Viestintää vai ei?

Opin viime vuonna musiikkiterapiaa opiskellessani, että ihmisellä on lajinomainen taipumus kuulla äänissä musiikkia – ihmisillä on siis lajiominaisuutena musikaalisuus. Taipumus ilmenee esimerkiksi siten, että ihminen kuulee helposti missä vain ympäristön äänissä – tuulessa, kilkatuksessa, sattumanvaraisessa lorinassa ja tietenkin linnunlaulussa – musiikkia. Itse luulen aina kuulevani musiikkia kun imuroin – ehkä siksi, että pölynimurin hurina sisältää kaikenlaisia taajuuskomponentteja, joista ilmeisesti koostan ikään kuin kohinan takaa hiljaisena kuuluvaa melodiaa. Lajillamme on toinenkin, kenties vielä syvemmin perusinhimillinen taipumus: koska itse puhumme ja viestimme, meillä on sitkeä taipumus ymmärtää asioita kielenä ja viesteinä ja vieläpä intentionaalisina viesteinä. Niinpä tulkitsemme toislajisten olioiden käytöstä kuin ne yrittäisivät palavasta halusta jutella meille, vaikka monesti niiden ”puhe” on kuulijan korvassa. (Monesti ne kyllä juttelevatkin, väitän minä. Asia ei ole mustavalkoinen.)

Olen viime aikoina lukenut Eduardo Kohnin huikaisevan kiinnostavaa kirjaa How forests think: toward an anthropology beyond the human. Antropologi Kohn kuvailee Ecuadorissa Amazonin alueella asuvan runa-heimon elämää ja kulttuuria. Ideana on kirjan otsikon mukaisesti ottaa mukaan myös ympäristö ja tutkia muitakin viidakossa asuvia ”itsejä” kuin ihmisiä, esimerkiksi eläimiä ja henkiä, ja näiden vuorovaikutusta. Kohn kuvaa esimerkiksi sitä, miten runat ymmärtävät koiriensa erilaista haukkumista ja miten koirien unia tulkitaan. Jos koirille haluaa puhua jotakin hyvin merkittävää, koirat on runien näkemyksen mukaan huumattava, jotta ne pääsevät transsia muistuttavaan tilaan, jolloin ne ymmärtävät enemmän. Samaan tapaan ihmiset huumaavat itsensä todella ymmärtääkseen metsän henkiä.

Kohnin kirja on kiinnostava siksikin, sillä havaitsen, että elän puutarhassani samantyyppisessä (joskin vähemmän kansoitetussa) ekologisessa nurkassa kuin runat Ylä-Amazonilla. Tyyssijani on samoin täynnä ”itsejä”, joiden kanssa kommunikoin. Runat tulkitsevat villa-apinoita, aguteja ja lehdenleikkaajamuurahaisia, minä juttelen esimerkiksi kimalaisille ja madoille. Viime kesänä aloin tuntea syvää yhteenkuuluvuutta puutarhani siirojen, alkueläinten ja bakteerienkin kanssa: heitä on siellä miljardeja, ja me puhallamme yhteen hiileen. Syksyllä levitin kasvimaan pinnalle tuoretta kompostia ja sen päälle lehtiä, ja kevään mittaan ystävälliset öttiäiset puolestaan muokkaavat eloperäisen aineen maan sisään ja kuohkeuttavat kasvimaani. Meillä on näin yhteinen koti ja yhteinen projekti.

Olen myös sitä mieltä, että kuullakseen tulkintoja koirien haukusta ei tosiaankaan tarvitse mennä Amazonille asti – taatusti kuka tahansa suomalainen koirien kanssa metsästävä tai muuten koiriensa kanssa puuhaileva ymmärtää kymmenittäin koiriensa viestejä, osan erilaisina haukkuina, osan ilmeinä ja asentoina. (Kaikki eläinten viestintä ei tietenkään tapahdu äänellä, vaan esimerkiksi juuri kehonasennoilla, liikkeillä, hajuilla ja väreillä, mutta ihmisinä meidän on kenties vaivattominta kiinnittää huomiota nimenomaan eläinten ääntelyyn.)

Itse juttelen kissoilleni ja ne juttelevat minulle. Kissani Hieno esimerkiksi saattaa vastata naukaisemalla, jos kysyn, onko se eteisessä, ja se myös naukuu eteisestä käsin halutessaan tietää, olenko sisällä ja kannattaako sinne siis tulla. (Skeptikkojen mielestä olen ehdollistanut Hienon onnistuneesti eteisessä naukumiseen.) Kiinnostavaa oli, että kun Hienon pentu Albert vasta sosiaalistui ihmisen kanssa asumiseen lemmikkinä eikä vielä osannut ihmisten kieltä – ainoastaan kissaa – äiti Hieno toimi tulkkina. Kun kehuin 5-viikkoisen Albertin onnistunutta hiekkalaatikolla käyntiä vuolaasti, Hieno tulkkasi Albertille vieressä omalla kur kur kur -ääntelyllään, selvästi sanoen: ”Joo, tuo oli tosi hyvä, nyt se on tyytyväinen, tuo tarkoittaa, että se on tyytyväinen.” Pian Albert selvästi oppi ihmisten kieltä, ja se esimerkiksi oppi tulemaan aina, kun kutsuin sitä nimeltä. (Se tuli, sanovat skeptikot, koska kutsu ehdollistui mieluisaan toimintaan, esimerkiksi leikkimiseen.)

Olen miettinyt eläinten viestintää paljon. Tärkeä kysymys on juuri se, mikä osa eläinten ”juttelusta” on todella intentionaalista. Ongelma on se, että elämistä on vaikea tietää, toimivatko ne varsinaisesti intentionaalisesti viestiessään, vai onko niiden ääntely vain jonkin ”tunteen” sivutuotetta – me sen ymmärrämme vähintään indeksinä, mutta tämä ymmärrys johtuu juuri taipumuksestamme ymmärtää melkein mitä tahansa viestintänä. Kun siis kissani murisee, kun rapsutan sitä kipeästä kohdasta, se ei ehkä varsinaisesti murise viestiäkseen minulle, vaan koska kipeään kohtaan koskeminen murisuttaa sitä, mutta minä saatan ottaa murinan puheena itselleni, koska olen virittynyt siten. Ja samoin ymmärrän suuttuneen oravan säksätyksen intentionaalisena varoitteluna, vaikka ääntely voi olla vain tietynlaisen hieman järkyttyneen tunnetilan sivutuotetta, jolle orava ei edes voi mitään. Näin monet biologit ajattelevat eläinten ääntelystä.

Samaan tapaan joskus kuvittelemme, että eläimet ymmärtävät meitä enemmän kuin ne ymmärtävätkään. Kun pentu Albert oli pieni, kysyin eräänä päivänä Hienolta ”Missä Albert on?”. Hieno käänsi katseensa makuuhuoneeseen, ikään kuin vinkkasi sinnepäin. Siellähän Albert olikin – mutta en sentään kuvittele, että Hieno olisi vastannut minulle tai edes ymmärtänyt kysymystä. Se vain oli omista lähtökohdistaan kiinnostunut pentunsa sijainnista ja siksi orientoitui suuntaan, jossa pentu oli. Minulle asennonmuutos tietysti toimi vastauksena, koska osasin tulkita kissan liikkeitä. Näin suuri osa mistä tahansa kanssakäymisestä tapahtuu – puhetta ei itse asiassa edes tarvita, koska luemme toistemme käytöstä ja asentoja ja ilmeitä, joista sitä paitsi suuri osa on täysin rutiininomaisia ja arvattavia.

