita, rallatellaan, tehdään laulamisesta instrumenttimaisempaa, luodaan musiikin muotoa, kuvataan rytmiä ja tuotetaan rytmiä esimerkiksi työn tai leikin ohessa. Rytmisyys on oleellinen piirre leikki-, laulu- ja rallatussanojen käytössä. Kenties on niin, että kieleen muutenkin kuuluva rytmisyys korostuu, kun merkityksen poistuessa sanan äänneasu luontaisine rytmeineen saa enemmän painoa.

Merkityksen alentaminen (josta tässä kuvasin vain pienen osan) sai minut pohtimaan merkityksen ylentämistä. Koska sitten merkitystä olisi erityisen paljon? Mitä olisi merkityksettömyyden vastakohta, supermerkitys? (Tuntuu, että supermerkitys on välttämättä lihavoitava.)

Niin, mitä olisi supermerkitys? Kenties supermerkitystä on erityisen tärkeillä sanoilla: tosinimillä, loitsujen sanoilla, taikasanoilla. Nämä sanat eivät pysy kielen raameissa. Taikasanoilla ja loitsuilla saadaan aikaan jotakin kielenulkoista: seesam aukene avaa oven, hokkus pokkus muuttaa viinin vereksi ja niin edelleen. Taikasanan merkitystä ei yleensä tiedetä, mutta se saa aikaan asioita. Onko supermerkitystä siis se, että sanat tekevät jotain enemmän? Tässä mielessä supermerkitys lähenee performatiivisuutta, asian aiheuttamista tai tekemistä kielellisellä teolla. Klassisesti performatiivisuudesta puhuttaessa on ajateltu, että esimerkiksi toteamus Täten julistan teidät mieheksi ja vaimoksi saa aikaan sosiaalisäädyn muutoksen. (Tosiasiassa kyllä allekirjoitetaan myös kaikenlaisia papereita.)

Vai onko supermerkitystä ehdoton totuus? Sellainen totuus, joka ei pala tulessakaan? Mutta onko totuutta edes? Ehkä on – varmaankin on –, mutta kieli itse asiassa kätkee sen. Kielen rakentama asiaintila on aina rakennettu jonkinlaiseksi, valintoja tehden, kielen antamilla mahdollisuuksilla ja reunaehdoilla. Kenestä tehdään subjekti, kenestä objekti? Mitä kuvataan, kenen näkökulmasta, mitä jätetään kokonaan pois kuvauksesta? Yksi kielellinen valinta sulkee pois satoja muita. Voidaan yrittää päästä ”totuuteen”, mutta lopputulos on aina kompromissi. Olen jo aikaisemmin todennut, että kieli on paras keino valehdella. Kuitenkin olen myös tajunnut, että ainoa tapa päästä kohti totuutta kielen avulla on ottaa huomioon kielen tietty keinotekoisuus asiaintilojen konstruoinnissa ja syleillä kielen keinotekoisuutta. Näin tehdään tarkoituksella esimerkiksi runoudessa, jossa juuri kielen poikkeuksellisella käytöllä ja tarkoituksenmukaisella erikoisuudella yritetään päästä jonkinlaisen ytimeen, totuuden tai sattuvuuden kokemukseen. Tarpeeksi monta keinotekoista valintaa voi päästä lähemmäs totuutta. Olen lukenut jälleen T. S. Eliotin upeita runoja ja tuntuu, että esimerkiksi niissä päästään lähelle supermerkitystä, jos se on totuudellisuuden kokemusta.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kun sanat ja sävel joutuvat erilleen – tapaus runolaulu

Olen viime aikoina miettinyt paljon laulua ja sen merkitystä: olen ollut intuitiivisen laulun kurssilla ja pohtinut esimerkiksi sanojen ja sävelen suhdetta ja toisaalta sitä, tarvitaanko laululle säestystä. Tämä siitä syystä, että olen havahtunut tajuamaan säestyksettömän laulun voiman ja toisaalta olen noin muuten miettinyt sanoja laulujen osina.

