Katsaus Nykysuomen sanakirjaan

Olen jo pitkään lupaillut kirjoittaa eräästä lempikirjastani, Nykysuomen sanakirjasta eli ystävien kesken Nykäristä. Lunastan nyt lupaukseni!

Niille, jotka eivät tiedä, voidaan kertoa, että Nykysuomen sanakirja on vallan erinomainen ja laaja suomi–suomi-sanakirja, eli siinä sanojen selitykset ovat myös suomeksi. Kirja ilmestyi alun perin vuosien 1951 ja 1961 välillä kuusiniteisenä laitoksena; sanat siihen oli kerätty jo vuosisadan alkupuolella. Oma kappaleeni Nykäristä on kolminiteinen, etusivutekstin mukaan ”lyhentämätön kansanpainos” vuodelta 1966.

Ilman mitään arveluita voi sanoa, että Nykäri on paras koskaan ilmestynyt suomalainen sanakirja – tosin Suomen murteiden sanakirja tulee laadussa kyllä lähelle (se ei kuitenkaan ole vielä valmis). Nykysuomen sanakirja pitäisi löytyä joka kodista.

Miksi sitten Nykäri on niin erinomainen? Ensinnäkin se on todella laaja. Siihen on valittu hakusanoja siekailemattoman tiheällä kammalla: mukana on kaikenlaista ainesta sanaston ytimen lisäksi murresanoista, interjektioista ja hyvinkin harvinaisista sanoista. Toiseksi sanakirjan sanaselitykset ovat laadukkaita: tekijät ovat tehneet tarkkaa semanttista analyysiä esimerkkiaineistosta ja jaotelleet ja ryhmitelleen merkityksiä erinomaisesti. Monet sana-artikkelit ovat hämmästyttävän pitkiä ja perusteellisia. Kolmanneksi Nykärissä on sana-artikkeleissa mukana paljon käyttöesimerkkejä muun muassa kirjallisuudesta ja sananparsista. Sanojen käyttö kontekstissaan tulee siis esille. Toisinaan esimerkit tunnistaakin, ja saa lukea lauseen lempiromaaniaan tai säkeen tuttua runoa. Laajojen esimerkkien ansiosta Nykysuomen sanakirjaa voi tosiaan lukea kuin romaania tai runokirjaa, ja niin teenkin. Kirjaa voi vain selailla menemään ja uppoutua sanojen ja merkitysten ihmeelliseen maailmaan, ja maailmaan yleensäkin: Nykäri kertoo paljon myös tosiasioista ja elämästä.

Muitakin sanakirjojen ystäviä tunnetaan. Muistan selvästi, että L. M. Montgomeryn romaanisankaritar Uudenkuun Emilia – vai oliko se kuitenkin Vihervaaran Anna? – luki huvikseen sanakirjaa oppiakseen uusia sanoja, joita voisi sitten ottaa käyttöön. Myös tähän tarkoitukseen Nykäri sopii erinomaisesti.

Se, miten mainiota kieltä suomessa on, jaksaa yllättää. Samoin jaksaa yllättää se, miten paljon on sanoja, joita ei tunnista, ja se, miten paljon upeita sanoja on liian harvalla käytöllä. Myös näytteinä olevien sananparsien osuvuus jaksaa ilahduttaa. Otan esiin muutamia esimerkkejä.

Longertaa. Miten hieno sana! Tätä sanaa saisi käyttää enemmän. Merkityksenähän on ’kiemurtaa, luikertaa.’ Esimerkkinä Puun juuret longersivat pitkälti näkyvissä.

Kohdallinen. Aivan liian vähän käytetty laatusana. Merkityksenä ’kohdallaan oleva, sattuva, asiallinen.’ Esimerkkinä mm. Oikein ymmärrettynä otsake on kohdallinen, vaikka se aluksi näyttääkin liian laaja-alaiselta.

Sinikuni, sinis–kunis, ja sinneskunnes. Itse en tiennyt näiden parikkien olemassaolosta mitään ennen kuin tutkailin kunnes-konjunktiota ja löysin ne sattumalta. Merkityksenä (ks. s. v. kuni) ’niin kauan – kuin’, ’sen verran, siinä määrin – kuin’, ’sikäli – mikäli’. Esimerkit puhuvat (vai puhuvatko?) puolestaan: Sini selvempi asia, kuni selvempi ajaja sl. Sinnes äiti armahtaapi, kunnes kuuleepi elävän sl. kunis vankkana hoidat virkas, ∕ sinis rintasi sinulle rauhan suo Leino. Sinis nousevat pyramiidit, / kunis elää ihminen Kailas.

Muutama sattuva – toisin sanoen kohdallinen – sananlasku:

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi (s. v. kuulua). Tämä on hyvin syvällistä, tämä.

Köyhyyttä ja rakkautta on mahdoton salata (s. v. rakkaus). Syvällistä tämäkin. Tämän kuullessaan työkaverini tosin muistettavasti huomautti: ”Mutta molempia voi teeskennellä.” (Todistusarvo on siis vähäinen.)

Seuraavaksi selasin kokeeksi hieman p:n kohdalta. Tällaista oudompaa löytyi (muotoilu alkuperäinen, hieman yksinkertaistettuna):

paukka s. kipinä, säen, poukka. | Liedestä lennähti paukka lattialle. Mutta äkkiä singahti hän kuin paukka Esterin eteen. Pakk.

pehertää v. vars. kanalintujen hiekassa kylpemisestä. | Kanat pehertävät hiekassa, pellossa. – Muuta käyttöä. | – – Sopi seisoa ja ihmetellä, kuinka kauan lapiomies saisi pehertää luodakseen kolon, jonka sotapommi oli kaivertanut yhdellä kouraisulla Haanpää.

pian (3. kohta) pian aikaa mahdollisesti, kenties, ehkä(pä). | Voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen.

piippa s. harv. jstkin esiin pistävä korsi tms., haippu. | – – piippa siellä, toinen täällä Alkio.

pikoo s. pitsien tm. käsitöiden reunaan tehty avoin lankasilmukka t. pieni kärki, nirkko.

pompelmus s. Citrus maxima, subtrooppisilla seuduilla viljelty appelsiinipuun sukuun kuuluva hedelmäpuu; sen paksukuorinen hedelmä. | Grapehedelmä on pompelmuksen pienikokoinen muunnos.

pooki s. mer. maalle rakennettu suurehko tornimainen maamerkki. | Majakka näyttää valoa, pooki ei.

Voin kertoa, että neljä viimeistä hakusanaa kirjoitusohjelmani tulkitsee virheellisiksi sanoiksi. Rajoittunutta!