Monesti ajatellaan, että ihmisetkin joskus ääntelevät kuin eläimet (tai kuten eläinten ajatellaan ääntelevän): spontaanisti, refleksimäisesti, ikään kuin itsestään, jonkin tunteen sivuvaikutuksesta. Luulen kuitenkin, että ihminen on niin perin juurin sosiaalinen ja viestintäorientoitunut, että minkäänlainen äännähtely todella refleksimäisesti on harvinaista, ja yleensä ihmistenkin äännähdyksetkin ovat selvää viestintää. Erving Goffman kuvaa tarkkanäköisesti kuuluisassa artikkelissaan Response cries, miten ihmisten käyttämät interjektiot ja äännähdykset ovat useinkin nimenomaan tarkoituksellisia: kun vaikkapa hammaslääkärillä sanomme ”auts”, sanomme yleensä ”auts” siinä kohtaa, kun vähän saattaa alkaa sattua, siis varoituksena, vihjeenä, joka ohjaa hammaslääkärin toimintaa. Omassa arkikäytössäni on vihjaiseva nenänniiskautus. Kun haluan pyöräillessäni ohittaa jonkun jalankulkijan, niiskautan nenääni. Niiskautus ei ole uhkaava tai millään tavalla riitaisa äännähdys eikä säikytä niin kuin kellokilistys, mutta toimii toiselle merkkinä, että olen tulossa, kun ei kerran ole kuullut ja reagoinut siirtymällä sivummas. Toisaalta nenäni saattaa kyllä tosiaan vuotaa ja niiskautus voisi olla fysiologisesti tarpeellinen teko, mutta niiskautettua tulee juuri ohitustilanteissa. Se ei ole sattumaa.

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , , | 3 kommenttia

Tulen ääniä – kuvattuja ja kuvaamattomia

Olen viime aikoina miettinyt kahta asiaa: kuulomielikuvaisuutta ja äännesymboliikkaa. Pohdin tässä kirjoituksessa kuulomielikuvaisuuden ja äännesymboliikan kosketuspintoja tutkiskelemalla tulen ääniä.

Äännesymboliikasta puhutaan, kun koetetaan kuvata sitä, miten maailman asioita jäljitellään ihmiskielellä; perinteisesti on ollut tapana puhua äännesymboliikan yhteydessä deskriptiivisistä ja onomatopoeettisista sanoista. Äännesymboliikan tutkija on kiinnostunut esimerkiksi siitä, mitkä kielen äänteet kuvaavat mitäkin kohdetta. Ilmeinen esimerkki äännesymbolisesti latautuneesta äänteestä on suomen kielen ö-vokaali, joka yleensä liittyy epämiellyttävyyteen ja vähän arvostettuihin ominaisuuksiin, kuten typeryyteen ja rumuuteen. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa sanat törppö, örveltää, röttelö, pöljä, möllöttää ja lötistä. Neutraaleja ö-sanoja suomessa on vain muutama, yhtenä öljy. (Tämä koskee vain yksittäis-ö:tä, -diftongi on neutraalimpi). Jos verrataan sellaisia sanoja, joissa o-vokaali voi vaihdella ö:n kanssa, ö:lliset ovat usein asteen epämiellyttävämpiä: loristalöristä, sorkkiasörkkiä.

Mielikuvaisuus puolestaan on kognitiivisen psykologian kiinnostuksenkohteita. Mielikuvien tutkimus tarkastelee esimerkiksi sitä, miten ihmiset pystyvät kuvittelemaan asioita ja esineitä mielessään, manipuloimaan ja liikuttamaan niitä. Visuaalista ja avaruudellista mielikuvaisuutta tarvitaan arjen monien ongelmien selvittämiseen, kuten sen pähkäilemiseen, miten sohvan saa mahtumaan ovesta sisään ennen kuin kokeilee ja kolhaisee sen karmiin, tai sen päättelemiseen, missä asennossa pääsiäisjänis on epäilemättä narsissimättään takana, jos siitä näkyy tuolla tavalla yksi korva ja yksi käpälä (kenties huomasitte jo kevättä enteilevän esimerkkini). Mielikuvia on tietysti muunkinlaisia kuin visuaalisia: on toki tunnemielikuvia, kehon liikemielikuvia ja yhtenä tärkeänä ryhmänä äänimielikuvia eli kuulomielikuvia.

Äänimielikuvaisuudessa on muutama kiinnostava erityispiirre: Ensinnäkin ”puhdasta” äänimielikuvaisuutta esiintyy harvoin, sillä äänimielikuviin pyrkii yleensä mukaan visuaalista ja esimerkiksi taktiilista mielikuvaa. Jos koetan miettiä mielessäni, millaista ääntä pitää juuriharja mattoa vasten kesäisellä matonpesupaikalla, mukaan tulee jynssäysäänen lisäksi väkisinkin tuntuma harjasta kädessä, sen puun tuntu, käsitys maton pinnan ja harjan harjasten materiaalista ja tuntumasta, mäntysuovan liukkaus kädessä, veden olemus, se tunne, kun rystyset hankautuvat mattoa vasten, ja siinä sivussa äänikin ­– mutta ei ilman näitä muita. Ääni kiinnittyy mielessä aina synnyttäjiinsä, esimerkiksi putoavaan esineeseen ja kontaktipintaan.

Toinen erikoisuus on se, että äänimielikuviin ei kuulu äänenvoimakkuutta. Jos mietin mielessäni jotakin tiettyä, tuttua ääntä, saan sen helposti mieleeni. Muistan äänen sävyn ja korkeuden. Jos koetan sitten kuulla mielessäsi saman äänen hiljaisena ja voimakkaana, se ei onnistukaan. Se vain nyt on niin merkillisesti, että äänimielikuvissa ei ole voimakkuutta. (Oma ad hoc -teoriani on, että äänenvoimakkuuden puuttuminen äänimielikuvista suojaa päätä ja korvia: jos ihminen pystyisi kuvittelemaan valtavan voimakkaita ääniä, kenties se hajottaisi korvat, koska impulssit kulkevat aivoissa molempiin suuntiin, korvista aivokuorelle ja aivokuorelta sisäkorvan elimiin. Teoriani on kyllä aika huono. Oli miten oli, äänen ”kuuleminen” aktivoi myös korvan. Tämä on myös syy siihen, miksi kuulohallusinaatiot ovat niin todentuntuisia. Ne todella jollain tasolla kuullaan.)

(Ja sivumennen: pahin painajainen, jonka koskaan olen nähnyt, oli äänipainajainen. Näin unta hirvittävästä, pahasta, saatanallisesta musiikista, jonkinlaisesta pirunpolskasta, jota soitti kokonainen sinfoniaorkesteri. Musiikki oli itsessään painajaismaista, mutta kauheampaa oli, että se voimistui ja voimistui ja voimistui. Samalla näin pelkästään kirkasta valoa, joka tuli yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Olin kauhusta jäykkänä loputtomasta voimistumisesta ja kirkastumisesta – mitä lopulta tapahtuisi? Heräsin, ennen kuin sain sen selville. Unissa on siis äänenvoimakkuus. Lisäksi minulla on jokin atavistinen pelko korkeudeltaan nousevia ääniä kohtaan. Kaadoin tässä mennä päivänä vettä kuppiin. Lirinän ääni nousi koko ajan korkeudeltaan, niin kuin nyt tapahtuu. Tunsin taas outoa pelkoa – entä jos nouseminen ei lopu? Onneksi muki tuli täyteen, niin kuin nyt tapahtuu.)

Miten äännesymboliikka ja äänimielikuvaisuus liittyvät yhteen? Näkemykseni on, että äänestä on muodostettava mielikuva, jotta sitä voidaan kuvata kielen avulla. Tietyt äännesymboliset sanat kuvaavat tietynlaisia ääniä, eivät mitä tahansa, ja tietty sana saattaa sopii vain joihinkin äänen piirteisiin – kaikkia äänen piirteitä ei siis kuvata, kun ääni likiarvoistetaan sanalla kuvattavaksi. (Suora äänen imitointi muuten kuin äänteitä käyttäen on toki mahdollista, mutta jos imitointi on muistinvaraista, silloin sekin vaatii mielikuvan äänestä.)