Säestyksettömästä laulusta vain muutama sana: säestyksettömässä laulussa on vahvuutensa, jotka juontuvat itse asiassa juuri siitä, että turhalla säestyksellä ei mennä sotkemaan laulua. Esimerkiksi sellaisessa kansanlaulussa, johon ei kuulu säestystä, on tavallista, että rytmin käsittely on hyvin elävää. Syke saattaa vaihdella, aikaa voidaan ottaa fraasien väliin ja musiikin aika voidaan tarvittaessa ikään kuin hetkeksi pysäyttää. Toisaalta säveltasot voivat elää ja jopa perussävel voi muuttua laulun aikana, eikä se ole ”huonoa” laulua vaan elävää laulua, erilainen tapa olla ajassa ja ilmentää musiikillista kokemusta. Säestys sen sijaan fiksaa laulun paikoilleen, eikä se aina ole pelkästään hyvä juttu.

Mitä laululta halutaan? Halutaanko tarinaa vai vain tunnelmaa, vai esimerkiksi meditoivaa vaikutusta? Sanat eivät ole laululle mikään välttämättömyys. Luin erästä inspiroivaa artikkelia, jossa puhuttiin eri pygmiheimojen laulusta. Vielä inspiroivampaa oli kuunnella mainittua laulua (Youtubesta löytyy), josta osan muodostaa eräänlainen polyfoninen varsinaisesti sanaton jodlaus, jossa samantapaiset fraasit toistuvat hieman muunnellen. Lukemassani artikkelissa laulutapaa väitettiin jopa 100 000 vuotta vanhaksi. Väite on huikea (jos sen nyt pitää paikkansa), sillä koko ihmislaji lienee vain 200 000 vuoden ikäinen, ja olisi hurjaa, jos käytössä tosiaan olisi laulutapa, joka juontuisi mittaamattoman paljon kauemmas kuin mitään puhuttua kieltä voidaan jäljittää (kieltä on toki puhuttu, mutta kieltä ei voida seurata kovin kauas).

Puhuin aikaisemmassa kirjoituksessa siitä, miten varsinkin taidelaulun vahvuuksia on se, miten sanat, sävel ja myös mahdollinen säestys pitävät yhtä. Kukin osa vie kokonaisuutta eteenpäin ja mutta lisäksi kertoo kokonaisuudesta oman osansa. Joskus sanat ja sävel kuitenkin joutuvat erilleen: sanat toimivat ”vain” runona ja sävelmä ”vain” sävelenä.

Olenkin viime aikoina havahtunut miettimään hyvin kummallisinta sanojen ja sävelen erilleen joutumista, nimittäin suomalaista runolaulua. Runolauluja löytyy esimerkiksi teoksista Kalevala, Kanteletar ja Suomen kansan vanhat runot. Kun katsoo painettua kirjaa, nämä teokset näyttäisivät sisältävän runoja. Kuitenkin tosiasia on, että näiden niteiden sisältö on ollut lauluja, laulettua perinnettä. Suomen kansan vanhat runot (SKVR) koostuu 34 niteestä, joissa on yli 100 000 runoa – eikä yhtään melodiaa. Musiikki on unohtunut matkan varrelle. (SKVR:n runoista vain loitsut ovat niitä, joita ei ole yleensä laulettu, kaikki muut ovat olleet lauluja.)

Suurin osa suomalaisista kyllä tietää, että esimerkiksi Kalevala on koostettu säkeistä, jotka ovat olleet alun perin laulua – ja silti väitän, että sitä on vaikea käsittää. Ei voida ymmärtää, millainen luonnoton erotusleikkaus on tapahtunut, kuin vain sanat on kirjattu ylös; se tietenkin johtuu siitä, että kun runoja on kerätty jo 1700-luvulla ja pääosin 1800-luvulla, äänitystekniikkaa ei ole ollut. On ollut kätevää kirjata ylös ”tärkeämpi”, sanat. Itse asiassa on käynyt niin, että henki ja ruumis on erotettu. Jos ajatellaan, että sanat selvän merkityksen omaavina ovat laulun henki, on musiikki tosiasiassa se sykkivä ruumis, jossa laulu todella elää. Ilman säveltä näitä lauluja on itse asiassa vaikea käsittää ja tylsä lukea.