Toisaalta on mahdollista tutkailla Nykysuomen sanakirjan avulla sanojen käyttösävyjä aikanaan. Miten ja millaisissa yhteyksissä sanoja on käytetty? Jos katsotaan – edelleen eräiden änkyräkansalaisten mielestä kelpoista – sanaa neekeri, voidaan kyllä varsin suoraan huomata, että yhteydet, joissa sitä on käytetty jo vuosisadan alussa (jolloin sen siis piti olla ollut neutraali), ovat olleet halventavia:

neekeri s. 1. negridiseen roturyhmään kuuluva henkilö; erik. henkilö, joka kuuluu Afrikan tummaihoiseen alkuväestöön t. polveutuu siitä; vrt. murjaani. | Neekerit l. mustaihoiset. Pesunkestävä neekeri. Neekerien ulkomuodolle on ominaista villamainen tukka, leveä ja litteä nenä ja paksut huulet. – kuv. Hän on paahtunut aivan neekeriksi. – – 2. leik. sanomalehtimies. | Noilta kirotuilta neekereiltä ei näy saavan rauhaa missään! [Yhdyssanoina mainitaan mm. seuraavat:] neekerikansa, neekerikieli, neekerikysymys s. valkoisen rodun asuma-alueilla asuvaan neekeriväestöön liittyvät probleemit. neekerilaulaja, neekerimusiikki s. (Amerikan) neekerien musiikki; us. halv. jatsimusiikista. neekerinainen, neekerinpusu, neekerinyrkkeilijä, neekeriorja, neekeripoika s. Mustia kuin pienet neekeripojat. neekerisankkeri s. lääk. eräs sukupuolitauti. neekeritanssi s. neekerien tanssi; halv. jatsista yms. neekerivaltio, neekeriveri s. Hänessä oli pari tippaa neekeriverta.

Tuo oli kyllä kamala listaus lukea. Jos tosiaan luulit sanaa neekeri neutraaliksi, voitaisiin pian aikaa luulla sinun erehtyneen. (Kyllä, sain ympättyä tähän pian aikaa!)

Lopuksi on todettava, että kritiikkiäkin Nykäriä kohtaan voidaan kyllä esittää. (Vaikka ei kyllä tekisi mieli.) Ensinnäkin on kiistatta totta, että kovin ”nykyisestä” nykysuomesta kirjassa ei ole enää kysymys; sanaston keruu on tapahtunut ennen 1930-lukua. Kirjasta puuttuu siis uudempia sanoja ja tätä nykyä aivan oleellisia hakusanoja. Lisäksi mukana on paljon vanhentuneita, käytöstä poistuneita sanoja. – Toisaalta kuitenkin myös vanhentuneet sanat antavat kuvaa siitä, millainen yhteiskunta on ollut ja ovat sikäli valaisevia ja tarpeellisia.

Vielä kritiikkinä voidaan esittää se, että sanojen valitsijat ovat toimineet jossain määrin sattumanvaraisesti, mitä tulee sanojen levikkiin: mukana aineistolähteissä näyttäisi olevan ilmeisesti koko Aleksis Kiven tuotanto. Sanakirja antaa siis erittäin kattavan kuvan Kiven kirjallisuuden sanastosta – eri asia on, miten laajassa käytössä nämä omintakeiset sanat ovat olleet. (Toisaalta tykkään kyllä Kiven kielestä, joten en protestoi kovin vahvasti tässäkään asiassa.) Nykärin toimitushistoria on lisäksi vaikuttanut siihen, että sana-artikkelit eivät ole keskenään aivan yhteismitallisia: kun mennään aakkosten loppua kohden, sana-artikkelit ovat paljon pidempiä ja seikkaperäisempiä kuin aakkosten alkupäässä.

Näistäkin puutteista huolimatta Nykäri on erinomainen teos monenlaiseen käyttöön ja myös parasta viihdettä vapaa-ajan hetkiin! (Ja sanon tämän vain hienoisella itseironialla.)

Sanakirjoja on käsitelty myös muun muassa seuraavissa aikaisemmissa kirjoituksissa:

https://sanatjasavel.wordpress.com/2017/03/01/kaanteissanakirja-lystia-iltapuhteeksi/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2016/02/25/la-mie-laulan/

https://sanatjasavel.wordpress.com/2014/04/09/hopsispuikula-ja-muuta-hyodyllista-vanha-kansa-huudahtelee/

Mainokset
Kategoria(t): kieli | Avainsanat: | Kommentoi

Aika aikaa kutakin

Meillä on tutkimusprojekti, jossa mietitään ajan kuvaamista kielessä. Se tarkoittaa tietysti hyvin monenlaisia asioita (aikamuotoja, teonlaatua, ajan liikkeen kuvallisuutta jne.), mutta tarkemmin osaprojektimme pohtii ajallista liikettä ja liikkeen tapaa. Ideana on pohtia muun muassa sitä, miten aikaa tai ajallisia asioita kuvataan suomen kielessä, ja kiinnittää ennen kaikkea huomiota siihen, millaiseksi ajan liike kuvataan ja millaisia käsitteistyksiä kuvausten takaa paljastuu.

Taustalla on se laajalti tunnettu asia, että kielessä temporaalista liikettä on hyvin tavallista kuvata ikään kuin spatiaalisena liikkeenä: Syksy jo hiipii kohti, Itsenäisyyspäivä lähestyy.

Tavallista on joko kuvata aikaa niin, että kokija liikkuu itse kohti jotakin ajankohtaa, esimerkiksi Olemme tulleet jo loppukesään. Tässä skenaariossa tulevaisuus on edessä ja menneisyys jää taakse: Olen jo ohittanut parhaat päiväni, Kun mä kolmatta linjaa takaisin noin kuljen niin tiedän nuoruutein jäänyt on taa, Edessä on vielä joulu.

Toinen tapa kuvata ajan liikettä on päinvastoin sellainen, että jokin ajankohta liikkuu kohti paikallaan pysyvää kokijaa ja menee sitten kokijan ohi: Joulukin sitten tuli ja meni; Koulun alku lähestyy kovaa vauhtia; Kellohan on jo kolme, koko päivä on mennyt hukkaan. Ja tämäkin päivä menee vain humps ohitse.

Kun aika liikkuu, liikkeellä on siis suunta. Liikkeellä on myös usein loppupiste. Mutta on muutakin. Riippuen siitä, millaiseksi olioksi aika tai ajankohta mielletään, ajan liikkeellä on myös tapa; monesti aika liikkuu jotenkin. Se saattaa esimerkiksi kiitää tai madella, vieriä tai humahtaa. Ajan tai ajan yksikön liikkeen kautta voidaan päästä käsiksi mielikuviin ja käsitteistyksiin: Voidaan kysyä, millainen on se olio, joka kiitää ohi. Millaista on aika? Millainen on vaikkapa se olio, joka tulla jongertelloo?

Keräsin aikaisemmin Kansanrunousarkistosta vähän materiaalia siitä, miten joulu tulee, ja tässä muutama esimerkki:

Joulu tulla jongertelloo, lihapaisti lingertellöö.

Joulu tulee jonkin konkin, jouluna jotaki saadaan.

Joulua odoteltaessa sanottiin: joulu se tulee joukerin koukerin kanssa leikkiä lyömään lekkerin kanssa.

Siit joulu se tulla jollottelloo, makkara kakkara kainalossa.