Tästä pääsemme tuleen ja tulen ääniin. Yksi lempiasioitani maailmassa on tulen sytyttäminen. Rakastan sitä. (Tämä kuulostaa hiukan pahalta, mutta en siis tarkoita missään murhapolttomielessä, vaan ihan yksinkertaisesti rakastan tulen sytyttämistä takkaan.) Kun sytytän takkaa, jään katselemaan syttyvää tulta: saatan tuijottaa minuuttitolkulla, miten liekit hipelöivät puita, miten lieskat ilmestyvät jostakin kolosta, minkä värisiä liekit ovat, miten puhaltaminen saa kytevän tulen leimahtamaan, miten eriväriset ja -paksuiset savukiehkurat kiemurtelevat ja kietoutuvat ennustamattomasti (savu on parasta!), ja miten tuli pitää erilaisia ääniä syttyessään ja palaessaan. Kosteat puut sihisevät ja tirisevät, pihka paukkuu ja naksuu, rätisee. Hormi saattaa ulvoa tai vinkua, joskus tuulella ulista ja soida. Kun tuli palaa oikein kunnolla, se humisee.

Mutta on yksi tulen ääni, jolle en ole pystynyt keksimään sopivaa kuvausta. Se on se ääni, jota tuli pitää, kun kohentaa sellaista hiillosta, jossa on vielä melko kovia, isoja hiilenlompareita – kaikki puut ovat palaneet, mutta tuli ei ole vielä varsinainen hiillos. Kun isot hiilet asettaa paremmin yhteen, ne alkavat palaa kuumalla, sinivalkoisella liekillä ja hiillos alkaa pitää sanoinkuvaamatonta ääntä, kirjaimellisesti. Ääni muistuttaa hieman sitä, kun hieroisi jääpaloja yhteen, se on hyvin kova ja jotenkin kuiva, timanttinen ääni. Tälle äänelle ei vain ole sanaa, enkä osaa edes jäljitellä sitä. Olen koettanut kuunnellessani. Ehkä lähin verbi, minkä pystyn keksimään, on hilisee, eikä sekään ei tee äänelle oikeutta, ei oikeastaan tule lähellekään.

Tästä pääsemme teoriaan, jota olen kehitellyt viime aikoina: ehkäpä on niin, että ympäristön äänistä vain joitakin edes kuvataan äännesymboliikan keinoin, ehkäpä kolmeakymmentä prosenttia. Suurta osaa äänistä ei kuvata ollenkaan tai kuvataan vain jonkin äänen ominaisuuden perusteella, esimerkiksi ”voimakkaana äänenä”, muista ominaisuuksista viis. Joka tapauksessa on ääniä, joiden kuvaamiseen onomatopoeettisten verbien systeemi ei sovi (miksi? ovatko ne epäoleellisia ääniä?), ja on ääniä, joita ei vain kuvata. Lisäksi on ääniä, joiden kuvaamiseen on aivan kohtuuttomasti onomatopoeettisia sanoja, niin kuin erilaiset veden äänet (on lirinää ja läiskettä, loiskahduksia, hulahduksia, pulahduksia ja lotinaa) ja erilaiset ilmavirran äänet (kohina, humina, havina, suhina…) – kenties niiden kuvaaminen on vain helppoa?

Kategoria(t): kieli | Avainsanat: , , | Kommentoi

Edgar Allan Poe ja puutarhasuunnittelun todellisuus

Olen viettänyt joululomaa ja harrastellut sitä, mitä monesti teen lomalla – olen lukenut nautinnollisen hitaasti. Arkena joutuu pikalukemaan suuret määrät tekstiä yleensä päivittäin. Ei ole aikaa lukea joka sanaa. Sitä yrittää vain jotenkin saada jonkinlaisen kuvan tekstin pääideasta (jos ovat oikein ystävällisiä, kirjoittavat pääidean tiivistelmään ja tärkeimmät pointit kappaleiden alkuun). Pikalukutapa on tietysti tuhoisa kaunokirjallisuudelle, ja huolella lukemista pitää melkein opetella uudelleen.

Sen sijaan loma-aikoina luen joka sanan ja ehkä vain sivun tai kappaleen kerrallaan ja jään pohdiskelemaan lukemaani. Kesällä luen tähän tapaan nautinnollisesti yleensä puutarhakirjoja: edellisenä kesänä luin kirjaa Shamanic gardening – timeless techniques for the modern sustainable garden (kirj. Melinda Joy Miller, ei yhtään niin raflaava kuin miltä kuulostaa) ja tänä kesänä tavattoman kiinnostavan opuksen Gardening at Sissinghurst (kirj. Tony Lord). Tämä kirja todellakin kertoo puutarhanhoidosta kuuluisassa Sissinghurstin puutarhassa, ja puutarhasta itsestään kerrotaan ikään kuin siinä sivussa.

Gardening at Sissinghurst on järjettömän kiinnostava, hämmästyttävän kiinnostava, avartava. Se avaa sellaisen maailman, joka ei puutarhassa vierailevalle näy ollenkaan eikä toisaalta kotipuutarhurille ole tuttu: miten suojellaan nurmikkoa tuhansien kävijöiden askelilta, kuinka paljon puutarhureita tarvitaan näin valtavassa hankkeessa (vuonna 1994 yksi pääpuutarhuri, kuusi varsinaista puutarhuria, yksi puutarhuriharjoittelija, yksi osa-aikainen puutarhuri ja lukuisia vapaaehtoisia) ja miten suoritetaan kasvien tukeminen ovelasti (esimerkiksi ristikoilla, joiden läpi kukat kasvavat – ja voin kertoa, että ne clematikset eivät todellakaan pysy siellä muureilla itsekseen, toisin kuin voisi kuvitella, eivätkä ne köynnösruusut noin vain kiipeile pergoloissa). Kerrotaan myös, miten saadaan puutarha elämään vuosikymmeniä, yli yksittäisten kasvien eliniän, ja miten esimerkiksi marjakuusiaidat nuorennetaan pienissä erissä. Kuvataan tarkasti käytetyt työkalut ja jopa kasvien tunnistetikut. Lisäksi raportoidaan kaikki puutarhaa riivanneet tuholaisongelmat ja kasvitaudit ja niiden parannuskeinot.

Esimerkkinä ennakoimattomasta kasviongelmasta: Sissinghurstin pähkinäpuulehdossa kasvoi ennen eräänlaista värikästä kevätesikontapaista (polyanthus), joka ihastutti kävijöitä kukkimalla keväisin kuin itämainen matto. Esikkoja ei enää ole, ja ne on korvattu muilla villeillä kevätkukilla (jotka eivät itse asiassa ole kovin villejä vaan tarkkaan istutettuja ja hoidettuja). Monet närkästyneet vieraat ajattelevat, että puutarhurit ovat tahallaan pilanneet lehdon poistamalla esikot. Ei suinkaan: tosiasiassa esikot kuolivat, koska niitä vaivasivat erilaiset sienitaudit, jotka olivat saastuttaneet maan niin pahasti, että siinä ei voinut enää kasvattaa minkäänlaisia esikkoja. Kasvien vaihdos tehtiin siis pakon edessä. Luonto voittaa joskus puutarhurin – itse asiassa useinkin, ja puutarha olisi paras suunnitella alusta asti mahdollisimman paljon luonnon ehdoilla, kuten kerrotaan kirjassa Shamanic gardening.