Kiinnostavaa on sekin tieto, jonka löysin Väinö Salmisen Suomalaisten muinaisrunojen historia -kirjasta, että jos runolaulajia pyydettiin vain lausumaan laulujen tekstejä kirjoittamisen helpottamiseksi, saattoi jopa nimekkäillä runonlaulajilla runomitta mennä välillä pieleen, kun laulun melodiarytmi ei tukenut mittaa. Laulaen sekä sanat että mitta muistettiin paremmin.

Havahtumiseni sävelen ja sanojen erottamisen syvyyden ymmärtämiseen – joka sai alkunsa jo vuosia sitten mutta on pikku hiljaa kiihtynyt – johtuu siitä, että olen kuunnellut runolaulua ja myös lukenut asiasta. On olemassa äänitteitä, joille on saatu tallennettua viimeisiä eläviä runolauluja laulajilta, jotka ovat vielä oppineet laulut perinnetietona, ja levytyksiä on julkaistu muun muassa levyllä The Kalevala Heritage.

Runolaulun kuunteleminen levyltä mullistaa käsityksen siitä, mistä on kyse. Runolaulu on uskomattoman rattoisaa kuunneltavaa, rauhoittavaa, kiinnostavaa, oikeastaan hypnoottista. Melodiat koostuvat vain muutamasta sävelestä ja muutamasta rytmiaiheesta. Sanat elävät musiikissa ja laulun variointi tekee minuuttien pituisesta esityksestä silti todella kiinnostavaa. Musiikki ei ole paikallaan, se elää. Musiikki muodostaa oman tilansa, jossa on turvallista olla ja jossa ei tapahdu liian nopeita muutoksia. Aika on elävää. Luettuina sanat eivät pääse oikeuksiinsa, sillä ne menevät helposti vain ohi ilman musiikin tarjoamaa kehystä, tilaa tulla eläviksi. Juuri tietynlainen pienten keinojen variointi ja toistuvuus – joka itse asiassa ilmenee myös mainitsemassani pygmien jodlauksessa – tekee kuuntelusta niin hypnoottista.

Linkkejä ja Lähteitä:

The Kaleva Heritage: https://www.youtube.com/watch?v=zBeZ4NjfNvo&list=PLUSRfoOcUe4bb_ySent4XdZy1SWabUuyv&index=1

SKVR-tietokanta: http://dbgw.finlit.fi/skvr/

Lewis, Jerome 2014: BaYaka pygmi multi-modal and mimetic communication traditions. – Dor, Daniel, Chris Knight & Jerome Lewis (toim.), The Social Origins of Language. Oxford: Oxford University press.

Salminen, Väinö 1934: Suomalaisten muinaisrunojen historia I. Helsinki: SKS.

Kategoria(t): kieli, musiikki | Avainsanat: , , | Kommentoi

Viestintää vai ei?

Opin viime vuonna musiikkiterapiaa opiskellessani, että ihmisellä on lajinomainen taipumus kuulla äänissä musiikkia – ihmisillä on siis lajiominaisuutena musikaalisuus. Taipumus ilmenee esimerkiksi siten, että ihminen kuulee helposti missä vain ympäristön äänissä – tuulessa, kilkatuksessa, sattumanvaraisessa lorinassa ja tietenkin linnunlaulussa – musiikkia. Itse luulen aina kuulevani musiikkia kun imuroin – ehkä siksi, että pölynimurin hurina sisältää kaikenlaisia taajuuskomponentteja, joista ilmeisesti koostan ikään kuin kohinan takaa hiljaisena kuuluvaa melodiaa. Lajillamme on toinenkin, kenties vielä syvemmin perusinhimillinen taipumus: koska itse puhumme ja viestimme, meillä on sitkeä taipumus ymmärtää asioita kielenä ja viesteinä ja vieläpä intentionaalisina viesteinä. Niinpä tulkitsemme toislajisten olioiden käytöstä kuin ne yrittäisivät palavasta halusta jutella meille, vaikka monesti niiden ”puhe” on kuulijan korvassa. (Monesti ne kyllä juttelevatkin, väitän minä. Asia ei ole mustavalkoinen.)