Joulu tulla jollottaa / Vesijärven jäällä, / junttapulla kainalossa / ja voita hiukan päällä.

Joulu tulee jokker, kokker, lapset saavat voita syyvvä, vanhat mummot talkkunaa, nuoret miehet teppa-vettä.

Kiinnostavaa materiaalia! (Erityisesti haluttaa tietää, mikä on junttapulla, ja sisältääkö teppa-vesi alkoholia. – Onneksi Nykysuomen sanakirja tietää kertoa, että junttapulla eli juntta on ”isoiksi pitkoiksi leivottu vehnänen t. halpa vehnäleipä (kiloleipä)”.)

Jotta ajan olemusta voitaisiin ruotia kunnolla, pitäisi olla jonkinlainen kokonaisjäsennys siitä, mikä kaikki on aikaa. Tämän ymmärtäminen on itselläni täysin kesken. Aikaa on tietysti se, mitä kuvataan substantiivilla aika (jolla on silläkin hyvin monia eri merkityksiä, katsokaa vaikka sanakirjasta), erilaiset ajan mitat tai jaksot (tunti, päivä, vuosi, kesä; hetki, tuokio, iäisyys), historialliset ajanjaksot (keskiaika, kivikausi), ajankohdat ja toistuvat vuotuis- tai viikoittaistapahtumat (joulu, pääsiäinen, keskiviikko) ja vuorokaudenajat (aamu, iltapäivä, yö). Ja varmasti paljon muutakin, mikä ei tässä juolahda mieleeni. Melko helposti ajallisuutta saavat tiettyyn kohtaan päivää tai vuotta sijoittuvat toiminnalliset tekemiset, kuten aamiainen ja syyskylvö.

Mutta lisäksi on vielä ikään kuin tavallisia substantiiveja, joiden merkitykseen kuuluu jotakin ajallista. Näiden sanojen osoittamilla olioilla on siis inherentisti kesto, niin kuin sateella, juhlalla ja puheella. Tapahtuessaan ne sijoittuvat johonkin ajalliseen hetkeen ja kestävät aikansa. Kestoon voidaan kiinnittää huomiota tai olla kiinnittämättä huomiota; esimerkiksi sade oliona sijoittuu jollekin maantieteelliselle alueelle ja kestää minkä kestää. Kun Sade menee ohi, voi olla, että ohi meneminen on spatiaalista (sadealue siis liikkuu pois), tai se voi olla myös ajallista: sade pysyy paikallaan mutta loppuu. Kaikenlaisella tekemisellä on myös kesto. Niinpä laulamisella on kesto, ja myös hypyllä on kesto.

So far so good, kuten sanoo englantilainen. Kiinnostavaksi asian kuitenkin tekee se, että elollisina olentoina olemme itsekin ajallisia ja ajassa kiinni. Koska kokemusmaailmamme sijoittuu pääosin aikaan ja ymmärrämme asioiden ajallisen ohimenevyyden, meidän on helppoa antaa kesto sellaisillekin asioille, joilla kesto ei olisi ilmeisin piirre, ja tarvittaessa mitata niillä ajankulua. Kaikki alkaa ja joskus loppuu. (Tämä ajatus on vielä kesken, yritän pohtia, mikä olisi todella irrallaan ajasta – ehkä käsitteiden maailmasta löytyy sellaista? Olen pohdinnassa vasta ihan alussa. Kielentutkimuksessa puhutaan teonsanojen kohdalla finiittisyydestä ja infiniittisyydestä – mutta edes kaikki infiniittinen ei ehkä kuitenkaan ole ajasta irrallaan?)

Melkein millä tahansa on kesto, jos siltä kantilta katsotaan. Klassinen esimerkki on tupakan mittainen tauko. Ilmaus mittainen voisi kuvata tupakan pituutta kaksiulotteisessa maailmassa (noin kahdeksan senttiä?), mutta tässä kuvataan metonymian avulla tietysti sen jakson pituutta, jonka tupakan polttaminen kestää. Keston kokemusta voidaan ulottaa lähes koko kokemusmaailmaamme. Kauanko nukke kestää? Kauanko auto kestää? Kauanko Anttila kesti? Kauanko rakkaus kestää? (Miks tunnein mittaisimme määrää rakkauden? kysytään laulussa.) Entä lemmikin kesto, mikä se on? Kuinka pitkä on koiran mittainen aika elämästäni. Ehkä voidaan jopa sanoa: Hän vietti Ruotsissa yhden koiran (ajan).

Tässä vielä Tuomas Huumon kirjoitus projektistamme: http://kieleke.fi/2015/12/19/ajan-kielioppia-tutkimassa/

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Käänteissanakirja – lystiä iltapuhteeksi

Minulla on mieltymys, joka ei ole kovinkaan salainen: tykkään sanakirjoista. On kenties jonkin verran pölyistä todeta, että lempikirjojani on Nykysuomen sanakirja, mutta en häpeä tätä faktaa ollenkaan. Kirjoitan Nykäristä tuonnempana, mutta nyt pureudun erääseen uudempaan suosikkiini, Suomen kielen käänteissanakirjaan (koostanut Tuomo Tuomi, kustantaja SKS). Minulla on teoksesta oma mintunvihreäkantinen kopioni, joka edustaa 2., korjattua painosta.

Tutustuin Käänteissanakirjaan vasta muutamaa vuotta sitten – sitä ennen en tiennyt tämän jalokiven olemassaolosta. Käänteissanakirjan nerokas ideahan on, että siihen on koostettu Nykysuomen sanakirjan sana-aineisto sanojen lopusta alkaen tavutettuna, eli siis sanat on aakkostettu nurin niskoin. Kirjan johdanto toteaa vähän siitä, miksi näin on tehty:

”Suomen johto-opin ja taivutuksen tutkimus on pitkään kaivannut aineskokoelmaa, joka yhtäältä ryhmittäisi johdoltaan ja yleiseltä sanastruktuuriltaan samantyyppiset sanat kimpuiksi ja toisaalta mahdollistaisi – ilman kohtuuttomaksi katsottavaa vaivannäköä – aineksen tilastomatemaattisen käsittelyn.”

On siis haluttu saattaa samanrakenteiset sanat lähekkäin, esimerkiksi siis sanat, jotka on muodostettu saman johtimen avulla. Tämänkin kirja kyllä toimittaa, mutta lopputulos on toisaalta katsoen silkkaa neroutta ja surrealistista taide-elämystä.

Käänteissanakirjassa nimittäin peräkkäin tulee tajuntaa laajentavana listana sellaisia sanoja, jotka eivät mitenkään muuten esiintyisi yhdessä. Kun sanalistausta lukee, muoto ajaa merkityksen yli ennennäkemättömän nautinnollisella tavalla, joskin aivan hetkellisesti. Tapahtuu erikoisia semanttisia ristivalotuksia, vääristymiä ja virkoamisia. Osa sanoista sopii yhteen. Sitten tapahtuukin hämmentävä syrjähdys, kun aivan toisiinsa sopimattomat merkitykset asettuvat rinnakkain. Sanan ensin korosteisempana ollut foneettinen materiaali antaa uudelleen periksi merkitykselle, ja merkitys syttyy kesken lukemisen. Muodostuu oivalluksia. Muodostuu tarinoita ja tapahtumaketjuja.