Nyt joululomalla luin nautinnollisen hitaasti koottuja Tenavat-sarjakuvia ja Edgar Allan Poen koottuja kertomuksia. Ihastuin etenkin kertomukseen Arnheimin tila (The domain of Arnheim), jossa puhutaan kirjaimellisesti ymmärrettynä maisemapuutarhan suunnittelusta. Kenties kertomusta ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti ja kukaties siinä puhutaankin ennemminkin mielen kultivoimisesta ja mielikuvituksen voimasta (tai mistä lie puhutaan), mutta tarina on kiehtova myös kirjaimellisesti luettuna. Novelli on upea.

Tarinan kertoja kertoilee ystävästään Ellisonista, joka saa käsittämättömän 450 miljoonan dollarin perinnön. Ellison on kaveri, jolla on erinomainen arvostelukyky, joka harrastaa terveellistä reippailua ulkoilmassa (ja pilatesta – no ei toki, hän harrastaa ketunmetsästystä, mutta nykypäivänä taatusti harrastaisi pilatesta ja joogaa), on kaikin puolin nerokas, mutta halveksii täysin kunnianhimoa ja uskoo, että onnen laatu on sitä parempaa, mitä henkisemmillä seikoilla se saavutetaan, jos seikkoihin voi vaikuttaa. Mihin tällainen henkilö käyttää järjettömän perintönsä? Hyväntekeväisyyteen? Ei suinkaan, vaan mahdollisimman täydellisen maisemapuutarhan suunnitteluun. (Mielestäni erinomainen kohde.)

Päähenkilöt kiertelevät vuosia etsimässä sopivaa paikkaa täydelliselle maisemapuutarhalle ja vihdoin löytävät paikan. Novellin lopussa kuvaillaan, miltä Arnheimin tila näyttää, kun vierailija saapuu sinne itsestään liikkuvalla kanootilla virtaa pitkin – miten maisema avautuu pikkuhiljaa ja miten ihmeelliset istutukset, portit ja linnat ilmestyvät vierailijan eteen. Onpa mukana ilmassa salaperäisesti leijuvaa musiikkiakin, ja ihmeelliset tuoksut täydentävät aistinautinnon. Arnheimin tila on itse asiassa jonkinlainen kokonaistaideteos.

Mutta lukijana minusta tuntui, että on muutama seikka, joita on todella vaikea uskoa – esimerkiksi puutarhan käytännön toteutus. Onkohan Ellison miettinyt jutun kunnolla? (Toisaalta 450 miljoonalla kyllä pääsee pitkälle.)

Outoa kyllä en ollenkaan epäile enkä ihmettele Arnheimin tilan keskipistettä, goottilais-saraseenilaista linnaa, joka näyttää leijuvan ilmassa ja hohtelee jalokivien väreissä – sehän on insinöörien ongelma, kyllä se saadaan siltä näyttämään – enkä ihmettele puutarhaan tuovan joen virtauksia ja alabasterikivipohjaa, saadaanhan nekin rakennettua (kuten italialaisissa mahtipuutahoissa, joissa voi olla kilometreittäin akvedukteja tuomassa vettä huikeisiin suihkulähteisiin). Itsekseen avautuvaa kultaporttia en epäile ollenkaan. Mutta itse kasvit ja niiden hoito! Miten ihmeessä se on muka järjestetty, oli rahaa tai ei, kysyn vain.

Arnheimin puutarhan sijainti on jätetty kertomatta. Voidaan siis suopeasti olettaa, että se on hyvällä alueella, jossa ei ole selvää talvea. Ei siis kenties esimerkiksi Kainuussa tai muussa paikassa, jossa saadaan nauttia muutaman kuukauden kasvukaudesta – paikkahan valittiin huolella.

Joka tapauksessa puutarhassa riittää hoidettavaa. Matkalla jokea pitkin kävijä näkee esimerkiksi neljänkymmenenviiden asteen kulmaan jokeen nähden rakennettuja satojen metrien levyisiä kukkaketoja, jotka ovat niin runsaassa sateenkaarenvärisessä kukassa, ettei vihreää lehteäkään näy. Hieno juttu, mutta ikävä kyllä yleensä kukkien kukinta kestää muutamasta päivästä korkeintaan kuukauteen, ja silloin kuihtuneet kukat on katkottava, ettei kukinta lopu. (Sissinghurstin yhdeksällä puutarhurilla ei ole tähän aikaa, vaan katkomisen hoitavat vapaaehtoiset.) Miten neliökilometrien kukkaketoja hoidetaan? Kenties rohkenee olettaa, että 450 miljoonalla saadaan tarpeeksi työvoimaa kuihtuneiden kukkien salavihkaiseen katkomiseen. Samalla rikkaruohotkin tulevat kitkettyä. (Torjunta-aineita ei sentään kehdata käyttää.) Myös nuppuja tuhoavat linnut karkotetaan ovelin keinoin vierailijain huomaamatta.

Kuitenkin on selvää, että jossain näkymättömissä mutta melko lähellä täytyy olla järjetön, hehtaarien laajuinen kasvihuonereservi, jonka varannosta kuolevat kukat voidaan yön aikana vaihtaa uusiin, kasvihuoneista tuotettuihin. Varmasti Arnheimin liljat, orvokit, tulppaanit, unikot, hyasintit ja muut eri aikojen lyhyesti kukoistavat kasvit hyödetään aggressiivisesti kasvihuoneissa ja tuotetaan paikalle yön pimeydessä – kun vierailija aamulla kurkistaa ikkunastaan, siellähän liljat kukkivat taas, tosin erivärisinä! Lisäksi vierailija ei saa koskaan tietää, että ketojenkin kukkia tosiasiassa salaa vaihdellaan kasvukauden mukaan – alkusesongin hurjat kukkijat eivät olekaan samoja kuin loppusesongin (mutta tämän Ellison jättää puutarhurien huoleksi). Lisäksi kukkarivien välissä täytyy olla ovelasti kätkettyjä hoitokäytäviä ja kasvitukia, joista vierailija ei aavista mitään!

Tai sitten Arnheimin kukkakedot toimivat vain viikon vuodessa, niin kuin Sissinghurstin kuuluisa lehmuskäytävä, jonka kevätkukat eivät kauan kestä. (Ja se lehmusten leikkaaminen – hullua hommaa!) Mutta lyhytikäisyys olisi Arnheimin tilan hengen vastaista – sehän on täydellinen.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Avainsanat: , | Kommentoi

Muutamia ajatuksia elokuvamusiikista

Olen miettinyt viime aikoina elokuvamusiikkia. Otan tässä esille muutaman ajatuksen elokuvamusiikin tiimoilta.

Noin muuten olen edelleen miettinyt joulupäästäisen toteutusmahdollisuuksia ja maalannut teoksen nimeltä ”Joku lintu päärynäpuussa”. (En ole ihan varma, millainen olento se päärynäpuussa oleskeleva partridge on ja miten se suhteutuu pyiden kenttään; peltopyy ja pyy ovat suomen ainoita pyitä mutta englantilaisten mielestä ihan eri asia, mistä päästäisiin kielten kummallisella tavalla eriäviin semanttisiin kenttiin.) Tässä kuva (paperi on hieman käpristynyt).2014-12-08 18.03.30

Elokuvamusiikista otan esille lähinnä kolme asiaa: diegeettisen ja non-diegeettisen elokuvamusiikin eron, sen, mitä musiikilla yleensä elokuvassa tehdään, ja edelliseen liittyen johtoaiheet.