Olen viime aikoina lukenut Eduardo Kohnin huikaisevan kiinnostavaa kirjaa How forests think: toward an anthropology beyond the human. Antropologi Kohn kuvailee Ecuadorissa Amazonin alueella asuvan runa-heimon elämää ja kulttuuria. Ideana on kirjan otsikon mukaisesti ottaa mukaan myös ympäristö ja tutkia muitakin viidakossa asuvia ”itsejä” kuin ihmisiä, esimerkiksi eläimiä ja henkiä, ja näiden vuorovaikutusta. Kohn kuvaa esimerkiksi sitä, miten runat ymmärtävät koiriensa erilaista haukkumista ja miten koirien unia tulkitaan. Jos koirille haluaa puhua jotakin hyvin merkittävää, koirat on runien näkemyksen mukaan huumattava, jotta ne pääsevät transsia muistuttavaan tilaan, jolloin ne ymmärtävät enemmän. Samaan tapaan ihmiset huumaavat itsensä todella ymmärtääkseen metsän henkiä.

Kohnin kirja on kiinnostava siksikin, sillä havaitsen, että elän puutarhassani samantyyppisessä (joskin vähemmän kansoitetussa) ekologisessa nurkassa kuin runat Ylä-Amazonilla. Tyyssijani on samoin täynnä ”itsejä”, joiden kanssa kommunikoin. Runat tulkitsevat villa-apinoita, aguteja ja lehdenleikkaajamuurahaisia, minä juttelen esimerkiksi kimalaisille ja madoille. Viime kesänä aloin tuntea syvää yhteenkuuluvuutta puutarhani siirojen, alkueläinten ja bakteerienkin kanssa: heitä on siellä miljardeja, ja me puhallamme yhteen hiileen. Syksyllä levitin kasvimaan pinnalle tuoretta kompostia ja sen päälle lehtiä, ja kevään mittaan ystävälliset öttiäiset puolestaan muokkaavat eloperäisen aineen maan sisään ja kuohkeuttavat kasvimaani. Meillä on näin yhteinen koti ja yhteinen projekti.

Olen myös sitä mieltä, että kuullakseen tulkintoja koirien haukusta ei tosiaankaan tarvitse mennä Amazonille asti – taatusti kuka tahansa suomalainen koirien kanssa metsästävä tai muuten koiriensa kanssa puuhaileva ymmärtää kymmenittäin koiriensa viestejä, osan erilaisina haukkuina, osan ilmeinä ja asentoina. (Kaikki eläinten viestintä ei tietenkään tapahdu äänellä, vaan esimerkiksi juuri kehonasennoilla, liikkeillä, hajuilla ja väreillä, mutta ihmisinä meidän on kenties vaivattominta kiinnittää huomiota nimenomaan eläinten ääntelyyn.)

Itse juttelen kissoilleni ja ne juttelevat minulle. Kissani Hieno esimerkiksi saattaa vastata naukaisemalla, jos kysyn, onko se eteisessä, ja se myös naukuu eteisestä käsin halutessaan tietää, olenko sisällä ja kannattaako sinne siis tulla. (Skeptikkojen mielestä olen ehdollistanut Hienon onnistuneesti eteisessä naukumiseen.) Kiinnostavaa oli, että kun Hienon pentu Albert vasta sosiaalistui ihmisen kanssa asumiseen lemmikkinä eikä vielä osannut ihmisten kieltä – ainoastaan kissaa – äiti Hieno toimi tulkkina. Kun kehuin 5-viikkoisen Albertin onnistunutta hiekkalaatikolla käyntiä vuolaasti, Hieno tulkkasi Albertille vieressä omalla kur kur kur -ääntelyllään, selvästi sanoen: ”Joo, tuo oli tosi hyvä, nyt se on tyytyväinen, tuo tarkoittaa, että se on tyytyväinen.” Pian Albert selvästi oppi ihmisten kieltä, ja se esimerkiksi oppi tulemaan aina, kun kutsuin sitä nimeltä. (Se tuli, sanovat skeptikot, koska kutsu ehdollistui mieluisaan toimintaan, esimerkiksi leikkimiseen.)