Ennen kaikkea muodostuu upeita rytmisiä ilmiöitä. Sanalistaus saa aikaan dadaistista runoutta tai omaperäistä räppäämistä. Annan muutamia esimerkkejä satunnaisella otannalla:

ruutta pruutta hauta lauta jumalauta jukolauta jukulauta pirulauta nauta rauta kiesauta reduta liiduta liiduta nahuta loihuta roihuta tihuta tanhuta kohuta kuohuta karhuta pauhuta sauhuta

yksikantaan korkeintaan piripintaan puolirintaan varhaisintaan aikaisintaan kauintaan kertaan virtaan

kalanen palanen mailanen kuplanen naulanen neulanen rihmanen kuomanen sananen hihnanen liinanen munanen lapanen huopanen kippanen tippanen koppanen kuoppanen varpanen tupanen piiranen oranen

Riimisanakirjanakin Käänteissanakirjaa voi käyttää. Itse en olisi kyllä ikinä keksinyt riimiparia nauhanenrauhanen, esimerkiksi siis:

Tukassaan tytöllä punainen nauhanen, kaulassa tykytti levoton rauhanen.

(Sivumennen: Viime yönä kun en saanut unta, aloin sommitella sanoja pikku lauluun, joka menee Vivaldin Kevät-konserton ensiosan melodiaan. Se alkoi jotenkin näin: Sinä herneenversoni mun, sinuun kerrassaan ihastun, sinä kintuissa saat sukat pyörimään. Mutta ei siitä tämän enempää.)

Mutta toki Käänteissanakirja käy myös aivan asialliseen tarkasteluun: sen avulla voi siis tutkia sanoja ja sanaryhmiä.

Otetaan esimerkiksi sanoja, jotka selvästi kuuluvat yhteen: sanat, jotka loppuvat –ea,-. Näistä ehdottomasti suurin osa on adjektiiveja. (Otan nämä sanat esille ihan siitä syystä, että tykkään tämänmuotoisista sanoista.)

Lauri Hakulinen toteaa johtimesta klassikkokirjassaan Suomen kielen rakenne ja kehitys s. 102, kohta 53:

”Seuraavassa luetellaan – lähtökohtana nykykielen asut – yksinkertaisia nominikantaisia substantiivin ja adjektiivin johtimia, mainiten mahdollisuuksien mukaan myös lyhyesti niiden kehitysvaiheista. – – 2) -ea, -eä- Substantiiveja hopea, häpeä, lipeä, pallea. Adjektiiveja aukea, eheä (vrt. eho), ilkeä (vrt. ilka), kankea (vrt. kanki), kauhea, kipeä [– –].”

Hakulinen toteaa johtimen kantasuomalaisen asun olleen *-eδa, *eδä; ”Sen [alkuperäisen johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.”

Esitän jonkin verran Käänteissanakirjan listausta näistä sanoista. (Olen perannut mukaan kuulumattomia sanoja pois. Verbit, jotka kuuluvat aivan eri sanatyyppiin, ovat puolestaan suluissa.)

lahea, juohea, karhea, orhea, urhea, kauhea, lauhea, muhea, jouhea, rouhea, tuuhea, kajea, laakea, (hakea), lakea, makea, sakea, nahkea, tahkea, pohkea, rohkea, kuohkea, uhkea, lauhkea, muhkea, puuhkea, haikea, maikea, raikea, taikea, vaikea, oikea, soikea, huikea, puikea, suikea, tuikea, kukkea, (tukkea), valkea, (polkea), julkea, (kulkea), (sulkea), ankea, kankea, sankea, tankea

Ja niin edelleen ja niin edelleen (näitä on paljon). Seuraavaksi esimerkiksi muutamia etuvokaalisia saman sanatyypin sanoja:

eheä, reheä, tiheä, vinheä, ärheä, pörheä, jäyheä, möyheä, pöyheä, röyheä, käheä, räheä, hehkeä, viehkeä, kehkeä, kiihkeä, nihkeä, leyhkeä, jyhkeä, pöyhkeä, röyhkeä, heikeä, veikeä, rikeä, sikeä, äikeä, räikeä, kekkeä, röykkeä, melkeä, selkeä, (telkeä), ilkeä, (nylkeä), (sylkeä), välkeä, vinkeä, jynkeä, synkeä, vänkeä, tönkeä, herkeä, kerkeä, sirkeä, virkeä, jyrkeä, (särkeä), tärkeä, törkeä, (iskeä), äyskeä

Ja niin edelleen. Näitä todellakin riittää.

Mutta mitä tällainen katsaus hyödyttää? Esitän ihan vain muutamia päällimmäisiä ajatuksia. On myönnettävä, etten ymmärrä äkkipäätä kaikkia näitä adjektiiveja. Mitä tarkoittaa maikea? Entä jylseä? Kuitenkin niiden muoto paljastaa, että kyseessä on ominaisuuden kuvaus.

Yhtenä kielen teorian perusajatuksena on pidetty muodon ja merkityksen sattumanvaraisuutta: sanan muodosta eli foneettisesta asusta ei voi päätellä sen merkitystä. Tämä periaate on kuitenkin lähtökohta, joka ei ankarasti otettuna aina päde. Yhtenä poikkeuksena ovat onomatopoeettiset ja deskriptiiviset sanat eli sanat, jotka tavalla tai toisella jäljittelevät äänneasullaan kuultua tai muuten havaittua.

Toisena poikkeuksena on juuri tällainen sanaston jäsentyneisyys: myös johtimilla on merkityksensä, ja johdetussa sanassa on itse asiassa useampi merkitysosa. Vaikka johdin –ea, – ei enää luultavasti hahmotu merkitykselliseksi, näissä adjektiiveissa on sen ansiosta paljon merkitystä jo muodon puolesta. Kuten Hakulinen toteaa: ”[johtimen] merkitys näyttää olleen possessiivinen: haikea = ’se jossa (jolla) on haikua’, makea = ’se, jossa on makua’, jne.” Lisäksi monessa esimerkkisanassa nähdään myös deskriptiivisyyttä eli kuvailevaa merkityssävyä, esim. leyhkeä, röyhkeä.

Oli miten oli, on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa tutustua suomen kielen sanavaroihin väärin päin – se antaa täysin uusia ajatuksia.

Lähteet:

Hakulinen, Lauri (1968). Suomen kielen rakenne ja kehitys. Kolmas, korjattu ja lisätty painos.  Helsinki: Otava.

Suomen kielen käänteissanakirja (1980). Toinen, korjattu painos. Koostanut Tuomo Tuomi. Helsinki: SKS.