Diegeettinen musiikki on elokuvissa sellaista musiikkia, joka kuuluu elokuvan maailmaan. Jos joku elokuvassa esimerkiksi soittaa bändissä tai kuuntelee musiikkia juostessaan lenkillä tai jos jokin kohtaus esimerkiksi tapahtuu tanssilattialla, silloin kuultava musiikki on diegeettistä. Musiikki on osa elokuvan todellisuutta. Tällainen musiikki on kuitenkin elokuvissa itse asiassa harvinaisempaa kuin non-diegeettinen musiikki eli musiikki, jota yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan ”elokuvamusiikista” – musiikki, joka ei kuulu elokuvan maailmaan vaan jolla tehdään elokuvateknisiä asioita, esimerkiksi vaikutetaan katsojan tunteisiin. Tällainen musiikki tuntuu siis tulevan elokuvan maailman ulkopuolelta (mistä, sitä katsoja ei yleensä pysähdy pohtimaan). Kiinnostavaa on, että näistä kahdesta yleensä vain non-diegeettiseksi tulkittu musiikki vaikuttaa siihen, miten elokuvaa ymmärretään: esimerkiksi salaperäinen diegeettinen musiikki ei vaikuta katsojan tunnetilaan ja tulkintoihin samaan tapaan kuin salaperäinen non-diegeettinen musiikki, josta nimenomaan otetaan tulkintavihjeitä elokuvan tapahtumista. Kuitenkin non-diegeettinen elokuvamusiikki vaikuttaa varsin tiedostamattomasti, ja oikeastaan hyvä elokuvamusiikki on samanlaista kuin hyvät leikkaukset – niitä ei huomaa.

Osa elokuvan musiikista on tietysti sellaista, jota ei pysty varmasti tulkitsemaan diegeettiseksi tai non-diegeettiseksi. Myös diegeettinen musiikki vaikuttaa joskus elokuvan tulkintaan, ja esimerkiksi henkilökuvia luodaan sen kautta, millaista musiikkia päähenkilö kuuntelee. (Näin tehtiin muistettavasti elokuvassa Vihollinen vuoteessani, jossa elokuvan psykopaattiaviomies kuuntelee Berlioz’n Fantastista sinfoniaa sängyssä.) Välillä diegeettisen ja non-diegeettisen musiikin sekoittumisesta tehdään vitsi, niin kuin elokuvassa Sekaisin Marista, jossa non-diegeettiseltä vaikuttava musiikki paljastuukin kovaonnisen duon esitykseksi, ja viimeksi näkemistäni Räyhä-Ralfissa (pahoittelen, olen tosiaan nähnyt sen), jossa Felixin ja räiskintäpeliblondisoturin (pahoittelen, en muista tämän hahmon nimeä) lemmekäs taustamusiikki paljastuu lonkerokasvien laulamaksi pelleilyksi.

Mitä musiikilla sitten tehdään elokuvissa? Esimerkiksi tutkija Annabel J. Cohen on esittänyt elokuvamusiikille kahdeksan eri tehtävää, joita ovat ulkopuolisen melun peittäminen, jatkuvuuden luominen leikkausten yli, huomion ohjaaminen tärkeisiin kankaalla näkyviin asioihin (siis huomion kohteiden poimiminen musiikin avulla osoittamalla), tunnetilojen aikaansaaminen ja tunteisiin vaikuttaminen, merkitysten välittäminen ja tarinan tulkinnassa auttaminen monitulkintaisissa kohdissa, elokuvan koherenssin lisääminen johtoaiheiden avulla, auttaminen elokuvaan uppoutumiseen, ja lisäksi vaikuttaminen elokuvaan taidekokonaisuutena. Ehkä tästä listasta puuttuu vielä diegeettisen maailmankuvan tai tunnelman luominen musiikin avulla, niin kuin tapahtuu monesti pukudraamoissa, joissa non-diegeettinenkin musiikki sävelletään kuvattavan ajan mukaiseksi. Esimerkiksi klassikkosarjassa Ylpeys ja ennakkoluulo taidokas non-diegeettinen musiikki on pitkälti pastissimaista ja tehty ajankohtaan, 1800-luvun alkukymmeniin, sopivaksi. Kiinnostavaa on, että Lady Catherine de Bourghin tunnusmusiikki on vanhanaikaisempaa: Lady Catherinen vanhakantaisuutta ja ankaraa perinteiden kunnioittamista korostetaan cembalolla soitettavalla teemalla, joka muistuttaa resitatiivin säestystä, tai joka toisaalta orkesterisovituksena ottaa muhkeita muotopiirteitä ranskalaisen alkusoiton jäykkyydestä ja säädellystä muodosta.

Catherine de Bourghin teema on niin kutsuttu johtoaihe. Johtoaihe on kiinnostava ja paljon (liiankin paljon) käytetty keino elokuvamusiikissa. Johtoaihe eli leitmotif on koko teoksen läpi kulkeva teema, joka assosioituu henkilöön, tilanteeseen tai paikkaan ja jonka käytöstä muistetaan taidemusiikissa ennen kaikkea Richard Wagner. Esimerkiksi Wagnerin huikaisevassa Parsifalissa on johtoaiheita kymmeniä, omansa esimerkiksi Graalin maljalle ja haavalle. Star wars -elokuvat ovat esimerkki modernimmasta musiikista, jossa eri henkilöille on omat teemansa, ja tv-sarjassa Twin Peaks käytettiin samankaltaista ideaa.

Johtoaiheen käyttö ei kuitenkaan saanut edes Wagnerin käyttämänä jakamatonta suosiota, ja jo hänen omana aikanaan naureskeltiin leitmotifeille eräänlaisina musiikillisina narikkalappuina. Tökeröimmillään johtoaihe kertoo vaikkapa henkilön saapumisesta näyttämölle valepuvussa tai jostakin sermin takaa; tätä viimeksi mainittua keinoa käytetään erittäin paljon brittisarjoissa, esimerkiksi eri Neiti Marple -filmatisoinneissa – ettei nyt vain keneltäkään jää huomaamatta! Osoittelevuus onkin johtoaiheiden ikävin piirre.

Entäpä sitten se, miten musiikilla luodaan tunnelmaa ja ilmennetään tunnetilaa – miten se tapahtuu? Viime aikoina olen katsonut Areenasta espanjalaista sarjaa Gran Hotel (oikein viihdyttävä). Siinä on varsin onnistunut musiikki, mutta katsottuani nyt jo yli 20 jaksoa alkaa musiikin toiminta käydä liiankin selväksi.

Sarjassa on tietty, melko suppea valikoima ”musiikkeja”, siis eritunnelmaisia pätkiä, jotka toistuvat. Jännittäviin ja kiihkeisiin kohtauksiin on omansa, nopearytminen, jännitystä luova teema, jota käytetään yhdessä sellaisen kerrontatavan kanssa, jossa leikataan nopeasti kahden tai kolmen eri paikassa tapahtuvan toiminnan kesken, joissa jokaisessa on tapahtumassa jokin kulminaatio. Kohtausten kesken siirrytään, ja musiikki kertoo, että kukin niistä on etenemässä vääjäämättömästi päätepisteeseensä – esimerkiksi puukotukseen. Sitten on sellainen ”surullinen” tai syvämietteinen, vakava musiikki, joka tulee, kun puhutaan vaikeista asioista, kuten isän kuolemasta.

Kuitenkin omituista tässä on, että jos ”surullista” musiikkia todella rupeaa kuuntelemaan, se itse asiassa tekee ihan omiaan, lähtee huitelemaan omille poluilleen: Kohtauksen alussa sen avulla esitellään oikea tunnelma, mutta sitten musiikin ja toiminnan tiet erkanevat. Kohtaus saattaakin siirtyä toisenlaiseen tunnelmaan, esimerkiksi kiistelyyn, mutta musiikki ei tule mukana vaan jatkaa omaa latuaan ja saattaa olla ristiriidassa ilmeiden ja sanojen kanssa. Varmaankin säveltäjälle on annettu tehdä tehtäväksi tyyliin kirjoittaa ”kymmenen minuuttia surullista, ristiriitaista musiikkia”. Sama musiikki lätkäistään sitten kaikenlaisiin karkeasti ottaen alkutunnelmaltaan ”surullisiin” kohtauksiin. Joskus se toimii, joskus ei. Tässä on selvästi kohta, jossa kaksi kieltä kertoo omaa tarinaansa, ja jos molempia kuuntelee, voi hämmentyä.