Olen miettinyt eläinten viestintää paljon. Tärkeä kysymys on juuri se, mikä osa eläinten ”juttelusta” on todella intentionaalista. Ongelma on se, että elämistä on vaikea tietää, toimivatko ne varsinaisesti intentionaalisesti viestiessään, vai onko niiden ääntely vain jonkin ”tunteen” sivutuotetta – me sen ymmärrämme vähintään indeksinä, mutta tämä ymmärrys johtuu juuri taipumuksestamme ymmärtää melkein mitä tahansa viestintänä. Kun siis kissani murisee, kun rapsutan sitä kipeästä kohdasta, se ei ehkä varsinaisesti murise viestiäkseen minulle, vaan koska kipeään kohtaan koskeminen murisuttaa sitä, mutta minä saatan ottaa murinan puheena itselleni, koska olen virittynyt siten. Ja samoin ymmärrän suuttuneen oravan säksätyksen intentionaalisena varoitteluna, vaikka ääntely voi olla vain tietynlaisen hieman järkyttyneen tunnetilan sivutuotetta, jolle orava ei edes voi mitään. Näin monet biologit ajattelevat eläinten ääntelystä.

Samaan tapaan joskus kuvittelemme, että eläimet ymmärtävät meitä enemmän kuin ne ymmärtävätkään. Kun pentu Albert oli pieni, kysyin eräänä päivänä Hienolta ”Missä Albert on?”. Hieno käänsi katseensa makuuhuoneeseen, ikään kuin vinkkasi sinnepäin. Siellähän Albert olikin – mutta en sentään kuvittele, että Hieno olisi vastannut minulle tai edes ymmärtänyt kysymystä. Se vain oli omista lähtökohdistaan kiinnostunut pentunsa sijainnista ja siksi orientoitui suuntaan, jossa pentu oli. Minulle asennonmuutos tietysti toimi vastauksena, koska osasin tulkita kissan liikkeitä. Näin suuri osa mistä tahansa kanssakäymisestä tapahtuu – puhetta ei itse asiassa edes tarvita, koska luemme toistemme käytöstä ja asentoja ja ilmeitä, joista sitä paitsi suuri osa on täysin rutiininomaisia ja arvattavia.

Monesti ajatellaan, että ihmisetkin joskus ääntelevät kuin eläimet (tai kuten eläinten ajatellaan ääntelevän): spontaanisti, refleksimäisesti, ikään kuin itsestään, jonkin tunteen sivuvaikutuksesta. Luulen kuitenkin, että ihminen on niin perin juurin sosiaalinen ja viestintäorientoitunut, että minkäänlainen äännähtely todella refleksimäisesti on harvinaista, ja yleensä ihmistenkin äännähdyksetkin ovat selvää viestintää. Erving Goffman kuvaa tarkkanäköisesti kuuluisassa artikkelissaan Response cries, miten ihmisten käyttämät interjektiot ja äännähdykset ovat useinkin nimenomaan tarkoituksellisia: kun vaikkapa hammaslääkärillä sanomme ”auts”, sanomme yleensä ”auts” siinä kohtaa, kun vähän saattaa alkaa sattua, siis varoituksena, vihjeenä, joka ohjaa hammaslääkärin toimintaa. Omassa arkikäytössäni on vihjaiseva nenänniiskautus. Kun haluan pyöräillessäni ohittaa jonkun jalankulkijan, niiskautan nenääni. Niiskautus ei ole uhkaava tai millään tavalla riitaisa äännähdys eikä säikytä niin kuin kellokilistys, mutta toimii toiselle merkkinä, että olen tulossa, kun ei kerran ole kuullut ja reagoinut siirtymällä sivummas. Toisaalta nenäni saattaa kyllä tosiaan vuotaa ja niiskautus voisi olla fysiologisesti tarpeellinen teko, mutta niiskautettua tulee juuri ohitustilanteissa. Se ei ole sattumaa.

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | 3 kommenttia