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Tuu tuu tupakkarulla

Rakkaat lukijani, tervehdys pitkästä aikaa! En ole kammottavan pitkään aikaan kirjoittanut blogiini. Pyydän kärsivällisyyttä, uusi avaus on aina lahopäisempää kuin hyvään vetoon päässeen teksti. Syynä kirjoittamattomuuteen on suureksi osaksi uusi perheenjäsenemme. Ja toki myös luontainen laiskuuteni. Kehtolauluja olen kyllä laulellut ja olen myös pohtinut niiden kiinnostavia sanoituksia.

Tällä kertaa pureudun klassikkoon Tuu tuu tupakkarulla. Se on erinomainen laulu. Sitä kun jollottaa tarpeeksi hitaasti ja monotonisesti, nukahtaa nassikka kuin nassikka. Tunnettu versio menee näin:

Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla?

Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä.

Mistäs tunsit meidän portin? Näin teidän uuden portin:

haka alla, pyörä päällä, karhuntalja portin päällä.

Tuu tuu tupakkarulla sisältää kiinnostavaa ja aidosti koskettavaa materiaalia. Ensinnäkin tajusin ehkä ensi kertaa sen todellisen sydämeenkäyvyyden. Koskettavuus syntyy eksistentiaalisesta ihmettelystä. Sitä pitää sylissään äsken syntynyttä lasta – mutta mistä kukin pieni piltti todella osaa tulla omaan kotiinsa? Miten kosminen vaeltaja löytää osoitteen? Miten lihasta tulee ihmisolento, jolla on sielu tai jokin sellainen? Ja vielä: miten hänestä tulee yksilö, persoona, ei kuka tahansa, tietty tyyppi? Lapsi syntyy, mutta mistä se tulee? Tästä laulu tietysti puhuu. Kyseessä on vuoropuhelu. Äiti tai muu tuudittelija kysyy kulkijalta, miten hän ymmärsi tulla omaan kotiinsa maan päälle, lihaksi, ja lapsi vastaa konkreettisesti kuvaamalla maamerkkejä, kuin maallinen kulkija.

Unohdetaan eksistentiaalinen ällistys ja aloitetaan ruotimaan laulua vähän tarkemmin ihan sanatasolla. Ensinnäkin laulun avaa pikkusanapari tuu tuu. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut pikkusanoista, esimerkiksi kirjoituksissa La mie laulan ja Merkityksen poisto ja supermerkitys. Erityisen kiinnostunut lukija voi vilkaista laajempaa ja tieteellisempää juttuani, joka löytyy täältä: http://journal.fi/pk/article/view/58284

Laulussa tuu tuu on niin kutsuttu tuuditteluinterjektio: sitä siis lauletaan, kun lasta yritetään saada nukkumaan. Samaa kantaa ovat esimerkiksi verbit tuutia ja tuuditella. Lisäksi tuu– ja tuuti-tuudittelusanoista ovat metonymian kautta syntyneet lapsenkieliset tuutu ’kehto’ ja tutua ’nukkua’.

Entä tuo nykyisin täysin epäkorrekti tupakkarulla? Oi noita aikoja, kun tupakkaa sai polttaa ihan missä tahansa, lääkärikin otti vastaan piippu huulessa. Tästä on annettu sellainen selitys, että kääritty tai kapaloitu sylilapsi muistuttaa joko tupakansäilytysmassia tai sitten tupakankuivatusrullaa eli siis jonkinlaista pyyhettä, jonka sisälle kotikasvatetut kessunlehdet on kääritty kuivumaan sieltä navetan nurkalta.

”Turun tie” ja ”hämäläisten härkätie” ovat yksi ja sama asia, historiallinen tie Turun ja Hämeen linnojen välillä. Aiheesta on kirjoittanut kiinnostavasti Hiidenkivi-lehteen muutama vuosi sitten Merja Isotalo, ja jutun voi lukea täältä: http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/OldNews.aspx?id=2101

Toinen säkeistö herättää itselläni enemmän ihmetystä. Jos kysytään Mistäs tunsit meidän portin? ei siihen kyllä Näin teidän uuden portin ole mikään kunnon vastaus – näkeminenhän ei ole tuntemista. Kuitenkin tulija ilmeisesti jostakin tietää, että kotona on uusi portti, ja ehkä hän siis katselee uudennäköisiä portteja.

Sitten porttia kuvaillaan tarkemmin: haka alla, pyörä päällä, karhuntalja portin päällä. Tätä mietin jo lapsena kovasti. Millainen mielikuva portista oikein piirtyy? En ymmärtänyt perinneporttisuunnittelua silloin enkä ymmärrä nytkään. Kuva on hatara. Haka ja pyörä saattavat molemmat olla sulkemissysteemin osia, tai sitten pyörä on koriste, jonkinlainen kärrynpyörämäinen viritys korkean porttikaaren laella. Se nyt on kuitenkin selvää, että karhuntalja ei voi mitenkään olla portin pysyvä osa. On varmaan siinä vain tuulettumassa.

Toisaalta kyllä karhuntalja voi olla hyvä merkki: sen huomaa. Jos siis odottaa lasta, kannattaa ehkä laittaa jokin silmäänpistävä suuntamerkki parvekkeelle tai porttikäytävään, vaikkapa liina tai matto, että lapsi löytää perille. Sanomaan ikään kuin Tervetuloa, tännepäin!

Kategoria(t): kieli, musiikki | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

La mie laulan

Olen pitkään halunnut kirjoittaa eräästä tavattoman sympaattisesta pikkusanasta, nimittäin eräiden laulujen aloitussanasta la. Tämä la-partikkeli tai -interjektio tai mikä-liekään tuli taannoin vastaan, kun luin vanhaa Virittäjä-lehteä vuodelta 1913.

Salanimellä ”R. E–g.” kirjoittava Rafael Engelberg kuvailee la-sanan käyttöä artikkelissaan ”Eräs pieni laulunaloke lyyrillisissä kansanrunoissamme”. Kirjoituksessa käsitellään lähinnä inkeriläisiä lauluja, jotka kuvaavat laulamaan ryhtymistä tietyllä performatiivimaisella alukkeella la laulan muunnelmineen. La-sanalla on variantteina myös las, lak, lakka, lahan ja lapas – siis la saa välillä seurakseen liitepartikkeleita, kuten –s, –han ja –pas. Tässä esimerkkejä Engelbergin esittämistä laulunaloituksista:

La kiitän tätä kyläistä, kaunistelen kartanoista

La sannoot, la pannoot, la lasta laitteloot, la murheellista mustuttaat

La mie laulan, nyt mie joudan

La laulan liki kotia

La mie laulan läänin virttä, Pyhäjärven puolen pirttä

La mie laulan lapsellen, sekä tuuvin tuutkallein

La mie laulan lankoilleni, su’ullein surkuttelen

La mie laulan, nyt nykäsen

La mie laulan liirittelen

La mie virkan pienen virren

La mie laulan murhevirren, kissan kirjavan tapoja

La mie laulan lankapaula, verkapaula vierettelen

La mie laulan suu suruinen

La mie laulan huolen hullu, huolen hullu, mielen köyhä

La mie laulan lammin sorsa

La mie laulan musta tyttö

La mie laulan laiha lintu

Engelberg kiinnittää huomiota muun muassa siihen, miten aloitus muuntelee ja siihen, millainen laulajan luonnehdinta alkua seuraa (esimerkiksi lammin sorsa tai laiha lintu). Artikkelinsa alussa Engelberg toteaa kutkuttavasti: ”Jättäen kielelliseltä kannalta itsensä la-interjektion varsinaisten kielimiesten huostaan, merkitsemme vain lyhyesti, kuinka sitä aluksi pelkkänä yksinäisenä interjektiona runoissa käytetään.”