Kategoria(t): musiikki | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Ideoimisesta (kirjoittamisen tai joululahja-askartelun osana)

Joskus ennen vanhaan pääni oli täynnä ideoita, jotka suorastaan pulppusivat esille kuin eloisat kalat suihkulähteestä. (Tämä omituisehko kielikuva johtuu siitä, että henkilökohtaisessa unisymboliikassani värikkäät kalat edustavat perinteisesti ideoita ja ajatuksia – ennen vanhaan näin erittäin paljon unia esimerkiksi kaloista, jotka uivat ulos akvaariosta pelkkään ilmaan tai pienistä kaloista, jotka täyttivät suihkulähteitä tai muita vesielementtejä. Tästä saattaa johtua mieltymykseni kaloihin ja niiden katselemiseen, mistä osoituksena on myös Sealifen kantakorttini.)

Nykyisin päässäni ei liiku juuri mitään ylimääräistä, ja ajattelutyöstä on tullut sananmukaisesti kovaa työtä. Olenkin onnistunut vähentämään ajattelua merkittävässä määrin. (Se ei ole pelkästään huono asia.) Kuitenkin ideoimista aina välillä tarvitaan, ja välillä pakottaudun tietoisesti ideointityöhön. Kun ryhdyn puuhaan, ratkaisut itse asiassa yleensä tulevat esille – lopulta. Raskas työ vain on rasittavaa, ja koska ihminen on laiska, monesti lykkään rasittavaa ideointityötä melko pitkälle.

Yhtenä esimerkkinä: viime syksynä olin ostanut turveharkkoja rakentaakseni pengerretyn kukkapenkin paikalle, jonka näen keittiöni ikkunasta (koska eräs puutarhasuunnittelun hyvistä ideoista on, että puutarhakohteita kannattaa sijoittaa niin, että niistä voi nähdä ikkunoista välähdyksiä kuin taideteoksista kehyksissä). Kävi ilmi, että turveharkkoja vain oli liian vähän kyllin isoon kukkaryhmään. En millään jaksanut moneen päivään paneutua ongelmaan, mutta lopulta päätin, että nyt se täytyy selvittää. Mitä siis tekisin ratkaistakseni kukkapenkkiongelman? Tarvitsisinko lisää turveharkkoja, vai voisinko käyttää jotakin, mitä pihaltani löytyy? Heti kun aloin tietoisesti ja kurinalaisesti ratkaista ongelmaa muistin, että pihalla on vaikka miten paljon rikkinäisiä kattotiiliä, joita olimme kasanneet pois toisten istutusten tieltä. Niistä ja ylimääräisistä kivistä saisi eräänlaisen kylmämuurin, jota voisi käyttää kukkapenkin yhtenä sivuna, ja tilkkeenä voisi olla sammalta ja päällä voisi kasvaa lisäksi maksaruohoa. Niin teinkin – ison penkin yksi sivu on tehty kattotiilistä ja osa toista lyhyttä sivua kivistä. Penkki on suosikkini koko puutarhassa, se on täydellinen. Katselen sitä, kun tiskaan.

Joskus ideoimiseen pitää siis vain ryhtyä. Toisaalta joillekin ajatuksille on annettava aikaa – myös alitajunta tekee tehtäväänsä. Monesti mahdoton ongelma saattaa olla muutaman päivän päästä helpohko ratkaista. Niin käy usein tieteenteossa ja kirjoittamisessa. Kuitenkin ideointiin on myös monia varsinaisia tekniikoita. Rutkasti tekniikoita esitellään esimerkiksi Michael Michalkon erinomaisessa kirjassa Thinkertoys, jota todella voi suositella. Kuvaan nyt kuitenkin muutamia helppoja ideointikeinoja, joista itselleni on aina hyötyä.

Lukeminen, tiedon etsiminen. Tähän liittyy kaksi puolta: Ensinnäkin mitä enemmän tietää jostakin aiheesta, sitä helpommin sen tiimoilta keksii myös uutta. Kun asian hallitsee, se on ikään kuin helposti otettavissa esille ja käsiteltävissä – verkko myös haaroo moneen muuhun asiaan ja yhdestä langasta vetäminen aktivoi kaksikymmentä muuta. Kun siis tuntee esimerkiksi jonkin tekniikan, tietää mitä sillä voi tehdä, tai kun tuntee jonkin aiheen perin pohjin, pystyy keksimään siitä myös uusia ja erilaisia näkökulmia. Siksi tiedon etsiminen on aina hyödyllistä. Toiseksi lehtiä tietoisesti selaamalla, nettiä surfaamalla ja kirjoja koluamalla voi myös keksiä itselleen kokonaan uusia ideoita: saattaa tulla mieleen, että tästä voisin kirjoittaa, tätä voisin kuvata, tästä tarvitaan tietoa, tämä näkökulma puuttuu, tästä voisi tehdä laulun, tämän haluaisin kuvata maalaamalla, ja niin edelleen. Niinpä monesti menen kahvilaan selaamaan lehtiä, pidän samalla muistikirjan lähellä ja merkkaan sinne heräävät ajatukset (muuten unohdan ne takuulla).

Kirjoittamistekniikat. Kun idea on jo mielessä, sitä voi jalostaa eri kirjoittamisen ja ajattelun jäsentämistekniikoilla, joista tunnettuja ovat vanha kunnon miellekartta, vapaa kirjoittaminen ja kuutiointiharjoitus. Hyvä kokeiltava voisi olla myös ajatteluhatut-tekniikka, jonka avulla ideaa pohditaan tietoisesti eri kannoilta. Itselleni juuri vapaa kirjoittaminen toimii hämmästyttävän hyvin: jos pakottaudun kirjoittamaan sensuroimattomasti ajatuksenvirtaa noin kaksitoista minuuttia, paperi sisältää yleensä kolme neljä hyvää ideaa, joskus suorastaan oivaltavaa ideaa. (Loppu on kyllä täyttä puuta heinää.)

Piirtäminen. Jos jokin asia ei tunnu ratkeavan ajattelemalla tai kirjoittamalla, sen voi koettaa piirtää. Piirtäminen vaatii aivan erilaista ajattelemista, joten jokin saattaa naksahtaa paikalleen. Piirtämisen etuja muutenkin (muun muassa miljoonien tienaamiseen) kuvaa Dan Roam loistavassa kirjassaan The Back of the Napkin, jota sitäkin suosittelen lämpimästi.

Outoa kyllä, soittaminen. Kun minun piti ratkoa vaikeampia ongelmia kuin juuri nyt, tapasin aloittaa soittamalla Bachin kolmiäänisiä fuugia, joista juuri ja juuri selvisin. Ne todella tekevät jotakin ihmisen päälle, selvittävät solmuja ja virittävät päänupin monimutkaiseen ajatteluun. (Kerronpa joskus anekdoottini Bachista ja alieneista.) Luultavasti myös sopivan musiikin kuuntelu toimii monilla ihmisillä samoin. Nykyisin käytän kanteleensoittoa rauhoittamaan ja aktivoimaan itseäni kesken työpäivän – soittelen hetken 16-kielistä kannelta ja sen jälkeen kaikki on helpompaa. Teoriani on, että asiassa vaikuttaa kaksi tekijää: toisaalta itse musiikki, jonka terapeuttiset vaikutukset on monesti todettu, ja toisaalta sormien liikuttelu, joka aktivoi aivoja. Sormien kautta kulkee meridiaaneja ja käsissä on kaikenlaisia pisteitä, jotka vaikuttavat koko kehoon, aivot mukaan lukien. Joogassa on erityisiä käsiasentoja, mudria, joilla vaikutetaan samalla tavalla kehoon.