Tietääkseni kukaan ”varsinainen kielimies” ei sittemmin ole millään lailla puuttunut la-pikkusanaan, joten kirjoitan siitä nyt muutaman ajatuksen. Aikaisemmin niin kutsuttuja leikki-, laulu- ja rallatussanoja ynnä muita pikkusanoja käsitelleenä lienenkin siihen pätevä (ja sitä paitsi kukaties ainoa, jota asia jollain tapaa kiinnostaa; ks.myös Merkityksen poisto ja supermerkitys).

Ensinnäkin voidaan pohtia la-partikkelin muotoa. Selvästi sitä yhtäältä motivoi alkusointu, yhdistyminen laulamiseen. Varmasti alkusointu ja muu poeettinen vaikutelma vetää yhteen fraasia la mie laulan. Lisäksi aloittava la yhdistyy konventionaalisiin rallattelua kuvaaviin interjektioihin, kuten la, lal, ralla, rallallaa ja niin edelleen (tai on sama kuin tällainen la). Näistä Nykysuomen sanakirja listaa muun muassa seuraavat:

la interj. (myös: lal) (vars. leikki)lauluissa (säkeen lopussa) t. ilman sanoja laulettaessa tav. useasti peräkkäin toistettava rallatussana. | ”Lalalaa”, lauleli Liisa. Metsän puita tuuli tuudittaa / ja linnut laulelevat la la la la laa kl.

laa interj. (vars. leikki)laulujen säkeen lopukkeena käytetty täytesana; vrt. 1. la. | Hoi laari laari laa! Hoi laari laari laa! / kaikuu mun suloinen Suomeni maa! yrjö koskinen.

Joka tapauksessa la itse asiassa kuulostaa laulamiselta.

Toisaalta la-sanaa voidaan tarkastella myös tarkemmin sen kautta, mitä se näyttäisi tekevän laulunaloitusfraasin alussa – siis johdattavan tekemiseen, laulamiseen.

Iso suomen kielioppi (tuttavallisesti ISK) ja sen verkkoversio (eli VISK, osoitteessa http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php) listaavat pikkusanoja, joilla on samankaltaista tehtävää ja kutsuvat niitä lausumapartikkeleiksi; parhaana esimerkkinä tällaisesta sanasta on vanha tuttu no. (No toimii myös niin sanottuna dialogipartikkelina ja interjektiona.) VISK:n pykälä 1036 kuvaa no-sanan rituaalistunutta tehtävää aloituksissa:

”Vuoronalkuisena no on myös kiteytynyt rituaalistuneisiin ilmauksiin esim. haastatteluvastauksissa (e) tai puhelinkeskustelun avausrutiineissa (esimerkin f rivit 2–3). Tällaisissa tapauksissa partikkelin indeksisenä tehtävänä on tietyn diskurssilajin, kuten haastattelun tai tuttavallisen puhelun, merkitseminen.

(e) A: Miten se juoksu tänään sujui?

B: No aluksi oli vähän vaikeuksia mahan kanssa, mutta sitten vedettiin täysillä loppumatka.”

Samantapainen pikkusana on murteissa ollut vanha kunnon a – toinen kestosuosikkini pikkusanojen joukossa ja myös kunniakkaasti ensimmäinen sana sanakirjassa (kirjain a:n ja lyhenteiden jälkeen). Nykysuomen sanakirja kuvaa a-sanaa näin:

a interj. murt. puhetta aloittamassa: no, kah. | A minne menet? A vot, tässä on hyvä paikka. A mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja seppänen.

Ja tässä vielä Suomen murteiden arkistosta poimimani kutkuttava ehdotus, joka aloitetaan a-partikkelilla: a tahottak työ nähä ni mie tuo suure kärmie tuppaa? Sak

Samaan tapaan kuin esimerkiksi no ja a ovat rituaalistuneita aloituksia, la-pikkusanaa voidaan esimerkkilauluissa pitää rituaalistuneena laulunaloituksena, ja se on siis aloituksen merkkaaja: täten ryhdyn nyt laulamaan.

Olen muutenkin ollut kiinnostunut sellaisista interjektioista, joiden tehtävät näyttävät olevan performatiivisia, eli interjektiot liittyvän tiukasti siihen tekemiseen, jonka yhteydessä niitä käytetään. Esimerkiksi interjektiota pai käytetään nimenomaan, kun paijataan (ja halutaan myös tehdä suopea paijaamistarkoitus selväksi), ja erilaisia keinutteluinterjektioita, kuten heijaa ja kiikkuu, käytetään, kun keinutellaan esimerkiksi lasta. Niiden merkitys lienee jotakin sen kaltaista kuin ’keinuttelen sinua, teen sen tarkoituksella ja tarkoitan myös, että se on mukavaa’. (Olen kirjoittanut tällaisista interjektioista lyhyesti toisaalla.)

Mielestäni la on laulunaloitussanana kaikin puolin ihastuttava. Olisi todella kiinnostavaa ottaa se käyttöön – kun ryhtyisi laulamaan, vetäisi ensin fraasin la mä ryhdyn nyt laulamaan tässä tai jotain – ja sitten vasta aloittaisi itse laulun.

Että tulee selväksi, mitä ollaan tekemässä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa, kieli, musiikki | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kissa vai lintu?

Olen viime aikoina pohtinut eläimille puhumista ja sitä, miten eläimille puhuminen suhteutuu ihmisille puhumiseen. Aihe on uskomattoman kiinnostava ja vie syville vesille. En käsittele aihetta nyt kattavasti vaan esitän muutamia hajamietteitä lähinnä kissoille puhumisesta ja kissapuheen äännesymboliikasta. Esitän mietteeni spekulatiivisten teesien muodossa.

Teesi 1. Kissat ovat jotenkin erityisiä, ja se heijastuu myös esimerkiksi kissojen kutsuihin.

Kissat tietävät olevansa jotakin vähän parempaa kuin muut. Senhän nyt tiesivät muinaiset egyptiläisetkin. Jo aikaisemmin (jutussa Vanha kansa kuulee, osa 1) on käynyt ainakin rivien välistä ilmi, että kissoille sallitaan kaikenlaista, mikä esimerkiksi koirille ei tulisi kuuloonkaan.

Kun olen nyt tarkastellut murrearkiston ja erilaisten lähteiden avulla eri eläimille suunnattuja interjektioita – käskyjä, kehotuksia, kutsuja ja niin edelleen – olen havainnut, että monesti samaa sanaa voidaan käyttää monelle eri eläimille. Yksi tällainen yleisinterjektio on tse variantteineen (mm. tse, tseeh, tše, se, see, seh, seeh). Ainakin hevosia, lehmiä, koiria ja lampaitakin on kutsuttu tse-sanalla (esimerkit Suomen murteiden arkistosta):

Koiraa kutsutaan täälä siten että ensin mainitaan koiran nimi ja sitten huudetaan se se se esimerkiksi Jalo se se se. Kälviä.

Koiraa houkutellaan lähestymään: se se, jotkut vanhat sanoivat sö sö. Nurmes.

Lehm see, lehm see sehm seeeee, leh see, lehm see lehm seeeee, siten että see tulee vahvemmalla ja korkeammalla äänellä kuin lehm ja viimeinen seeee pitempään ja hieman voimakkaammin kuin edelliset. Huuto toistetaan lukemattomat kerrat. Lehmän see, lehmän see, lehän seeeee sanotaan myös. Pertteli.

Lampaita huudetaan: ut see, ut see, utu utu utu utu. Karitsoita huudetaan: karu karu karu karu. Pöytyä.

Koiraa kutsuttiin: ”Se, se, seh, tule pois Musti seh”. Loppusanassa h. kuului selvästi. Hevosta kutsuttiin: ”Polle seh, tulep pois seh”. Ja puhuteltiin: ”Mitä se Polle poika nyt tuumaa”. Kaustinen.

Kun lehmiä etsittiin metsästä, huudeltiin: tse lehmän, tse lehmän, tseeeee! Lammi.

Kutsusanoja: Hevoselle: seh seh, tamman seh! Lehmälle: lehmän se, lehmän se! Sialle: siik siik siik! Kissalle: kis kis kis! Hauho, Janakkala.

Muitakin yleisempiä kutsuja ja käskyjä on, mutta on huomattava, että kissoille on poikkeuksetta omansa – niitä ei vain kutsuta samoilla sanoilla kuin muita eläimiä. Lisäksi kissoja ei käsketä, niitä maanitellaan. Kissoja on kutsuttu esimerkiksi sanomalla kis kis, kss, kšš kšš, pss pss tai psii. Yhteistä eri kissankutsuille ovat i- ja s-äänteet.

Miksi näin on? Kysymys on kieltämättä hankala. Siitä pääsemme teesiin kaksi.

Teesi 2. Kissassa on jotakin hyvin i-mäistä.

Olen aikaisemminkin puhunut äännesymboliikasta. Lyhyesti sanoen äännesymboliikan tutkimus on kiinnostunut siitä, miten kielen äänteet kuvaavat jotakin kielenulkoista. Onomatopoeettisuus eli äänen jäljittelevyys on tietysti yksi äännesymboliikan ilmentymä. Kissankutsuja, kissan nimityksiä ja kissojen erisnimiä tarkasteltaessa käy ilmeiseksi, että kissa jotenkin assosioituu i-vokaaliin: Kissan nimityksissä on i:tä (kissa, kissi, kisu, killu, kille jne., mirri, mirre, misu, miisu jne.). Samoin i on silmiinpistävä kissojen suosikkinimissä, joita ovat esimerkiksi Mimmi, Viiru, Mirri, Misu, Sissi, Siiri ja Vili. (Suosituista kissannimistä on tehty ainakin yksi gradu ja joitakin kyselyitä.) On ajateltu niinkin, että sana kissa tulisi suomeen ruotsin kautta (kisse) yleiseurooppalaisesta kissankutsusanasta, joka on jotakin sinnepäin kuin juuri kss kss tai kis kis. (Tätä en ole vielä tarkistanut, mutta näin väittivät Kissojen Suomi -kirjassa.)

Kissankutsuissa on myös paljon s:ää ja kissannimissä myös m:ää. Luulen, että äännesymboliikan motivaatio on tässä niinkin yksinkertainen kuin että m ja i jäljittelevät kissan äännähdyksiä. – Oma kissani Mii sai nimensä nimenomaan kimeän naukaisunsa perusteella. Suhiseva s taas on äänne, johon kissat reagoivat; kissat kiinnostuvat kaikenlaisista rapinoista, ja s tuntuu olevan äänne, johon ne kiinnittävät huomiota. Niinpä jo esi-isämme ovat havainneet, että kissuja kannattaa kutsua s-kutsuilla. Voi olla niinkin, että i herättää muitakin kissoihin liittyviä mielikuvia, kenties jotakin pienuuteen, notkeuteen ja ketteryyteen liittyvää. i onkin vokaali, johon eri kielissä liittyy paljon mielikuvia ja äännesymboliikkaa.

Teesi 3. Hellittelynimet ovat tosi kummallisia ja savolaiset vasta kummallisia ovatkin.

Penkoessani sanakirjoja ja murrearkistoa löysin sanan linti, joka on kissan hellittelynimi ja ihan vain tarkoittakin kissaa. Linti juontuu sanasta lintu. Siinä assosiaatiossa on jotakin hyvin nurinkurista. Eivätkö ne oikeasti erota kissaa linnusta? – Tosin tässäkin hyvittelynimessä on toki tuo kissamainen i.

Hellittelynimet ovat kyllä muutenkin vähän poikkeuksellisia. Niiden erikoisuus on, että ne saattavat olla näennäisesti pejoratiivisia: jotakin rakasta voidaan kutsua pöljäksi, rotaksi, pätkäksi tai vaikkapa höppänäksi. Hellä äänensävy erottaa hellittelyn solvauksesta.

Esimerkkejä linti-sanan käytöstä ovat seuraavat:

Linti (myös dim. lintinen) = kissa. Lienee osittain lempinimi. Taivalkoski.

Kissan rinnalla on sen hyväilynimenä samoinkuin killi, myös linti. Silitellessä puhutellaan kissaa: ”Aipi siti hyvii lintii!” Puolanka.

”Voee hyvi linti, kun sae saaliin!” Nilsiä vrt. lintinpoika.

”Kisu, kisu, hyvä linti, hyvä linti” ja silitetään, silloin kun hiiren tuopi. Nurmes.

Lukiessani aloin epäillä itseäni ennakkoluuloiseksi. Entäs jos linti ei olekaan outo vaan kerta kaikkiaan paras kissien hellittelynimi? En halunnut tuomita sitä liian pian. Niinpä testasin linti-sanaa omilla kissoillani. Täytyy sanoa, että yksikään niistä ei vakuuttunut siitä. Ne eivät perustaneet siitä vaan lähinnä viittasivat kintaalla.

Kaikkein erikoisin löytämistäni linti-esimerkeistä on tämä, joka sai jo aivan häkellyksiin:

linti = lintu; kissan hyväilynimi. Hiirensaanutta hyvitellään: ”[Silittäen] vooi pi siti hyvvii lintii kun se kantaa hirvii [= hiiriä]!” Utajärvi.