Mutta ennen kuin tämä menee liian yleväksi, kuvaan erään heikohkon ajattelusession tuloksia. Minulla oli muutama minuutti aikaa miettiä, mitä askartelisin jouluksi ja miettiä, mikä itselleni on in juuri nyt. Olin ihastunut käsityöläisten tekemiin joulukoristeisiin, joita olin nähnyt: ne esittivät jouluetanoita. Miettikää: jouluetanoita. Siis esimerkiksi sellaista reipasta, kirkassilmäistä selkärangatonta, jolla on päässään tonttulakki ja selässään joululahjasäkki. Mutta miten joulu ja etana liittyvät yhteen? Tämä ideassa juuri kenties oli parasta – eivät ilmeisesti mitenkään. (Semminkin kun joulun aikaan etanat ovat horrostamassa ja lisäksi näin puutarhaharrastajana tekisi joka tapauksessa mieli listiä ne epelit.)

Ryhdyin siis miettimään omaa teemaani jouluetanoiden pohjalta, enhän viitsi suoraan kopioida. Tässäpä suunnilleen se, mitä kirjoitin muistikirjaani (lyhentäen). Ketjua tarkastelemalla voi hyvin nähdä, miten olen lähtenyt pyörimään puutarhan pikkueläinten ympärillä ja välillä yritän tehdä siitä epätoivoisia leiskauksia pois (itsellenikin tätä on hieman vaikea seurata):

Keijut ja sienet puhuttelevat; hirvieläimet edelleen pinnalla… hirvet, peurat, kauriit, vasat, porot…

Jos miettisi jotain yhtä älytöntä kuin ”jouluetana” ja tekisi siitä koristeita? (Tonttulakeilla saa):

”joulutatti”, ”joulusammakko”, ”joululammas”, ”joulupossu”, ”jouluvyötiäinen”, ”joulukissa”, ”joulusokeripala”, ”joulukaktus”, piparkakkupoika, ”jouluhirvi”, ”joulukimalainen”, ”joulunärhi”, ”joulumuna” (variaatioineen), ”joulukärpänen”, ”jouluhämähäkki”, ”joulutoukka”, ”joulusisilisko”, ”joulupäästäinen”

Nähtävästi olen päätynyt ”jouluhämähäkkiin”, koska seuraavaksi olen piirtänyt siitä neljä luonnosta (design on edelleen pahasti kesken). Sen jälkeen olen piirtänyt kaksi joulupäästäistä, elävän ja kuolleen (meillä päästäisiä näkyy yleensä vainaina), ja olen kirjoittanut kuvien oheen päättäneeni tarkistaa, miltä päästäinen oikein näyttää.

Että näillä ideoilla kohti joulua!

Kategoria(t): kieli, kirjoittaminen, musiikki | Avainsanat: , | Kommentoi

Sanoista ja sävelestä ja niiden yhteispelistä

Minulla on sellainenkin jännittävä harrastus kuin musiikkiterapian opiskelu. (Liittyy kielentutkimukseen.) Musiikkiterapiassa on erilaisia musiikkia hyödyntäviä menetelmiä, kuten musiikin kuuntelu, soittaminen, laulaminen, improvisointi ja säveltäminen, joita voidaan tehdä eri tavoin, yksin tai ryhmässä. Näistä viimeisintä pääsin kokeilemaan viime viikolla, kun piti tehdä biisi erästä opintojaksoa varten.

Olen ennenkin tehnyt biisejä, mutta tämä oli erityisen jännä kokemus. Pakottauduin nimittäin tekemään kappaleen nopeasti ja intuitiivisesti ja käsittelin siinä senhetkistä tunnetilaa, jolla ei paljon kannata kehuskella. Biisistä tuli todella nolo. Se oli kerta kaikkiaan kammottavan huono tekele, vieläpä monella tavalla huono. Kuitenkin oppimiskokemuksena prosessi oli kiinnostava, ja sen purkaminen musiikkiterapiakehyksessä samoin itselleni hyödyllistä ja avartavaa. Sitten – ärsyyntyneenä terapiabiisin huonoudesta ja kuitenkin jossain määrin inspiroituneena – ryhdyin tekemään toistakin biisiä, ja siitähän tuli paitsi nolo myös osoitteleva. (Oli se ensimmäinenkin osoitteleva.) Se kertoo korpista. Mutta koska jälkimmäinen biisi ei ole vielä valmis enkä ole äänittänyt sitä, saatan jatkaa kuvitelmaa, että ihan hyvä biisi siitä sentään tulee. (Ja onhan se mahdollista.) Ainakin sen tekeminen oli antoisaa, enkä lopeta.

Tässä vaiheessa kuitenkin ryhdyin tosissani miettimään sanoituksen ja sävelen suhdetta, ja tässä ihan muutamia niistä pohdinnoista, melko hajanaisessa muodossa.

Puhutaan ensin tekstistä. Jos sanoituksen lopputulosta yritetäänkin arvioida taiteen kannalta, eräs tavallinen ongelma terapiarunoudessa, terapiakirjoittamisessa ja terapiabiisintekemisessä on etäännyttämisen puute: asiat ilmaistaan liian suoraan ja omakohtaisesti, jolloin lopputulos ei ole yleispätevä ja muita koskettava vaan joko osoitteleva tai kökkö tai molempia näistä. Näin kävi siis myös omassa kappaleessani.

Kuitenkin runous vaatii taitoa ensinnäkin poimia oikeita asioita kuvattavaksi ja toiseksi kuvata niitä oivaltavasti, tavalla, jota voisi kutsua rehelliseksi. Huonot kirjailijat (minä heihin lukeutuen) usein fuskaavat: he eivät yritäkään päästä totuuden äärelle vaan tyytyvät sanomaan sen, mikä on helpointa ja ilmeisintä ja usein samalla joko liian kulunutta tai vain fuulaa. Rehellisyys ja aitouden äärelle pääseminen on tuskallisen vaikeaa, usein myös pelottavaa. Silti – ja ikävä kyllä – aitokin kokemus on usein banaali, ellei sitä kerro tuoreesti tai taidolla. Välillä hyvin yksinkertainen sanoitus voi olla aito ja siksi upea. Välillä kuitenkin hyvin yksinkertainen sanoitus on vain naiivi.

(Näin sivujuonteena: Suomalaisen nykyiskelmän yksi ongelma on nähdäkseni liiallinen naivistisuus – ilman, että sitä edes ymmärrettäisiin kutsua naivistisuudeksi. Pyritään tekemään simppeleitä tekstejä, ilman yritystäkään oivaltavuuteen, ja toivotaan, että lapsellinen yleisö hyväksyy lapselliset ajatukset. Usein lopputulos on tuskallisen huono. Yksi esimerkki tyylikeinosta, joka naivistisessa iskelmässä on levinnyt taudin lailla, on melodiarytmin korvaaminen yksioikoisesti sanarytmillä ja samalla melodioiden toivoton yksinkertaistuminen: jollotetaan nopeasti kyhättyjä sanoja parilla suuhun tulevalla sävelellä, taustalla vakiosoinnutus. Erityisen ärsyttävää on se, miten kappaleissa toistetaan usein samaa fraasia motivoimattomasti – kuitenkin jos runoudessa aiotaan toistaa jotakin, siihen pitäisi olla jokin syy, ei vain se, että sanoja pitää saada riittämään säkeistön loppuun. Kuunnelkaa oikeasti hyviä kappaleita tai vaikkapa vain arkipuhetta: kuinka usein sama asia sanotaan kaksi kertaa peräkkäin samalla tavalla? Ei juuri koskaan, paitsi erittäin hyvästä retorisesta syystä.)

Entäpä sanojen ja melodian yhteys? Myös musiikkia kuvataan usein kieleksi. Sanoissa ilmaistaan jokin asia. Samaa asiaa voidaan kuvata myös melodialla, ja esimerkiksi taidelaulussa, liedissä, on tavallista, että laulumelodia ilmaisee jotakin sanoitukseen liittyvää ja piano puolestaan jotakin omaa puoltaan kokonaisuudesta – usein melodia ja piano ilmaisevat juuri sen, mikä sanoituksessa on vain implisiittistä ja vihjattua, esimerkiksi tunnesävyn tai sanoissa auki jäävän lopputuloksen. (Tästä tulee mieleen Schumannin huikea Dichterliebe-laulusarja, josta pitäisi kirjoittaa erikseen.) Toisaalta barokin musiikissa ja aikaisemmin jo renessanssimusiikissa oli hyvinkin selviä kuvia: jos laulettiin vaikkapa ”Kristus on ylösnouseva”, melodia tietysti nousi, muu olisi ollut mahdotonta. Barokkiaikana sävelmuodot saivat aivan selviä ja totunnaisia retorisia tehtäviä, ja esimerkiksi surua kuvattiin tietynlaisilla sävelkuvioilla, joita olivat mordentit, nyyhkäyskuviot. Rytmit ja melodiat sanoihin yhdistettyinä eivät olleet millään lailla sattumaa.

Sanat ja sävel voivat siis ilmaista samaa asiaa. Mutta miten yksi yhteen sanat ja sävel voivat mennä ennen kuin kokonaisuudesta tulee taas nolo? Musiikillahan voidaan jäljitellä esimerkiksi liikkeitä ja tunnelmia, mistä mykkäelokuvan säestykset ovat hyvä osoitus. Kuitenkin musiikin olisi annettava tehdä tehtävänsä musiikin keinoin ja musiikin kielellä, etäännytetysti, muuten lopputulos joko ei ole kunnollista musiikkia tai on mauton. Hieman näin oli käymässä Korppi-laululleni, joka oli musiikillisesti sangen osoitteleva.

Opin elokuvamusiikin historiaa kuvaavasta dokumenttisarjasta, että terminä kuvassa näkyviä liikkeitä aivan suoraan – joskus liian suoraan – matkivalle elokuvamusiikille on ”Micky Mousing”. Aika kehnona vapaan säestyksen oppilaana ja sittemmin musiikkiliikuntaa säestäneenä tiedän, miten helppoa Mickey Mousingiin on vajota. Liikuntaleikeissä se sentään puolustaa paikkaansa, mutta liiallinen Mickey Mousing esimerkiksi tv-sarjojen taustamusiikeissa on todella noloa. Katsojan ei anneta ymmärtää, mitä kuvissa tapahtuu, vaan kaikkea alleviivataan ja osoitellaan. Liiallista voi olla sekin, jos vaikkapa aina, kun jokin henkilö astuu ruutuun, tätä alleviivataan omalla musiikillaan. Jos kyseessä on vanha eversti, tuutataan militäärimarssia, ja jos kyseessä on ”seksikäs” henkilö, tämä fakta kerrotaan imelällä saksofonisoololla. Juuri näin tehtiin 80-luvun neiti Marple elokuvassa Lomahotellin murhat. Ah, se oli tuskaa!

Kategoria(t): musiikki | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Musiikista maisemassa

Tässä kirjoituksessa pohdin pitkästä aikaa musiikkia.

Minulla oli merkittävä kokemus musiikista. Olin joitain päiviä sitten pyöräilemässä ja ajoin vanhan, hylätyn talon pihalle. Käyn siellä usein ihailemassa maisemaa ja vanhoja perennoja.

Katselin talon pihan kalliolta huikaisevan hienoa maisemaa, joka avautui laajana alapuolella: peltoja ja peltojen takana nousevia rinteitä, risteäviä hiekkateitä. Maisemassa oli hämmästyttävästi erisuuntaisia viivoja, kuin van Goghin maalauksessa – osittain viivat syntyivät teiden ja peltojen sikinsokisista linjoista ja ilmensivät jotenkin hyvin oudosti itselleni turhan käsittämätöntä perspektiiviä. Katselin suuria vaahteroita ja tammia ja punaisia ja keltaisia lehtiä, omenapuiden punaisia kaneliomenoita. Iso työkone oli ajanut maan rikki omenapuiden alla. Tuuli havisutti puita ja tuotti niihin lisää viivoja, uusia linjoja. Joku oli kyhännyt muuten koskemattoman kallion ehjälle sammalelle ja hienolle jäkälälle vaalean ristin rimoista. Sitä oli asetettu pitämään paikoillaan isohkot, lohjenneet kivet. Puuristi muistutti helikopterin laskeutumismerkkiä. Lisää linjoja oli hylätyn talon seinässä: perustus oli kai pettänyt ja seinä oli vajonnut, jolloin ulkoverhoilun ohuet laudat olivat räsähtäneet keskeltä poikki, ja ne muodostivat katkenneen, ulostyöntyvät harjan seinään. Oudon, nyrjähtäneen linjan muodosti hylätyn navettarakennuksen painunut katto, toisen navetalle vievä suureellinen tie. Myöhemmin kun ajattelin tuota maisemaa, se näyttäytyi minulle – musiikkina. Tapahtumana, jossa on paljon yhteen kietoutuvia osia ajassa, erilaisia linjoja, joista muodostuu kokonaisuus. Yksityiskohtia, mutta yhdessä, lopulta erottamattomasti. Kuitenkin oli täysin hiljaista ja kuulin vain tuulen ja lintujen laulun. Kenties musiikkiin ei aina tarvita ääntä?

Sen jälkeen pyöräilin kahvilaan ja kuuntelin siellä taustamusiikkilevyä, jolla oli erikummallinen kokoelma eri aikojen hittibiisejä. Ja outoa kyllä, kaikki biisit kuulostivat todella hyviltä. Kuuntelin vähän eri asioita kuin tavallisesti: bassokuviota, komppia, lauluäänen sointiväriä, vain ääntä. Musiikki kuulosti upealta. Liikutuin. Tajusin, miksi en ole viime aikoina kuunnellut kovin paljon musiikkia: se vaikuttaa liian voimakkaasti, olen hiukan yliherkkä sen suhteen. Siksi olen myös soittanut hyvin vähän, tai olen soittanut vain helppoja, yksinkertaisia, toisteisia kappaleita. Menin kotiin ja soitin erästä Chopinin nokturnia. Se oli ihanaa. (Tätä näin: http://www.youtube.com/watch?v=QKZy_pdAVCc . Tästäkin biisistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjoituksen, ja ehkä sen vielä teenkin.)

Musiikilla on kummallinen, tunnustettu voima vaikuttaa tunteisiin ja tuottaa elämyksiä. Sen voima on siinä, että se ei ole kieltä, jolla olisi kielellinen, ahdistavan tarkka merkitys. Felix Mendelssohn on kuuluisasti todennut jotakin sen suuntaista kuin että musiikin merkitys on liian tarkka sanoilla ilmaistavaksi. Musiikin merkitys on erilainen. Jollekulle se voi olla tarkka – päästään lähemmäs intuitiivista ajattelua, totuuteen, alueelle, jossa sanat ovat vain tiellä. Sanat ovat paras keino valehdella.

Kategoria(t): musiikki | Kommentoi