Ne eivät siis paitsi erota kissaa linnusta myöskään hiirtä hirvestä? Kutsutaanko Utajärvellä noin yleisemmin hiiriä hirviksi? (Voi olla, murretuntemuksessani on aukkoja.) Vai onko tämä jotakin piruilua kissan kustannuksella – että kissa muka olisi aivan toimessaan, niin tärkeänä kuin olisi hirven tuonut, että kyllähän me ihmiset sentään vähän parempaa saalista saamme? Jos olisin kissa, puraisisin tuosta hyvästä, niin kuin Oliver-kissa, joka puri siskoani tämän naurettua sitä läskiksi. Se tuli ansiosta.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Työkaluja

Ihmisen eräänä tunnusmerkkinä on tunnetusti työkalujen käyttö. – Tosin eräät eläimetkin, kuten simpanssit ja eräät linnut, käyttävät työkaluja. (Katsoin taannoin dokumenttia, jossa jonkin sortin varislinnut väsäsivät todella kehittyneitä tikkuja erilaisiin kopelointitarkoituksiin.)

Ihmisillä on työkaluja aivan joka tarkoitukseen. Jos on työ tai tehtävä, joka tarvitsee tehdä, voi olla varma, että siihen on työkalu. Monesti on työkaluja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan, kunnes sellainen tulee vastaan, ja samalla tajuaa, miten tajuttoman hyödyllinen se on – kuten Saumamestari-saumaussarja neljällä kumilastalla ja 16 eri profiililla, ”Erinomainen työväline joustaviin saumauksiin!”, jonka ostin viime kesänä. (Sivumennen: Säilykepurkki kehitettiin jo vuonna 1772, mutta säilykepurkin avaaja patentoitiin vasta vuonna 1855 Englannissa ja 1858 Amerikassa. Etikettiäkään ne eivät keksineet heti käyttää. Ilmeisesti avattiin aluksi sitten joko sikanautaa tai hedelmää – kuka tietää – puukolla ja nuijalla.)

Itselleni uudehko työkalututtavuus on ollut helminauhan tekemiseen tarkoitettu halkinainen neula; tavallisen neulan silmä estää neulaa menemästä helmestä läpi, kun taas halkinainen neula on mahdollisimman litteä. Toisaalta unelmoin Fiskarsin luksusperennalapiosta, jossa on saarnipuinen kahva ja punainen lapa ja niiden tuomana tuplahinta.

Oikean työkalun valinta on erittäin tärkeää. Itse asiassa vakavasti otettavat käsityöläiset alkavat monesti urakan tekemällä omat työkalunsa: jos on vaikkapa korjattava oven maalipinta, ensin mietitään, millainen profiili kunnostettavassa ovessa on ja sitten sorvataan oikeankokoinen ja -kulmainen kaavin. Ammattitaitoa on siis myös etsiä, rakentaa ja valita työkaluluja.

Todella tajusin järisyttävän vahvasti yhteyden: On myös henkisiä ja älyllisiä työkaluja. Aivan samaan tapaan kuin käsityöläiset ja eri asioita vakavissaan rakentelevat ihmiset valmistavat ensin omat työkalunsa, samaan tapaan tieteen tekijän tai ajattelijan on ensin valmistettava omat työkalunsa: teoria ja käsitteet. On etsittävä tai mietittävä ne valmiiksi; niiden on tietenkin oltava sellaiset, että ne sopivat aiheen käsittelyyn ja selviävät siitä parhain mahdollisin tuloksin. Tämä ei missään nimessä ole kielikuva, vaan ajattelijoiden teoriat ovat ihan todella työkaluja. Työkalun oikea valinta on lopputuloksen kannalta yhtä tärkeää kuin kaavintaan sorvaavalla korjaajalla.

Tietenkin muillakin henkisen työn tekijöillä on aineettomat työkalunsa. Kun sävelkieli oli ennen vanhaan säännellympää, säveltäjillä oli aivan konventionaalisia henkisiä työkaluja, taitoja esimerkiksi käsitellä vastaääniä oikealla tavalla tai sorvata melodiaan koristeet tyylinmukaisesti – säveltäjiä pidettiinkin käsityöläisinä.

Joskus sitä tahtoo unohtaa, että ajattelijan kaikkein tärkeimmät työkalut, teoriat ja käsitteet, on valittava hyvin ja teroitettava terävimmilleen. Sitä toivoisi olevansa nopeampi, mutta käsitteet on selvitettävä itselleen yksiselitteisesti ja tarkistettava niitä vastaavat termit. Ne on mieluiten kirjoitettava muistiin, ei vain hatarasti mietittävä (ellei ole poikkeuksellisen tarkka ja hyvämuistinen ajattelija, itse en ole). Se vie aikaa.

Välillä väärä teoria tai metodi tappaa ajattelun ja estää saamasta oleellisinta selville. Teoria on oikeastaan työkaluvarasto ja rakennuspiirustukset, ei vain yksi väline. Joskus voi selvästi tuntea, miten teoria ohjaa, jopa kahlitsee. Mutta samalla teoria on tukikeppi ja raamit – ilman teoriaa tutkimus tai ajatusrakennelma on vain levällään. Tutkija joka väittää tekevänsä teoriavapaata tutkimusta, ei vain tunne teoriaansa. Siksi tutkittavaa ja ajateltavaa asiaa on ensin vähän tunnusteltava – joskus melko pitkällekin –, jotta tietää, millaisia työkaluja tulee tarvitsemaan. Voi olla, että tutkimus ei etene, jos valitut työkalut eivät yksinkertaisesti sovi siihen. Tämä ei ole mitenkään harvinaista; teoria ohjaa tiedettä enemmän kuin mikään suti maalaria. Joskus kannattaa etsiä henkisiä työkaluja kokonaan toisilta aloilta – se tuoreuttaa ja auttaa näkemään tavanomaiset raaminsa, jos ei muuta. Mikään henkinen ei kehity, ellei henkisiä työkaluja myös uudista. Musiikkikaan ei jäänyt barokkiin.

Yksi teorian ja myös metodin testi on, miten hyvin sen avulla selvitään mahdollisimman erilaisista tutkimuskohteista – sopiiko se vain simppelimpiin, valmiiksi ajateltuihin juttuihin, vai onko se käyttökelpoinen myös laajemmissa, vaativammissa ja aivan uusissa ongelmissa? – Sveitsin armeijan linkkuveitsi on monipuolisempi kuin pelkkä purkinavaaja, mutta joskus ne tietysti suoriutuvat samastakin työstä.

Olen miettinyt tätä, koska olen tajunnut, että tarvitaan erikoisvälineitä esimerkiksi musiikin merkityksen tasojen kuvaamiseen ja esimerkiksi eläimille puhumisen selvittelemiseen, joista olen kiinnostunut. Merkitystä on monenlaista, mikä on tietysti selvä asia, mutta tuon tosiasian koherentti kuvaaminen onkin hankalampi juttu. Siksi olen käyttänyt aikaa välillä turhauttavaan opiskeluun ja teorioiden tunnusteluun – yritän löytää työkaluni.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi